(1889—1951) elämää valottavasta elämäkertateoksesta.1 Kirjan suo-jakannen sisäkäänteen teksti alkaa sanoilla:
Kuinka pystyn olemaan hyvä fi-losofi, kun en kykene olemaan hyvä ihminen, julisti Ludwig Wittgenstein epätoivon hetkenä koettelemusten täyttämän palve-lunsa aikana I maailmansodassa. Syvemmin kuin kenenkään ai-kamme toisen filosofin, Witt-gensteinin ajattelu oli juurtunut mitä henkilökohtaisimman ja voimakkaasti tunnetun moraali-sen maailmankatsomukmoraali-sen maa-perään.
Itse kirjan teksti, samoin kuin monet aikaisemmin julkaistut hen-kilökohtaiset muistikuvat Wittgen-steinista,2 tukevat käsitystä, että elämä todella näyttäytyi hänelle ensisijaisesti moraalisena ongel-mana (ja hänen filosofinuraansa sävyttäneet monet poikkeukselli-set ratkaisut — ajoittainen vetäyty-minen filosofisesta toiminnasta, vastenmielisyys julkaista kesken-eräisinä pitämiään kirjoituksia, pidättyminen monista akateemisen elämän tavanomaisista muodoista jne. — käynevät parhaiten ymmär-rettäviksi tästä näkökulmasta). Kuitenkin Wittgensteinin (julkais-tuista) kirjoituksista vain mitätön osa käsittelee edes jollakin tavoin etiikkaa: muutama sivu aforistisia huomautuksia Tractatus
Logico-Philosophicuksessa (1921),
kym-menkunta sivua sitä edeltäneissä (julkaistuissa) Muistikirjoissa
1914—1916 sekä
vastaavanlaajui-nen "Luento etiikasta" syksyltä 1929.3 Tämän jälkeen etiikkaan suoranaisesti liittyviä huomautuk-sia esiintyy vain satunnaisesti. Miksi? Wittgenstein oli filosofi, ja piti itseään filosofina. Etiikka on tunnustettu perinteellinen filosofi-an osa-alue. Jos Wittgenstein ker-ran koki eettiset ongelmat keskei-sen tärkeiksi, miksi hän käsitteli niitä niin niukasti kirjoituksissaan?
Pyrin seuraavassa vastaamaan tähän kysymykseen näkemällä Wittgensteinin (suhteellisen) vai-teliaisuuden seuraamuksena (1) hänen käsityksistään kielestä, (2) hänen käsityksistään filosofiasta, sen luonteesta ja menetelmistä, (3) hänen käsityksistään etiikasta, ja (4) hänen käsityksistään eettisyy-destä. Vaikka päällimmäisenä pyr-kimyksenä onkin ymmärtää Witt-gensteinin myöhempää vaikene-mista, pyrin tähän päämäärään monessa kohdin myös hänen aikai-sempiin käsityksiinsä viittaamalla. 2. Vaikka Wittgensteinin filosofoi-mistapa poikkeaa paikoin jyrkästi-kin minkä tahansa koulukunnan ta-vanomaisemman edustajan tavasta tehdä filosofiaa, Wittgenstein tun-netaan yhtenä analyyttisen filoso-fian perustajana ja tunnetuimpana edustajana. Hänen filosofista me-netelmäänsä voi ehkä valaista erot-tamalla kolme eri analyysin muo-toa tai tasoa. Olettaen, että nimen-omaisesti kieli on analyysin ensisi-jaisena kohteena, (1) yleinen ra-kenneanalyysi pyrkii nimityksensä mukaisesti selvittämään kielen
yleisiä . Samalla se
antaa suuntaviivat sille, mitä (2) erityinen merkitys- ja muotoana-lyysi on. Anamuotoana-lyysi tapahtuu aina jostakin johonkin, ja suunnan joh-donmukainen seuraaminen yksit-täisissä analyysitapahtumissa on mahdollista vain jonkin yleisen käsityksen pohjalta siitä, minkälai-nen järjestelmä kieli on. (3) Oikai-sevasta (korrektiivisesta) analyy-sista on kyse silloin kun analyysin tarkoituksena on jonkin (filosofi-sen) virheen tai sekaannuksen oi-kaiseminen sekaannuksen aiheut-taneen (tai muuten asiaan vaikutta-van) kielen osan tarkemman ana-lyysin avulla.
Wittgensteinin vaikutus filosofi-aan on epäilemättä painottunut luetelluista analyysin tasoista en-simmäisen alueelle.
