Julkaistu oikeudenhaltijoiden luvalla. Ei saa kopioida, levittää tai saattaa muuten yleisön saataviin ilman eri lupaa. Ei saa tallentaa pysyvästi omalle tietokoneelle. Opiskelua, opettamista ja tutkimusta varten saa tulostaa omaan käyttöön muutamia kappaleita.
H E L S I N G I N Y L I O P I S T O
2001
http://www.opiskelijakirjasto.lib.helsinki.fi/eres
Huovinen,Eero
Kokonaisuus on osiensa summa:
kirkon ja valtion suhteiden tarkastelua
Teologinen aikakauskirja. - Helsinki : Teologinen julkaisu-seura. ISSN 0040-3555. 104 (1999) : 1, s. 35-41.
Kokonaisuus on osiensa summa
Kirkon ja valtion suhteiden tarkastelua
EERO HUOVINEN
Juha Seppo on vuosisatamme jälkipuoliskon päte-vimpiä kirkon ja valtion suhteiden asiantuntijoita. Hä-nen työnsä sekä tieteessä että käytännön lainsäädän-tötyössä on ollut merkittävää. Väitöskirja "Uskovien yhteisö vai valtionkirkko" on alan korkeatasoista pe-rustutkimusta. Juha Seppo toimi yhdessä kanslia-päällikkö Lauri Tarastin kanssa Kirkko ja valtio -ko-mitean (1977:21) sihteerinä ja teki mietinnön teolo-gisen pohjatyön. Mietintö on edelleen kirkon ja val-tion suhteiden peruskäsikirja. Juha Sepon työtä ha-luan omalta osaltani seuraavilla mietteillä honoree-rata.
VALTIO - JUMALAN ASETTAMA ESIVALTA VAI ANTIKRISTILLINEN PETO?
Jo Uudessa testamentissa on nähtävissä kaksi erilais-ta asenneterilais-ta maalliseen hallintovalerilais-taan. Paavalin mu-kaan jokainen esivalta on peräisin Jumalalta. Roo-malaiskirjeen 13. luvun mukaan esivalta on Juma-lan palvelija ja se toimii kaikkien parhaaksi. Moder-ni käännös puhuu "vallankäyttäjistä" ja "viranomai-sista", jotka tehtäviään hoitaessaan ovat Jumalan pal-veluksessa. Paavali ei näytä asettavan kysymystä esi-vallan "kristillisyydestä", vaan olettaa, että sekulaa-rikin valta toteuttaa Jumalan tarkoitusta. Esivallan tehtävänä on ylläpitää oikeutta, käyttää tarvittaessa "miekkaa" eli pakkokeinoja, huolehtia tuomiovallasta ja kerätä veroja eli käyttää taloudellista valtaa.
Uuden testamentin myöhemmässä teologiassa voidaan nähdä myös vastakkainen asenne esivaltaan. Ilmestyskirjan teologiassa maallinen valtio ja erityi-sesti silloisen maailman absoluuttinen esivalta, Roo-man keisarikunta, kuvataan lohikäärmeeksi ja pedoksi, Karitsan ja hänen omiensa viholliseksi. Rooman val-takunnan keisarikultti on alkukirkon kannalta sietä-mätön vaatimus ja pakottaa kristityt vastarintaan pakanallista esivaltaa kohtaan. Keisari on uskovien ja kirkon vihollinen. Häntä kumartavien nimiä ei ole kirjoitettu Karitsan elämänkirjaan ja he saavatkin pedon kanssa osakseen Jumalan koston. Karitsan
py-hillä ei ole mitään tekemistä vihollisen kanssa, vaan Jumala valmistaa heille uuden Jerusalemin.
Alkuvuosisatojen jälkeen länsimainen, sekä ka-tolinen että luterilainen kristillisyys on yleensä sym-patiseerannut Paavalin mallia. Regimenttioppinsa mu-kaisesti luterilaisuus on ajatellut, että Jumala ylläpi-tää yhteiskunnan maallista järjestystä lain ja maalli-sen esivallan avulla. Ihminen kykenee syntiinlan-keemuksestaan huolimatta organisoimaan maalli-sen yhteiselämän niin, että oikeudenmukaisuus, hy-vä ja kohtuullisuus eihy-vät ole maailmasta kokonaan ka-donneet. Näitä yhteisiä "arvoja" ylläpitäessään maal-linen esivalta toteuttaa Jumalan alkuperäistä ja hyvää luomistahtoa.
Teologisen perusmallinsa mukaisesti luterilaiset kirkot ovat yleensä halunneet toimia solidaarisessa yhteistyössä maallisen esivallan kanssa. Kirkon ja val-tion tehtäviä ei ole haluttu samastaa, mutta ei myös-kään erottaa. Kristitty on uskonsa kautta hengellisen yhteisön jäsen, mutta Jumalan luomana hän elää myös maallisen yhteiskunnan osana. Kirkon jäsenten osal-listumista maallisten instituutioiden ja nykyaikaisten poliittisten puolueiden toimintaan on pidetty mah-dollisena ja jopa suotavana. Jumala ei toimi vain siel-lä, missä yksilön uskonnollinen ja sisäinen vakaumus elää, vaan hänen hyvä tahtonsa toteutuu myös siellä, missä ihmiset säätävät lakeja, toteuttavat oikeuden-mukaisuutta, pitävät huolta toisistaan, järjestävät yh-teistä hallintoa sekä ylläpitävät rauhaa ja järjestystä. Luottamuksella esivallan tehtäviin on historian kuluessa ollut myös kääntöpuolensa. Luterilaisuus on saattanut sitoutua ja alistua liiankin läheisesti kulloi-seenkin maalliseen hallitusvaltaan; oman vuosisa-tamme historiassa tästä on kipeitäkin kokemuksia, erityisesti Saksasta 1930- ja 1940-luvuilta. Tällöin luottamus esivaltaan on muuttunut kritiikittömäksi sinisilmäisyydeksi. Velvoitus kriisitilanteessa totel-la enemmän Jumatotel-laa kuin ihmistä on unohtunut.