Tractatukses-ta muisteTractatukses-taan parhaiten siinä
esi-tetty ns. kielen kuvateoria,
myö-mielekäs lause on kuva siinä mie-lessä, että jokainen tällainen lause on käännettävissä joukoksi ele-mentaarilauseita, joissa, jos ne ovat tosia, on erotettavissa yhtä monta rakenneosaa, loogisesti samalla tavalla järjestyneinä, kuin lauseen kuvaamassa tosiseikassa. Kyseiset (yksinkertaiset) rakenne-osat ovat, uskottavimman (?) tul-kinnan mukaan, jonkinlaisia vä-littömästi havaittavia objekteja. Kaikki muu on, Tractatuksen mo-ton sanoin, "vain hälynä ja pauhu-na kuultua". Paradoksaalista kyllä, jälkimmäiseen kategoriaan kuuluu myös itse Tractatus, jonka sisältä-mät lauseet Wittgenstein kirjansa lopussa tuomitsee mielettömiksi ja jotka hän kehottaa tikkaiden ta-paan heittämään pois sen jälkeen kun niiden avulla on kiivetty halut-tuun näköalapaikkaan.
Tractatuk-sen rakenneanalyysi koostuu näin
ollen itse lauseista, jotka eivät samaisen rakenneanalyysin mu-kaan tyydytä sen paremmin mie-lekkään lauseen kuin analyyttisen lauseenkaan ehtoja. Lause "Lause on kuva" ei itse ole (Tractatuksen kriteerien mukainen) kuva, eikä se myöskään ole minkään kuvan ha-jottamista yksinkertaisempiin osiinsa. Rakenneanalyysi ei siten ehkä olekaan analyysia, vaan pi-kemminkin konstruktiivista toi-mintaa, jonka arviointiin analyysin arvioinnin standardit ovat tyystin soveltumattomat.
Tilanne ei juurikaan ole erilai-nen Wittgensteinin myöhäisfiloso-fiassa. Kuva, jonka Wittgenstein nyt piirtää kielestä, on kuva ihmis-ten pelaamista, heidän elämäntoi-miinsa lähtemättömästi limittyvis-tä, yhteisön jollakin tavoin normit-tamista peleistä. Tractatuksen mukaan sanastomme saa merki-tyksensä (pääasiallisesti ja viime kädessä) kielessä edustamistaan objekteista, myöhäisfilosofiassa taas tavasta, jolla sanoja käytetään kielipeleissä: "Sanan merkitys on sen käyttö kielessä".4 Ongelmalli-sen ilmaisun analyysi on nyt Ongelmalli-sen
palauttamista niihin tavanomaisiin käyttöyhteyksiinsä, joissa sen käy-tön säännönmukaisuudet parhaiten näyttäytyvät. Edellisen kaltaiset huomautukset ovat kuitenkin jäl-leen asemaltaan vaikeasti määri-tettäviä: ne eivät itse tunnu olevan sen kielipelimenetelmän varsinai-sia sovellutukvarsinai-sia, jonka suuntavii-vat niissä hahmotellaan.
Tractatuksen mukainen
merki-tysanalyysi olisi sen osoittamista, miten jokin ilmaus on määriteltä-vissä perusmerkein (yksinkertai-siin olioihin viittaavien nimien) avulla; muotoanalyysi taas ilmai-sun ilmiailmai-sun alleen peittävän to-dellisen loogisen muodon paljasta-mista. Myöhäisfilosofiassa tällä erottelulla ei enää ole systemaattis-ta merkitystä: analyysi on yleisesti
yleiskatsauksellisten kuvausten
luomista jostakin kielemme osa-alueesta. Tällainen yleiskatsauk-sellisuus kieleltämme näet puut-tuu. Sanat ovat ulkoasultaan suh-teellisen samanlaisia; ainakaan nii-den ulkoasun erot eivät systemaat-tisesti heijasta niiden erilaisia käyttötapoja. Kuvitelkaamme, että shakin keksi heimo, joka alunperin pelasi sitä erämaan hiekkaan piir-retyn ristikon ja ympäristöstä sa-tunnaisesti poimittujen pikkuki-vien avulla. Systemaattisten erojen puuttuminen saisi oletettavasti ai-kaan jatkuvia seai-kaannuksia, jotka voitiin sitten torjua jo ennalta val-mistamalla erityinen pelilauta ja toisistaan selvästi erottuvat nappu-lat: vain samalla tavalla käyttäyty-vät, saman puolen nappulat ovat myös ulkomuodoltaan samanlai-sia. Tällaiseen selkeyteen tulisi fi-losofin pyrkiä kielen kohdalla; ei kuitenkaan uutta sanastoa luomal-la (sillä kukaan ei kuitenkaan suos-tuisi omaksumaan sitä), vaan yleiskatsauksellisten kuvausten avulla.
Uransa missään vaiheessa Witt-genstein ei kuitenkaan tuntunut antavan analyysille filosofista it-seisarvoa. Filosofisesti analyysin tekee kiinnostavaksi vasta se tehtä-vä, johon se asetetaan, ja tämän tehtävän tulee olla jonkin filosofi-sen "väärinkäsitykfilosofi-sen"
oikaise-mista. "Kirja käsittelee filosofian ongelmia ja luullakseni osoittaa, että näiden ongelmien kysymyk-senasettelu perustuu kielemme lo-giikan väärinkäsittämiseen", Witt-genstein kirjoittaa Tractatuksen esipuheessa, ja kirja päättyy ohjei-siin filosofian oikeasta menettely-tavasta, jonka mukaan filosofisen toiminnan motiivin tulee olla osoittaa ja korjata kielemme kätke-tyn logiikan rikkomukset, silloin kun ne tehty halusta sanoa jotakin "metafyysistä". Tässä mielessä kaikki (oikeanlaatuinen) filosofia on kielen kritiikkiä.
Myöhäisfilosofiassa ilmaistu halu luoda kieleen järjestystä ei sekään ole halua järjestykseen si-nänsä, vaan järjestykseen "määrä-tarkoitusta varten". Selvyys, johon pyritään, määrittyy jälleen filosofi-sista ongelmista käsin. "Selvyys, johon näet pyrimme, on tosin
täy-dellistä selvyyttä. Mutta tämä
mer-kitsee vain, että filosofisten ongel-mien on hävittävä täydellisesti."5 Wittgensteinin tunnetun vertauk-sen mukaan (perinteellinen) filo-sofi on kuin kärpäslasiin eksynyt kärpänen, joka ei syvemmän vas-tauksen kaipuussaan löydä tietä tästä ansasta ulos. Wittgensteinin hahmotteleman (oikaisevan) filo-sofian päämäärä on osoittaa kärpä-selle ulospääsy kärpäslasista. Tä-hän filosofi voi käyttää erilaisia menetelmiä (kuten lääkäri voi so-veltaa erilaisiin sairauksiin erilai-sia terapiamuotoja); kaikkien eri-laisten menetelmien yhteisenä päämääränä on kuitenkin yleiskat-sauksellisen näkökulman saavutta-minen johonkin kielemme ongel-malliseen osa-alueeseen.
3. Wittgensteinin filosofian ehkä keskeisenä paradoksina voidaan näin ollen pitää sitä, että hän ei itse noudata omia ohjeitaan filosofian oikeasta menetelmästä. (Onneksi, tähän tekee mieli lisätä). Wittgen-steinin ohjeiden mukainen filoso-fia on puhtaasti oikaisevaa analyy-sia, mutta hänen oma filosofinen toimintansa tapahtuu paljolti myös yleisen rakenneanalyysin tasolla. Vaikka Wittgenstein teki mitä
jyr-kimmän eron filosofian ja tieteen välillä, eräässä mielessä hänen oh-jelmalliset pyrkimyksensä ovat yhteneväisiä niiden kanssa, jotka haluavat saattaa filosofian ns. tie-teen varmalle polulle. Filosofialla tuli olla oma, jollakin tavoin vas-taansanomaton menetelmänsä, jonka löytymisen jälkeen filosofe-ja ei enää tulla punnitsemaan sen mukaan ovatko he suuria (tai pien-iä), vaan sen mukaan ovatko he taitavia (tai taitamattomia). Witt-gensteinia itseään uskaltanee luon-nehtia suureksi filosofiksi; osittain ainakin tämä suuruus ilmenee siinä eri tasojen keskinäisessä jännityk-sessä, joka on läsnä Wittgensteinin kirjoituksissa, mutta joka monen taitavankin hänen ohjelmansa to-teuttajan filosofiasta puuttuu.
Wittgenstein itse tekee paljon sellaista mitä hänen ratifioimas-saan filosofiassa ei saisi tehdä. Siksi hänen vähäpuheisuuttaan jol-lakin alueella, tai joistakin asioista vaikenemista, ei voi suoraviivai-sesti selittää sillä, että näistä ei hänen omien oppiensa mukaisesti voinut puhua. Kuten Russell jo kirjoitti johdannossaan
Tractatuk-seen, "Herra Wittgenstein
onnis-tuu sanomaan paljon siitä mistä ei voi puhua". Wittgensteinin pidät-tyvyyttä etiikan suhteen ei siten voi selittää pelkästään viittaamalla hänen käsityksiinsä kielen ja filo-sofian luonteesta. Etiikkaan täytyi lisäksi liittyä jotakin, joka sai hä-net (lähes) vaikenemaan siitä. 4. Parhaan käsityksen siitä mitä etiikan, jos sellainen olisi mahdol-lista, tulisi Wittgensteinin mukaan olla, saa hänen "Etiikan luennos-taan". Siinä hän luettelee erilaisia tapoja muotoilla etiikkaa motivoi-va kysymyksenasettelu: etiikan voi sanoa olevan tutkimusta siitä mikä on hyvää, tai arvokasta, tai todella merkityksellistä, kuten sen voi myös sanoa olevan tutkimusta elämän merkityksestä, siitä mikä tekee elämästä elämän arvoista, tai oikeasta elämäntavasta. Vastauk-seksi näihin kysymyksiin emme odota mitä tahansa teoreettisesti uskottavaa ratkaisua, vaan
ratkai-sua, johon uskominen samalla merkitsisi sen osoittaman elämän-tavan omaksumista.6 Jos etiikka olisi mahdollista, sen lauseissa tu-lisi yhdistyä filosofisen tiedon vas-taansanomaton ilmiselvyys ja mo-raalisen käskyn pakottavuus. Täl-laisten eettisten lauseitten olemas-saoloon Wittgenstein ei uskonut.