KIRKON JA VALTION SUHTEEN TEOLOGISIA PERUSMALLEJA
Uusitestamentilliset ja muut teologiset ajatusmallit ovat kirkon historiassa toteutuneet sekoittuneina so-velluksina, eivät niinkään puhtaaksi viljeltyinä suh-tautumistapoina. Yleistävästi tyypitellen voidaan esit-tää ainakin kolme erilaista perusmallia siitä, kuinka kirkon ja valtion suhteet eri aikoina on järjestetty: val-tionkirkko, kansankirkko ja vapaakirkko.
Valtionkirkkomallin on perinteisesti ajateltu
to-teutuneen selvimmin ortodoksisessa teologiassa. By-santtilaista kirkkojärjestystä on luonnehdittu läntisin, hieman kriittisinkin sanakääntein caesaropapismiksi, jossa maallinen keisari käyttää myös "paavillista" val-taa kirkollisissa asioissa. Kirkko puolesval-taan siunaa ja pyhittää maallisen hallitsijan aseman ja vallankäy-tön. Kirkollinen patriarkka ja maallinen ruhtinas ovat liittoutuneet toisiinsa ja kummankin tehtävä on edis-tää toisen etua. Valtionkirkkomallia kuvaa kaksi ym-pyrää, joiden alat lähes peittävät toisensa.
Vaikka ekumeeniset kirkolliskokoukset tekivät periaatteellisen eron kirkon ja valtion vastuualuei-den välillä ja pyrkivät rajoittamaan keisarin puuttu-mista kirkon sisäisiin asioihin, niin käytännössä kir-kon ja valtion suhde on eräissä ortodoksisissa maissa muodostunut erittäin läheiseksi. Neuvostoliiton ha-jottua Venäjän ortodoksinen kirkko haluaa saada lain-säädäntöteitse turvatun erityisaseman. Ekumeenisen tasapuolisuuden vuoksi on kuitenkin muistettava, et-tä valtionkirkkomallille tyypillisiä ratkaisuja on myös muissa kirkoissa. Esimerkiksi Britannian anglikaani-suudessa ja pohjoismaisissa luterilaisissa kirkoissa (Suomea lukuun ottamatta) valtionjohdon vaikutus-valta kirkon sisäisiin asioihin on säilynyt vahvana näi-hin päiviin saakka.
Valtionkirkkomallin vastakohtana on pidetty
va-paakirkkojärjestelmää, joka on varsinkin
pohjois-amerikkalaisen uskonnollisuuden perusmalli. Vapaa-kirkot korostavat yleensä uskon yksilöllisyyttä ja riip-pumattomuutta. Uskovien henkilökohtainen vapaus painottuu, ei ainoastaan ihmisen velvollisuudessa ja kyvyssä ratkaista oma persoonallinen suhteensa Ju-malaan, vaan myös silloin, kun puhutaan kristittyjen suhteesta maalliseen hallitusvaltaan. Samoin kuin seu-rakunnat ovat uskovista yksilöistä koostuvia vapaita yhdistyksiä, samoin osallistuminen maalliseen yh-teiselämään toteutuu yksilöiden vapaan kiinnostuksen pohjalta. Tyypitellysti sanottuna vapaakirkkomallis-sa ollaan kiinnostuneempia yksittäisten kristittyjen ja
mallia voidaan kuvata kahdella ympyrällä, joista kum-mallakin on omat, erilliset alansa ja jotka korkeintaan sivuavat toisiaan.
Niin paljon kuin vapaakirkkojärjestelmässä ko-rostetaankin kristillisten yhteisöjen rakenteellista it-senäisyyttä valtiosta, valtion ja kirkkojen välillä saat-taa silti vallita läheinen riippuvaisuussuhde. Uskon-nolliset intressit elävät muiden poliittisten tavoittei-den rinnalla ja seurakunnat edistävät pyrkimyksiään uskonnollisesti sitoutuneiden poliitikkojen kautta. Yh-teiskuntaan pyritään vaikuttamaan mieluimmin kris-tillisten puolueiden kautta kuin osallistumalla maal-listen organisaatioiden toimintaan.
Kansankirkko on välittävä malli, jonka opillinen
tausta on lähinnä paavalilaisessa teologiassa ja klas-sisessa länsimaisessa luonnonoikeusajattelussa. Nii-den mukaan valtio ja kirkko edistävät kumpikin yh-teistä hyvää, valtio ihmisen maallista hyvinvointia, kirkko hengellistä. Kummankin instituution omalei-maisuus säilyy, mutta niiden yhdistävä leikkauspiste on ihminen ja yhteisöllisessä mielessä kansa ja koko ihmiskunta. Kansankirkkomallia kuvaa kaksi erikes-kistä, osittain päällekkäin menevää ympyrää.
Läntisen Euroopan kirkoista sekä katolinen kirk-ko että eräät luterilaiset kirkirk-kot ovat soveltaneet tätä kaksinapaista mallia eri tavoilla. Katolinen kirkko on järjestänyt suhteensa valtioon maakohtaisin kon-kordaattisopimuksin. Pohjoismaiden luterilaiset kir-kot ovat kulkeneet hallitsijavetoisesta valtionkirkko-järjestelmästä kohti yhä itsenäisempää kansanasemaa, jossa kirkon itsenäisyys on turvattu kirkko-lainsäädännöllä. Suomessa tämä kehitys käynnistyi muita pohjoismaita paljon varhaisemmin sen ansios-ta, että luterilainen kirkko joutui autonomian aikana korostamaan sekä hengellistä itsenäisyyttään että maal-lista solidaarisuuttaan suhteessa ortodoksiseen hallit-sijaan.
Näillä kolmella perusmallilla on ensisijaisesti heu-ristinen ja havainnollistava merkitys, joka auttaa tun-nistamaan oleellisia eroja ja yhtäläisyyksiä erilaisissa kirkon ja valtion suhteiden ratkaisumalleissa. Käy-tännön yhteiskunnallisissa tilanteissa nämä perusrat-kaisut ovat ilmenneet sekoittuneina ja hyvinkin vaih-televin tavoin.
Mainittujen kolmen klassisen perusmallin ohella viime aikoina on esitetty korostuksia, joita voitaisiin luonnehtia järjestökirkkomalliksl Kysymyksessä ei ole - toisin kuin edellä mainituissa malleissa - niin-kään teologisesti perusteltu ajattelutapa. Yhtäältä
kir-poliittisiin virtauksiin, yleisellä tasolla lähinnä indi-vidualistisiin ja liberalistisiin ajattelumalleihin. Toi-saalta järjestökirkkomalli on tietyssä teologisessa sukulaissuhteessa vapaakirkkoajatteluun.
Viimeaikaisessa julkisessa keskustelussa on val-tion roolia haluttu kaventaa ja antaa enemmän tilaa va-paalle kansalaisjärjestötoiminnalle. Harrastus-, ur-heilu-ja kulttuurijärjestöjen merkitys korostuu samaan aikaan kun valtion vastuu supistuu. Usein tällaista ke-hitystä puolletaan taloudellisin syin: kun valtion varat niukkenevat, vastuu yhteisestä hyvinvoinnista on siir-rettävä vapaalle kansalaistoiminnalle, perheille, su-vuille ja järjestöille. Tämän ajattelutavan mukaan myös kirkko sijoitetaan kolmannen sektorin alueelle, yh-deksi vapaaksi kansalaisjärjestöksi.
Järjestökirkkomallin aatteellis-poliittisten tausta-tekijöiden erittely on vasta alkuvaiheessa. Olisi pyrit-tävä kysymään, millaisiin ideologisiin näkemyksiin ja ihmiskäsityksiin malli nojaa. Samoin olisi kysyttä-vä, millaisissa historiallisissa tilanteissa tällaista mal-lia voidaan myönteisesti soveltaa, mutta myös, mis-sä se joutuu jännitykseen kansallisen kulttuurin ja tosiasiallisen uskonnollisen ilmaston kanssa. Kirkko-jen kannalta on ongelmallista, jos sekulaarit ideolo-giat pakottavat kristilliset kirkot ja yhteisöt tiettyyn valtiosuhteeseen niiden omasta kirkko-opillisesta pe-rusluonteesta ja yhteiskuntaeettisestä itseymmärryk-sestä riippumatta.
KIRKON JA VALTION SUHTEEN OSATEKIJÖITÄ SUOMESSA
Halkopinoteoria
Kirkon ja valtion suhdetta on syytä tarkastella sekä teoreettisesti että käytännöllisesti. Teologinen ja aat-teellinen arviointi on tärkeätä, jotta ajankohtaiset yk-sittäisongelmat eivät estäisi näkemästä kulloistenkin ratkaisujen takana olevia katsomuksellisia olettamuksia. Käytännöllinen näkökulma on välttämätön, koska ideo-logiset ja opilliset katsomukset toteutuvat aina ja vain tietyssä historiallisessa kontekstissa.
Valtion suhde sen alueella toimiviin uskonnolli-siin yhdyskuntiin koostuu useista eri osatekijöistä. Jos niitä arvioidaan yksitellen, pala palalta, keskeiseksi arvioperusteeksi nousevat helposti vain käytännön nä-kökohdat. Perustelut haetaan sieltä, mistä ilmeisim-min löytyvät taloudellinen tehokkuus ja toiilmeisim-minnalli- toiminnalli-nen tarkoituksenmukaisuus. Nekin ovat vastuulli-sessa julkishallinnossa tärkeitä näkökohtia, mutta sel-laisessa palapelipolitiikassa periaatteellinen pohdinta
uhkaa unohtua. Vaikka oltaisiinkin ratkaisemassa yk-sittäistä osakysymystä, kokonaiskäsitys tulisi pitää sel-vänä ainakin oman organisaation pitkän tähtäyksen hallintotavoitteissa.