Wittgensteinin skeptisismi eet-tisten vastausten suhteen ei kuiten-kaan sisältänyt vähättelyä eettistä kysymyksenasettelua motivoivaa tarvetta kohtaan. Se paino, jonka hän tälle tarpeelle asetti, näkyy ehkä parhaiten hänen Ludwig von Fickerille kirjoittamassaan, usein lainatussa, Tractatuksen sanomaa selvittävässä kirjeessä.
Kirjani tavoite on eettinen. Tar-koitukseni oli kerran sisällyttää esipuheeseen lause, joka tosi-asiassa ei ole siinä tällä hetkellä, mutta jonka kirjoitan Teille nyt, koska se saattaisi olla Teille avaimena teokseen. Ajattelin kirjoittaa näin: Teokseni koos-tuu kahdesta osasta: siitä joka on tässä esitetty, sekä kaikesta siitä, mitä en ole kirjoittanut. Ja juuri tämä jälkimmäinen osa on tär-keä. Kirjani rajoittaa eettisen ikään kuin sisältäpäin, ja olen vakuuttunut, että AINOAS-TAAN näin se on täsmälleen rajoitettavissa. Lyhyesti sanoen: uskon että kaikelle sille, josta
monet muut nykyisin vain
laver-televat, olen onnistunut osoitta-maan oikean paikkansa vaikene-malla siitä.7
Miksi etiikan oikea paikka on osoitettavissa vain vaikenemalla siitä? Perusajatus lienee sangen yksinkertainen. Koska maailman kaikki tosiseikat koostuvat viime kädessä yksinkertaisten olioiden välittömistä yhteenliittymistä, maailmassa voisi olla eriarvoisia tosiseikkoja vain jos olioiden jou-kossa olisi jonkinlaisia arvo-olioita. Tractatuksen oliot eroavat toisistaan (laadullisesti) vain kom-binoitumismahdollisuuksiensa suhteen. Maailmassa ei siten ole mitään arvoa — "ja jos olisi, sillä
ei olisi mitään arvoa",8 Wittgen-stein sanoo oletettavana tarkoituk-senaan polemisoida G. E. Mooren käsityksiä vastaan (Principia
Ethi-ca, 1903). Mooren mukaanhan
eri-tyinen arvoon kohdistuva intuitio paljastaa joidenkin asioiden ole-van todella arvokkaita, ei vain ar-vokkaina pidettyjä. Esimerkkeinä tällaisista asioista hän mainitsee sellaiset mielihyvän sävyttämät tietoisuudentilat, jollaisia seurus-telu ystävien kanssa ja kauniiden esineiden katselu meissä herättää.
Mutta tämä tuntuu tarkoittavan sitä, että yksinäinen, rumuuden ympäröimä ja maailman menoon vain mitättömästi vaikuttamaan kykenevä ihminen (ts. toisille ar-vokkaita kokemuksia vain mitättö-mästi tuottamaan kykenevä ihmi-nen) olisi tuomittu elämään eetti-sesti vähempiarvoista elämää. Ih-miselämän tosiseikoista oleellinen osa on, tavanomaisenkin ajattelu-tavan mukaan, tahdostamme riip-pumattomia. Mutta voiko ihmis-elämän arvo olla (eettisen tahtom-me kannalta) satunnaisuuksista riippuvainen? Wittgenstein tuntuu vastaavan kieltävästi. Ei tosiseikat, vaan suhteeni tosiseikkoihin, on eettisesti ratkaisevaa. Voin elää elämäni läpi ikään kuin se koos-tuisi turhanaikaisista episodeis-ta, mutta voin myös (ainakin yrit-tää) elää sen syvästi merkitsevä-nä. Elämä koostuu, kuten Witt-genstein sanoo Muistikirjoissaan (8.7.1916), kahdesta jumaluudes-ta: maailmasta ja riippumattomas-ta minuudesriippumattomas-tani. Jälkimmäinen on eettisen tahdon lähde; sen perus-teella näen maailman merkityksel-lisenä tai merkityksettömänä, tah-don hyvää tai pahaa, tai olen täysin välinpitämätön. Edellinen taas asettaa sen ainoan mahdollisen ympäristön, jossa voin eettistä tah-toani toteuttaa ja joka minun on sellaisena hyväksyttävä.