Suomalaisessa yhteiskuntamallissa tärkeimmät lu-terilaisen kirkon ja valtion välisen suhteen osatekijät ovat uskonnonvapaus, kirkkolain säätämisjärjestys, julkinen uskonnonopetus ja kirkon verotusoikeus. Näi-hin ei viime aikoina ole kohdistunut merkittäviä po-liittisia eikä aatteellisia paineita, ja tilanne on säilynyt jo pitkään vakaana. Keskustelua on virinnyt siitä, kuin-ka maassamme toimivat kristilliset kirkot ja yhteisöt voisivat yhdessä päästä osallisiksi entistä tasapuoli-semmasta uskonnonvapaudesta. Tässäkin suhteessa ollaan tänään olennaisesti yhteistyöhakuisemmalla lin-jalla kuin esimerkiksi parikymmentä vuotta sitten. Us-konnonvapauslain kokonaisuudistusta valmistelemaan on asetettu komitea, jonka varapuheenjohtajana toi-mii jubilaarimme Juha Seppo.
Kun kirkolliskokouksessa viitisen vuotta sitten pu-huttiin tuomiokapitulien aseman uudelleenjärjeste-lyistä, kirkon ja valtion suhteita havainnollistettiin ku-valla halkopinosta. Halkopino koostuu yksittäisistä haloista, mutta se on pino vain niin kauan kuin halot pysyvät koossa. Kirkon ja valtion suhteetkaan eivät ole yhteen muottiin valettu jäykkä kokonaisuus, vaan ne koostuvat monesta eri osasta. Yhtäältä on kyse tie-tyn ajattelumallin mukaisesta kokonaisuudesta, toi-saalta kokonaisuus muodostuu monista eri elämän-alueille ulottuvista osatekijöistä.
Halkopinovertauksella on oma merkityksensä, koska se osoittaa kirkon ja valtion suhteiden olevan osiensa summa. Jos olennaisia halkoja ja osia otetaan pois, pino voi romahtaa eli vakiosuhteet rakentuvat ai-emmasta poikkeavalle aatteelliselle pohjalle. Halko-pinovertauksella - kuten kaikilla vertauksilla - on omat rajoituksensa. Kirkon ja valtion suhteiden pinossa on kovin erilaisia halkoja, pinon koossa pysymisen kannalta tärkeitä ja vähemmän tärkeitä. Suomalaisen kansankirkkoajattelun kannalta keskeisimpiä osate-kijöitä ovat uskonnonvapaus, kirkkolain säätämisjär-jestys, julkinen uskonnonopetus ja kirkon verotusoi-keus. Joillakin muilla haloilla voi olla myös oirearvoa piilevistä asennemuutoksista, vaikka ne itsessään näyt-täisivätkin pienemmiltä haloilta. Tällaisia ovat esi-merkiksi tuomiokapitulien rahoitus, kuurojenpappien ja sotilaspapiston asema tai korkeimpien oikeuksien edustajien jäsenyys kirkolliskokouksessa.
Korkeimpien oikeuksien
jäsenyys kirkolliskokouksessa
Kirkon ja valtion suhteen osatekijöitä voidaan siis ar-vioida miettimällä, millaisia olettamuksia ja ajatus-edellytyksiä yksittäisratkaisujen takana on. Minkä-laisilla perusteilla esimerkiksi korkeimpien oikeuk-sien edustus poistettiin kirkolliskokouksesta? Tär-keimpänä perusteena, johon tuomioistuimet sekä eri-tyisesti aloitteen isä Göran Portin ja hänen rinnallaan John Vikström vetosivat, olivat tuomioistuimien riip-pumattomuus ja imago.
Kirkolliskokouksen perustevaliokunta myönsi lausunnossaan, että tuomioistuinten riippumatto-muuteen sisältyy myös julkiseen kuvaan liittyviä ima-gotekijöitä. Ei riitä, että viranomainen on ratkaisuis-saan tosiasiallisesti tasapuolinen ja riippumaton, jär-jestelmän on myös annettava uskottava mielikuva riip-pumattomuudesta. Koska korkeimpien oikeuksien kirkolliskokousjäsenyys ei tiettävästi minkään käy-tännön oikeustapauksen yhteydessä ollut kyseenalais-tanut niiden tosiasiallista riippumattomuutta, asiassa oli ilmeisen selvästi kysymys juuri imagotekijöistä. Korkeimpien oikeuksien kirkolliskokousedustus pu-rettiin. Tällä hetkellä kuitenkin samojen tuomioistui-mien jäsenet ovat kirkolliskokouksessa läsnä asian-tuntijoina - imagoseikat eivät ole esteenä.
Perustevaliokunta kiinnitti huomiota myös siihen, että kirkon riippumattomuuden rinnalla on viime ai-koina alettu painottaa myös kirkon myönteistä liitty-mistä yhteiskuntaan ja sen rakenteisiin. Valiokunnan käsityksen mukaan uusi kirkkolaki, kirkkojärjestys ja kirkon vaalijärjestys toteuttavat sopivan
tasapai-non kirkon sisäisen itsenäisyyden ja yhteiskuntaan si-toutumisen kesken. Kirkon julkisoikeudellinen ase-ma halutaan säilyttää, sillä se vastaa kirkon oase-maa kä-sitystä asemastaan ja tehtävästään suomalaisessa yh-teiskunnassa. Aidon riippumattomuuden rinnalla tar-vitaan myös oikeaa sitoutumista.