Mihin eettisen tahtoni sitten tuli-si suuntautua? Yleistä vastausta tähän ei ole. Eettinen tahto ei voi tulla ulkoapäin, sillä mikään ulkoa tuleva (edes järjen käsky) ei tunnu olevan kykenevä pakottamaan eet-tistä tahtoa omaksumaan jotakin
oman tahtonsa sisällöksi. Kyse ei
siten ole niinkään eettisen tahdon suuntaamisesta, kuin oman (jo ole-van) eettisen tahdon löytämisestä. Ihminen pyrkii onnellisuuteen ja hän on onnellinen silloin kun edel-lä mainitut kaksi jumaluutta ovat sopusoinnussa keskenään: kun pystyn hyväksymään elämäni tosi-seikat (näkemään ne niin sanotusti ikuisuuden näkökulmasta välttä-mättöminä ja ehkä jopa stoalaisit-tain rakastamaan kohtaloani) ja kun omatuntoni pystyy hyväksy-mään tekoni eettisen tahtoni mu-kaisiksi. Eettinen käsky, jos sellai-sesta tässä yhteydessä voi puhua, kuuluisi: tule onnelliseksi kohtalo-si hyväksyen ja omantuntokohtalo-si äänen kautta itseään paljastavaa alkupe-räistä eettistä tahtoasi toteuttaen.
Edellisen kaltaisen eettisen käs-kyn toteutumisen ehdot eivät ole puhtaasti kuvailevan kielen ilmais-tavissa. Paitsi että omatunto ja sen ilmaisema eettinen tahto ovat aina omakohtaisia, niiden on moraalista auktoriteettia omatakseen oltava kaikesta empiirisestä vapaita. Si-käli kuin tahdonakti ymmärretään mentaalisena ilmiönä, sillä ei voi olla mitään eettisesti pakottavia seurauksia. Sama pätee empiirises-ti ymmärretyn omantunnon (esi-merkiksi freudilaisen yliminän) suhteen. Epäily, mahdollisesti jopa terapia, tuntuu olevan näihin vä-hintään yhtä oikeutettu suhtautu-mistapa kuin kunnioitus. Mikään empiirisesti tunnistettavissa oleva mielentila (tyytyväisyys tms.) ei myöskään voi olla eettisesti oikean elämän tunnusmerkki: eettinen tahto, omatunto ja onnellisuus, jos-ta Wittgenstein puhuu, muodosjos-ta- muodosta-vat toisiinsa käsitteellisessä (sisäi-sessä) suhteessa olevien ei-empii-risten ja tiukasti ottaen merkityk-settömien käsitteiden joukon. Siksi niistä ei myöskään voi "puhua". 5. Vuonna 1930 Wittgenstein kiin-nitti muistiin merkityn keskustelun yhteydessä huomiota siihen, että hän oli edellisenä vuonna pitämän-sä "Etiikan luennon" lopussa pu-hunut yksikön ensimmäisessä per-soonassa, ja "että tämä on jotakin
hyvin olennaista". Voin etiikassa puhua vain omasta puolestani
Tractatuksen enemmän tai
vä-hemmän solipsistisessa maailmas-sa (ja kielessä) tällainen johtopää-tös oli odotettavissakin. Myöhäis-filosofiassaan Wittgenstein sen si-jaan korostaa korostamasta päästy-ään inhimillisen elämänmuodon, kielen ja ajattelun yhteisöllisiä eh-toja: yksityistä kieltä ei ole ole-massa, koska normatiivisena jär-jestelmänä kieli vaatii taustakseen jotakin enemmän kuin yksityisen ihmisen tuntemukset siitä, onko normia noudatettu vai onko sitä rikottu Kieli on jotakin, joka opi-taan, ja se opitaan yhteisössä (Yhteisön tärkeydestä Wittgenstei-nin myöhäisfilosofiassa, vrt. Lars Hertzbergin kirjoitusta tässä leh-dessä.)
Tractatuksen käsitystä kielestä
voi syystä kutsua monoliittiseksi; kaikki mielekkäät lauseet olivat sen mukaan muotoa "asiat ovat niin-ja-niin" Tähän nähden myö-häisfilosofian kuva kielestä on li-beraali ja moninaisuutta korosta-va yhteisöllisesti ylläpidettyjä kielipelejä on "lukemattomia".9 Enää ei ole vain yhtä hälyn ja pau-hinan ympäröimää, etuoikeutetun kielenkäyttötavan muodostamaa mielekkyyden saareketta; pikem-minkin on erilaisten kielenkäyttö-tapojen saaristo, joista jokainen saari edustaa mahdollista tapaa ihmisen ilmaista jotakin elämään-sä liittyvää
Odottaisi että Wittgenstein olisi itse käyttänyt hyväkseen tätä il-maisumuotojen moninaisuutta eet-tisten käsitystensä julkituomiseen, mutta näin ei käynyt. Päinvastoin-hänen vaikenemisensa etiikasta vain johdonmukaistuu Miksi?