Väestökirjanpidon uudistus
Kirkon myönteinen liittyminen yhteiskuntaan on ko-rostunut eräissä muissa kirkon ja valtion suhteiden yksityiskohdissa. Väestökirjanpidon uudistuksessa pyrittiin aluksi lakkauttamaan kirkon julkinen tehtä-vä rekisteriviranomaisena, koska - teologisesti tai ideologisesti - korostettiin instituutioiden tehtävien eroa. Katsottiin, ettei maallinen väestökirjanpito kuu-lu hengellisen yhteisön tehtäviin.
jestelyistä kirkon ja valtion välillä oli neuvoteltu vuo-sikymmenet. Viimeisin ja samalla intensiivisin neu-votteluvaihe alkoi marraskuussa 1994. Kirkollisko-kous katsoi silloin, että tehtävien siirron sijasta väes-tökirjanpitoa tulisi kehittää yhteistyössä kirkon ja val-tion kesken. Kirkolliskokous asettui vastustamaan vä-estörekisterin siirtosuunnitelmia, koska se arvioi yh-teistyömalleja kehittämällä päästävän kansalaisia ja kirkon jäseniä paremmin palvelevaan lopputulokseen. Kirkon viranomaisasemaa rekisterinpitäjänä ei pois-tettu. Kirkon tärkeä tavoite toteutui: seurakuntalais-ten - siis valtion näkökulmasta kansalaisseurakuntalais-ten - tie-donsaanti turvautuu ja tehostuukin järjestelmää ke-hitettäessä.
Sisäasianministeriön yhteydessä toimivassa vä-estökirja-asian neuvottelukunnassa laadittiin kirkon ja valtion edustajien toimesta joulukuussa 1995 muis-tio, johon kirjattiin väestökirjanpidon uudistamista koskevat periaatteet. Jatkovalmistelu tapahtui näiden linjausten mukaisesti. Kirkolliskokous antoi niistä puoltavan lausunnon toukokuussa 1997. Valmistelu-jen lopputuloksena eduskunnalle annettiin esitykset väestötietolain, rekisterihallintolain, nimilain, avioliit-tolain ja kirkkolain muutoksista. Lisäksi säädettiin la-ki uskontokuntien jäsenrela-kistereistä. Säädökset vah-vistettiin Tasavallan Presidentin esittelyssä 21.8.1998 ja ne tulevat voimaan 1.10.1999.
Uudistuksen ydin on kiteytetty hallituksen esi-tykseen: "Ajantasainen väestökirjanpito perustuu val-tion väestötietojärjestelmään, jota myös evankelis-lu-terilainen kirkko ja ortodoksinen kirkkokunta ylläpi-tävät ja käytylläpi-tävät hyväkseen hoitaessaan omaa toi-mintaansa ja hallintoaan sekä niille erikseen säädet-tyjä viranomaistehtäviä, kuten tietopalvelutehtäviä ja avioliiton esteiden tutkintaa. Yhteistyö valtion rekis-teriviranomaisten sekä evankelis-luterilaisen kirkon ja ortodoksisen kirkkokunnan välillä jatkuu siten, et-tä seurakunnat ottavat edelleenkin vastaan ja ilmoit-tavat väestötietojärjestelmään tietoja niistä tapahtu-mista, joilla on liittymäkohtia kirkollisiin toimituk-siin ja joiden yhteydessä kansalaiset siten joka ta-pauksessa asioivat seurakunnan kanssa."
Esityksen keskeisenä tavoitteena on valtion vä-estötietojärjestelmään perustuva ajantasainen väes-tökirjanpito, jossa kirkkokunnilla on sekä ylläpi-toon että hyväksikäyttöön liittyviä tehtäviä. Seura-kunnat eivät toimi maistraattien rinnalla erillisinä vä-estörekisterinpitäjinä. Sen sijaan seurakunnat hoita-vat niille erikseen määriteltyjä, väestökirjanpitoon
Tällä on tärkeä merkitys niin kirkon kuin yhteiskun-nankin tietohuollon sekä tietojen oikeellisuuden ja ajantasaisuuden kannalta. Näin kirkkokunnat turvaa-vat riittävän tietojensaannin omien jäsentensä tar-peisiin. Erityisen tärkeää kirkkokunnille on ollut tietojen saannin turvaaminen kirkollisiin toimituk-siin. Samalla kirkollisen rekisteritoimen kattava pal-veluverkosto täydentää valtion rekisteriviranomais-ten palvelua.
Väestökirjanpidon järjestelyt kirkon ja valtion vä-lillä ovat esimerkki onnistuneesta uudistuksesta ja kansankirkollisen yhteistyömallin toteutuksesta. Ne tehostavat ja selkiinnyttävät evankelis-luterilaisen kir-kon ja valtion yhteistyötä väestökirjanpidossa ja ot-tavat samalla huomioon kirkon omat tietotarpeet. Ajan-tasainen väestökirjanpito perustuu valtion väestö-tietojärjestelmään, jota myös molemmat kansankir-kot ylläpitävät ja käyttävät hyväkseen. Näin suoma-laisten palvelu tehostuu sekä viranomaisasioissa että kirkollisissa toimituksissa.