Yksi syy tähän uskoakseni on se, että Wittgensteinin eettiset kä-sitykset eivät muuttuneet vastaa-maan hänen uutta käsitystään kie-lestä Vaikka ihminen eettisten käsitteittensä, ja epäilemättä myös jossakin määrin käsitystensä, suh-teen on perustavalla tavalla sen armoilla, minkälaisia mahdolli-suuksia yhteisö hänen eettiselle, elämälleen suo, toteutumisen
ta-solla eettisyys saa ilmaisunsa vain yksityisen ihmisen elämässä. Yleisemmissä kulttuuria koskevis-sa huomautuksiskoskevis-sa Wittgenstein korostaa useammin kuin kerran sitä, että kulttuurin vaihteluista huolimatta, niin sen kukoistus-kuin rappiokautenakin, ihmisar-von on aina mahdollista, joskin eri muodoissa, toteutua 10 Myöskään eettisyys ei ole sidottu mihinkään erityiseen (esimerkiksi länsimais-kristilliseen normijärjestelmään). Siitä käsityksestään, että eettisellä tahdolla ei ole etukäteen määritel-tävissä olevaa sisältöä, Wittgen-stein ei tunnu koskaan luopuneen
Tämä ei taaskaan yksin selitä Wittgensteinin vaiteliaisuutta. Nyt kun häntä ei enää rajoittanut itse asetetut sanomisen rajoitukset, hän epäilemättä olisi voinut selkeäm-min ja systemaattisemselkeäm-min esittää edellä hahmotellun kannan. Se, että hän ei sitä tehnyt, johtui käsi-tykseni mukaan hänen tiedosta-mistaan erityisistä vaaroista, jotka tällaiseen esitykseen, osana hänen filosofisten kirjoitustensa kokonai-suutta, välttämättä olisi liittynyt. 6. Kuten edellä todettiin, oikaiseva analyysi oli Wittgensteinin ohjel-mallisten kannanottojen perusteel-la filosofian ainoa "oikea" muoto. Vaikka tämä oikaisutyö saattoi edetä siinä mielessä opportunisti-sesti, että sekaannusten selvitys-työssä erilaiset asiaa palvelevat menetelmät (esim. keksittyjen kie-lipelien käyttö vertailukohteina) olivat sallittuja, pyrkimyksenä oli luoda (filosofisten sekaannusten tilalle) yleiskatsauksellisuutta
omaan tapaamme käyttää kieltä
Tässä yhteydessä on puhuttu Witt-gensteinin antropologisesta tai et-nologisesta tarkastelutavasta (ja hän itsekin käyttää jälkimmäistä il-maisua11). Tarkastellessamme it-seämme ikään kuin ulkoapäin, kuin vierasta kulttuuria tai heimoa, näemme (toivottavasti) selkeäm-min ne tavat ja tottumukset (pu-hua, ajatella, toimia), joille muu-toin olemme niiden liiallisen tut-tuuden takia sokeita Yleiskatsauk-sellisen kuvauksen onnistumisen
edellytys on, että filosofiseen ar-gumentaatioon osallistujat tavat siinä itsensä; että me tunnis-tamme siinä omat tapamme elää, ajatella ja käyttää kieltä.
Etiikan alueella epäilemättä on omat filosofiset sekaannuksensa. Yksi Wittgensteinin tällaiseksi tunnistama oli Mooren käsitys ar-voväitteestä väitteenä arvo-omi-naisuuden läsnäolosta jossakin. Yleisemmin tätä sekaannusta voi ehkä luonnehtia eettisen kielen as-similoitumiseksi deskriptiiviseen kieleen. Meillä on taipumus nähdä kielemme muutamien ihannemuo-tojen muodostamien mallien kaut-ta, ja kaikkein paradigmaattisin näistä malleista lienee väitelau-seen muoto ("asiat ovat niin-ja niin"). (Wittgensteinin Tractatus on hyvä esimerkki tämän mallin vetovoimasta.)
Kirjoitukseni alussa lainaamas-sani esittelytekstissä sanotaan Wittgensteinin ajattelun juurtu-neen henkilökohtaisesti koetun moraalisen maailmankatsomuksen maaperään syvemmin kuin kenen-kään toisen aikamme filosofin Onko tämä tosiasiaväite? Jos on, niin onko nyt keksitty jokin mitta-puu, jolla Wittgensteinin syvyydet on mitattu syvemmiksi kuin esi-merkiksi Heideggerin tai Berdjaje-vin?
Vaikka teksti tuntuu väittävän jotakin, sen perimmäinen tarkoitus tuskin kuitenkaan on se. Pikem-minkin kieltä on käytetty tavalla, johon Wittgenstein useammankin filosofisen ongelma-alueen koh-dalla viittaa, ilmaisemaan kirjoit-tajan (puhujan) tunteita, asenteita, pitämyksiä jne tai vaikuttamaan lukijan (kuulijan) vastaaviin asen-teisiin. Käytettyä erityistä retorista kuviota voi nimittää dramatisoi-vaksi superlatiiviksi Jos haluan tuoda esiin positiivisen asenteeni (tai saada toiset omaksumaan vas-taavanlainen asenne) jotakin koh-taan, ja jos todella haluan sanomal-leni huomiota, minun on epävii-sasta sanoa tuota jotakin pelkäs-tään hyväksi Tämä olisi kuin hil-jainen mutina ovensuussa lippa-lakkiaan käsissään pyörittävän
miehen suussa. Vähintään tuo jo-kin on mainittava suurenmoiseksi. Suurenmoinenkin on kuitenkin vain suurenmoisimman vajavainen vastine, joten on aina varminta jo alun pitäen sanoa kaikkea hyväksi katsottua parhaaksi (tms.). Sikäli kuin tämäkin menettää tehoaan, siihen on syytä liittää erilaisia pai-nottavia määreitä ("ylivoimainen", "järisyttävä", "ehdoton" jne.).
Tämänkaltaisilla eettisen kielen-käytön analyyseilla saattaa olla oma arvonsa. Mitään positiivista eettisen ongelman ratkaisuun ne eivät kuitenkaan tuo. Tämä on tie-tenkin sopusoinnussa sen kanssa, mitä filosofisista ongelmista edellä on todettu; filosofiseen ongelmaan ei ole olemassa mitään positiivista ratkaisua, ellei sen poisliukene-mista pidetä sellaisena. Riittää, että kärpäselle on osoitettu ulos-pääsy kärpäslasista ja toivon mu-kaan immunisoitu se vastaavanlai-sille houkutukvastaavanlai-sille tulevaisuudes-sa. Eettinen ongelma ei kuitenkaan ole tässä mielessä pelkästään filo-sofinen ongelma; filosofisten se-kaannuksienkin kadottua ongelma siitä mitä minun tulee elämälleni tehdä säilyy. Tämän ongelman rat-kaisuksi ei riitä se, että tunnistan selkeästi yhteisöni eettiset käsit-teet ja käsitykset, sekä tavat, joilla noita käsityksiä yhteisössäni pe-rustellaan. Tällä alueella normin tunnistaminen tuskin on edes en-simmäinen askel sen noudattami-seen. Sitä paitsi, eettisenä ihantee-na — ja etiikkaa tuskin voi ym-märtää ymmärtämättä ihanteiden ja ideaalien osuutta siinä — ei var-maankaan voi pitää sen minimaali-sen yhteisyyden omaksumista mo-raalin pohjaksi, joka heterogeeni-sesta kulttuuristamme tällä alueel-la ehkä löytyy.12
Tulokset, joita Wittgenstein saattoi antropologiselta menetel-mältään etiikassa odottaa, olivat näin ollen itse eettisyyden kannalta varsin vähäisiä. Suurempia ovat ne vaarat, jotka seuraavat eettisen liit-tämistä liian läheisesti yhteisön tosiasialliseen normijärjestelmään. Parempi kuin antautua vasten tah-toaan vallitsevan (minimaalisen?)
moraalin propagandistiksi on sittenkin Tractatuksen tapaan yrit-tää piyrit-tää etiikka mahdollisimman puhtaana kaikesta empiirisestä.13
Tietenkin Wittgenstein olisi voi-nut vapaammin ilmaista omia eet-tisiä näkemyksiään. Filosofisen tekstin yhteydessä nämä ilmaisut olisi kuitenkin epäilemättä tulkittu joksikin mitä ne eivät voi olla: fi-losofian auktoriteetilla varustetu-iksi eettisvarustetu-iksi väittevarustetu-iksi. Toisaalta Wittgenstein suhtautui hyvin va-rauksellisesti kaikenlaisiin arvo-päämääriin liittyvien asenteiden (julkiseen) kielelliseen ilmaisemi-seen. Arvon ilmaiseminen (julki-sesti) on lähes mahdotonta sortu-matta eettisesti kyseenalaiseen "poseeraamiseen", ylipapillisuu-teen tai retoriseen (vaikutushalun motivoimaan) vilpillisyyteen. Sik-si arvoa ei tule julistaa; sen voi antaa vain näyttäytyä elämässä. Jos missä niin tässä suhteessa Wittgenstein asettuu poikkiteloin aikamme omimpien pyrkimysten kanssa. Omaa aikaamme luonneh-tii pyrkimys vaikutusten maksi-mointiin; elämällään useimmat meistä voivat vaikuttaa vain muu-tamiin lähipiirin ihmisiin, julista-malla sen sijaan huomattavasti useampiin. Toisen Itävalta-Unka-rin kasvatin, Franz Kafkan, kuvas-timessa nykyihminen oli saanut
valita, tulla joko kuninkaaksi tai kuninkaiden kuriiriksi. Lasten lailla kaikki halusivat olla kurii-reja. Tämän vuoksi on pelkäs-tään kuriireja, he rientävät maailman halki ja huutavat, kos-ka kuninkos-kaita ei ole, toinen toi-silleen noita tarkoituksettomiksi käyneitä tiedotuksia. Kernaasti he lopettaisivat kurjan elämän-sä, mutta eivät uskalla virkava-lansa vuoksi.