Radion hartausohjelmat
Harvemmin muistettuja sinänsä varsin kevyt raken-neosanen kirkon ja valtion suhteissa on Yleisradion hartausohjelmien valvontaelin, joka vastikään tuli toi-mineeksi 30 vuotta. Hartausohjelmien valvontaeli-men perustamisen takana oli vuonna 1966 Yleisra-diossa syntynyt kriisi radiosaarnojen ja hartauspu-heiden ennakkotarkastuksesta. Yleisradiolle alan kan-sainvälisen kehityksen mukaisesti laadittu ehdotus ohjelmatoiminnan säännöstöksi edellytti, että jokai-sella ohjelmalla täytyy olla sen sisällöstä vastaava vastuuhenkilö samaan tapaan kuin painovapauslaki säätää lehtien päätoimittajan vastuusta.
Yleisradion ohjelmajohtaja Tapio Siikala selosti hartausohjelmayhteistyön 30-vuotisjuhlassa taan-noisen saarnakriisin kulkua. Yleisradion säännöstö-ehdotus olisi merkinnyt sitä, että jokainen hartaus-ohjelma olisi etukäteen tarkastettava ja sille olisi an-nettava lähetyslupa. Ehdotus herätti kirkkojen piiris-sä jyrkän vastarinnan, koska sen katsottiin rajoittavan kirkkojen sananjulistuksen vapautta. Säännöstöeh-dotuksen tekijät pitivät sitä yleisradiotoiminnan riip-pumattomuuden ja itsenäisyyden kannalta välttä-mättömänä. 1960-luvun loppupuolen politiikan ja kulttuurin ilmastossa Yleisradion ja kirkkojen välil-le välil-leimahti ennen näkemätön ristiriita. Ratkaisu syn-tyi rajun taistelun jälkeen Yleisradion hallintoneu-vostossa, kun hartausohjelmien valvonta siirrettiin kansankirkkojen, Suomen vapaiden kirkkokuntien ja
seurakuntien radiotoimikunnan, katolisen kirkon ja Yleisradion edustajista muodostetulle hartausohjel-mien valvontaelimelle. Instituutioiden erillisyyden sijasta päädyttiin lopulta etsimään yhteistyömalleja. Yhteistyöjärjestely on ollut onnistunut sekä kirk-kojen että Yleisradion kannalta. Yleisradiollahan on uudenkin Yleisradiolain (l380/1993 7 §) mukaan la-kisääteinen tehtävä "tarjota hartausohjelmia" osana julkista palveluaan. Hartausohjelmien valvontaeli-messä kirkkojen edustajat ottavat vastuuta hartaus-ohjelmien sisällöstä sekä niiden hengellisestä ja eku-meenisesta tasapuolisuudesta. Siikalan mukaan yh-teistyö on "onnistuneella tavalla ylläpitänyt Yleisra-dion ympärillä uskontopoliittisen rauhan tilaa. Sillä on Yleisradiolle suuri merkitys erityisesti tilanteissa, joissa hengellisen elämän alueella on käynnissä muu-toksia, joissa Yleisradion olisi vaikeata osata suun-nistaa ilman tätä yhteyttä maan kirkkoihin ja vapaisiin seurakuntiin".
Sotilaspappien asema
Erityisviroissa julkisen hallinnon piirissä toimivien pappien asema on myös esimerkki järjestelystä, jos-sa viimeaikaisetkin uudistukset ovat vahvistaneet kir-kon myönteistä liittymistä yhteiskuntaan. Vuoden 1997 alussa tuli voimaan uudistus, joka liitti sotilas-papiston kiinteämmin puolustusvoimien sotilashen-kilöstöön. Alunperin kysymys oli yksittäisestä, si-nänsä rajatusta henkilöstöhallinnon järjestelystä, puo-lustusvoimien eläkejärjestelmän yhtenäistämisestä. Kysymykseen kytkeytyneet periaatteelliset näkö-kohdat nousivat pian keskusteltaviksi ja niillä oli tär-keä merkitys lopullisessa ratkaisussa. Tässä asiassa saavutettiin tavoite, jota kirkon näkökulmasta tuossa neuvottelutilanteessa pidettiin tärkeänä: sotilaspapit pysyvät osana puolustusvoimien sotilashenkilöstöä - siinä henkilöstöhallinnollisessa mielessä entistä kiin-teämminkin, että he kuuluvat nyt saman sotilaselä-kejärjestelmän piiriin kuin muukin sotilashenkilöstö. Lyhyellä aikaperspektiivillä asiaa arvioiden voi todeta, että ratkaisu tehtiin yhtäältä käytännöllisin pe-rustein toiminnallisen ja taloudellisen tarkoituksen-mukaisuuden, toisaalta periaatteellisempienkin nä-kökohtien varassa kirkkojen julkisen tehtävän kan-nalta. Lopputulos näyttää myönteiseltä valtion näkö-kulmasta, siis puolustusvoimissa palvelevien kansa-laisten uskonnollisen peruspalvelun ja puolustusvoi-mien oman kriisivalmiuden kannalta. Samalla rat-kaisu vaikuttaa suotuisalta kirkkojen kannalta, sillä se turvasi kirkkojen mahdollisuudet palvella normaalin
seurakuntaelämän ulottumattomissa eläviä jäseniään. Nähtäväksi jää, kuinka uudistus vaikuttaa pidemmällä aikavälillä sotilaspapiston rekrytointiin, virkakier-toon ja kirkollisiin yhteyksiin, alennettiinhan uudis-tuksessa sekä sotilaspapiston eläkeikää että päte-vyysvaatimuksia.
Piispojen nimitysoikeus
Kysymys tasavallan presidentin oikeudesta nimittää luterilaisen kirkon piispat virkaansa nostettiin viime syksynä jälleen keskusteluun. Tässäkin asiassa eri vaihtoehtoja voidaan arvioida sekä tapauskohtaisin tarkoituksenmukaisuusperustein että kokonaisval-taisemmin periaatenäkökohdin. Keskustelu on aina-kin toistaiseksi ollut siinä määrin vaikutelmavoit-toista, että samoilla yksittäisargumenteilla on saa-tettu tukea päinvastaisiakin ratkaisuja.
Piispojen arvovalta - hengellinen tai maallinen — on ollut eräs ristiriitaisista argumenteista keskus-teltaessa presidentin nimitysoikeudesta. Yhtäältä on esitetty, että piispojen arvovaltaa ja yhteiskunnal-lista asemaa vahvistaisi se seikka, että he ovat saa-neet nimityksen virkaansa tasavallan presidentiltä, ylimmältä maalliselta viranomaiselta. Toisaalta on esitetty aivan päinvastoin, että piispojen ja koko kir-kon arvovaltaa heikentäisi se seikka, että nimitys vir-kaan haetaan kirkon ulkopuolelta, tunnustuksetto-man valtion siviilivirkamieheltä.
Piispuuden perusluonteen ja kirkon itseymmär-ryksen kannalta pitäisi olla luonnollista, että piispan arvovalta hengellisessä mielessä voi viime kädessä perustua vain kirkon omaan uskoon ja Jumalan sa-naan. Tämä lähtökohta ei kuitenkaan vielä välttä-mättä ratkaise kysymystä nimitysoikeudesta. Osa keskustelijoista katsoo yleisluonteisemmin, ettei kir-kon pitäisi omien piispojensa nimityksissä turvau-tua maallisiin auktoriteetteihin, vaan asia tulisi hoi-taa esimerkiksi tuomiokapitulien antamalla valta-kirjalla. Osa keskustelijoista taas katsoo, ettei presi-dentin nimitysoikeus lisää eikä vähennä piispan hen-gellistä arvovaltaa, jonka joka tapauksessa tulee no-jata yksin Jumalan sanaan. Jos nimitysoikeutta ha-lutaan puoltaa, sen tulisi tapahtua muilla argumen-teilla.
Toinen ristiriitainen argumentti keskustelussa piispojen nimittämisestä on ollut yhteiskunnallis-kir-kollinen ilmapiiri. Yhtäältä on väitetty, että kirkon tulisi seurata yhteiskunnassa muutenkin
tapahtu-pumattomuutta. Nimitysoikeuden poistamisargu-menteissa yhtyvätkin kiintoisalla tavalla teologiset korostukset kirkon imagollisesta itsenäisyydestä ja sellaiset aatteelliset näkemykset, joita edellä on esi-telty vapaakirkko- ja järjestökirkkomallien yhtey-dessä. Kiinnostavaa on myös, miksi nimitysoikeu-den purkamisaloitteet ovat nousseet esiin juuri ny-kyisessä kirkollisessa ja kulttuuri-ilmapiirissä. Mil-lainen osuus yleisellä ajattelumaailman yksilöllisty-misellä ja vapauskorostuksilla on kirkon ja valtion suhteiden tulkinnoissa? Millä tavalla käsityksemme valtion roolista ja kirkon olemuksesta on muuttunut, jos nyt - toisin kuin vielä jokin aika sitten - kirkon itsenäisyyden katsotaan vaativan nimitysoikeuden purkamista? Onko nykyisen aatemaailman mukai-sessa ilmapiirissä jotain niin arvokasta, että neljän vuosisadan mittainen perinne olisi syytä katkaista? Voiko siis itsessään pienen halon, nimitysoikeuden, kohdalla tehty ratkaisu ilmentää laajempia, koko hal-kopinoon kohdistuvia piileviä asennemuutoksia? Toisaalta valtion päämiehen nimitysoikeus voi-daan liittää käsitykseen kirkon ja valtion yhteisestä vastuusta edistää moraalista hyvää ja kansan yh-teenkuuluvuutta. Tämä moraalinen yhteisvastuu hei-jastuu niissä odotuksissa, joita yleisessä ajatteluta-vassa liitetään presidentin ja piispan rooleihin. Pre-sidentin odotetaan käyttävän ääntä kansalaisten mo-raaliarvojen kannalta keskeisissä kysymyksissä ja asettuvan puolueettomasti edistämään yhteistä hy-vää. Presidentistä puhutaan nykyäänkin varsin ylei-sesti "maan isänä", vaikka pater patriae -käsitteen aatehistorialliset juuret eivät liitykään tasavaltaiseen hallitusmuotoon. Piispan taas odotetaan toimivan paitsi kirkon hengellisenä paimenena, myös kan-san henkisenä johtajana, jonka pitäisi pitää lauma koossa ja johtaa sitä oikeaan suuntaan. Maan isän ja hengellisen isän tehtävät poikkeavat toisistaan, mut-ta ne kohmut-taavat toisensa niissä ihmisissä, joiden hyväksi työtä halutaan tehdä.
Joskus presidentin nimitysoikeutta on vastustet-tu olettamalla, että maallisen nimittäjän valta sitoisi piispojen puhevapautta ja mahdollisuuksia kriitti-sesti arvioida esivallan toimien moraalista oikeelli-suutta. Tämä oletus perustunee kuitenkin enem-män teoreettiseen ja ennakoivaan arveluun kuin to-siasiallisiin havaintoihin piispojen sanankäytön ra-joista. On myös mahdollista olettaa päinvastoin:
pre-sidentin nimitysoikeus antaisi piispoille oikeuden ja tilan toimia yhteiskunnan laillisten rakenteiden
si-Kirkon ja valtion yhteistyömallin peruspiirteistä voidaan luonnollisesti pyrkiä pitämään kiinni, vaik-ka presidentin nimitysoikeudesta luovuttaisiinkin. Kuitenkin voitaneen kysyä, eikö nimitysoikeus saat-taisi vertauskuvallisesti havainnollistaa kirkon vas-tuuta kansasta ja valtion arvostusta kirkon tehtävää kohtaan. Vanhan luterilaisen ajatuksen mukaan hal-litsijaa on pidetty "kirkon ensimmäisenä jäsenenä"
(membrum praecipuum ecclesiae). Vaikka ajatuksen
synty liittyy monarkkiseen valtiokäsitykseen, eikö si-tä voitaisi soveltaa kirkon ja valtion suhteisiin myös modernissa yhteiskunnassa? Eikö sen nykyaikainen muunnelma voisi olla presidentti-instituutio, jossa pre-sidentti kansakunnan päämiehenäkin olisi yksi kirkon jäsenistä? Kirkon jäsenenä hänen tehtävänsä olisi hoi-taa maallista kutsumushoi-taan koko kansan parhaaksi. Luterilaisen kutsumusajattelun pohjalta voitaisiin sa-noa, että hallitsijan maallinen kutsumus tekee hä-nestä "kirkon ensimmäisen jäsenen". Siinä asemassa hänen maallikkovastuuseensa voisi kuulua myös piis-pojen nimitys. Kun nykyään usein kysytään, miten kirkon jäsenet voisivat paitsi istua kirkossa myös aktiivisesti osallistua sen hallintoon, eikö "kirkon en-simmäiselle jäsenelle" hyvin luontuisi kirkon kes-keinen maallikkotehtävä, piispojen nimittäminen? Presidentin osallistuminen kirkon hallintoon ei saisi riippua poliittisista eikä kirkkopoliittisista suh-danteista. Aiemmin nimitysoikeuden poistamista on puollettu sillä perusteella, että joskus presidentiksi voi tulla esimerkiksi kirkkoon kuulumaton henkilö. Tä-mä argumentti nojaa kuitenkin enemTä-män yksilökoh-taisiin näkökohtiin kuin tiettyyn yhteisölliseen koko-naiskäsitykseen valtion tehtävästä. Kirkon ja valtion suhteet eivät saisi olla riippuvaisia kulloisenkin hen-kilön persoonallisista mielipiteistä, vaan niitä tulisi tarkastella instituutioiden erityisluonteiden mukai-sesti. Vastaavasti kirkon puolella pitäisi kunnioittaa presidentin maallikko viran itsenäisyyttä eikä käyttää häntä hyväksi kirkkopoliittisten erityistavoitteiden tai erimielisyyksien ratkaisijana.
Kirkon ja valtion suhteen
tulee palvella kansaa
Kirkon ja valtion suhteiden perimmäisenä tavoittee-na tulisi olla yhteisen hyvän edistäminen. Kirkon oma hetkellinen tai laajempikaan etu ei saisi määrätä sitä, millaiseksi suhteet halutaan järjestää. Jo omasta hen-gellisestä lähtökohdastaan käsin kirkko on olemassa kansaa varten, ei itseään varten. Samaan tehtävään tu-lee myös valtion ja sen eri instanssien sitoutua.
Piispojenkaan nimittämisessä ei saa olla kysymys kirkon edusta. Presidentin nimitysoikeutta ei pidä puo-lustaa siksi, että se hyödyttäisi kirkkoa. Sekä valtion että kirkon kannalta ratkaisevaa on, mikä ratkaisu lop-pujen lopuksi parhaiten palvelee Suomen kansaa. Jos ylipäänsä ollaan sitä mieltä, että luterilainen sankirkko on tässä yhteiskunnassa kansalaisten kan-nalta myönteinen toimija, on kysyttävä, millaiset rat-kaisut parhaiten ja myös pitkällä tähtäyksellä kestä-västi turvaavat kirkon toimintaedellytyksiä ja palve-lutyötä tämän kansan hyväksi.