Voinee sanoa, että henki, jossa nykypäivän (julkinen) eettinen keskustelu pääasiassa käydään, on "kuriirien" määräämä. Tämän hen-gen kanssa Witthen-gensteinilla ei juu-rikaan ole yhteistä. Pikemminkin hän muistuttaa sellaista (rehellistä) uskonnollista ajattelijaa, jota hän
itse vertaa nuorallatanssijaan: "Hän näyttää kulkevan lähestul-koon ilmassa. Pohja hänen jalko-jensa alla on kapein ajateltavissa oleva. Silti sillä voi todella kul-kea."14 (Arvaan, että tuo kapea pohja tulee jollakin tavoin oma-kohtaisesti eletystä ja koetusta). Wittgensteinin filosofiset kirjoi-tukset ovat enimmäkseen kuiten-kin kuin ahtaasti rajattu kuvasarja; niistä näkee vain nuorallatanssijan taitavuuden, ei sitä miten korkealle köysi on pingoitettu. Näkökulmaa voi laajentaa tutustumalla siihen mitä on kirjoitettu Wittgensteinin elämästä: mitä siinä näyttäytyy, mutta mistä hän (lähes) vaikeni.
Heikki Kannisto
Viitteet
\ McGuiness, B. Wittgenstein:
A Life. Young Ludwig 1889— 1921. London, 1988.
2 Ks. esim. Malcolm, N.
Lud-wig Wittgenstein: A Memoir.
Oxford, 1958, sisältää G. H. von Wrightin kirjoittaman elämäkertaluonnoksen Witt-gensteinista, joka on ilmesty-nyt myös ruotsiksi aikakaus-kirja Ajatuksessa XVIII (1954); Engelmann, P. Letters
from Ludwig Wittgenstein with A Memoir. Oxford, 1967;
Rhees, R. (toim.)
Recollec-tions of Wittgenstein. Oxford,
1984; Bouwsma, O. K.
Witt-genstein: Conversations 1949—1951. Indianapolis,
1986.
3 Tractatus Logico-Philosophi-cus, suom. H. Nyman.
Por-voo, 1971, ensisijaisesti huo-mautuksesta 6.4. kirjan lop-puun; Muistikirjoja 1914—
1916, suom. H. Nyman.
Por-voo, 1977, lähinnä 101—124;
Esitelmä etiikasta,
Nyman, Juva, 1986, 23—34. 4 Filosofisia tutkimuksia, suom.
H. Nyman Juva, 1981, §43. 5 Mt § 133.
6 Tämä Wittgensteinin käsitys käy selkeimmin esiin Rheesin muistiinmerkitsemässä kes-kustelussa (1945); ks. Rhees, R. "Some Developments in Wittgenstein's View in Ethics", Philosophical
Re-view LXXIV (1965), 17—26;
24.
7 Briefe an Ludwig von Ficker.
Salzburg, 1969, 35. Kyseinen kirjeen kohta on lainattu myös G. H. von Wrightin esipu-heessa Tractatuksen suomen-kieliseen laitokseen.
8 6.41.
9 Filosofisia tutkimuksia, § 23.
10 Kts. esim. Yleisiä
huomautuk-sia, suom. H. Nyman, Porvoo,
1979, 38. 11 Mts. 79.
12 Eettisen käsitteistömme hete-rogeenisuutta on viime aikoi-na korostanut Alasdair Ma-clntyre kirjassaan After
Vir-tue. London, 1981, jossa hän
myös tekee tästä johtopäätök-siä analyysin menetelmän mahdollisuuksien suhteen • etiikassa.
13 Wittgensteinin eettisten käsi-tysten ymmärtämisen kannal-ta ei liene merkityksetöntä se, että hän piti Kierkegaardia
1800-luvun syvällisimpänä ajattelijana (kts. Drury, M. O' C. "Some Notes on Conversa-tions with Wittgenstein", viitteessä 2 mainitussa Rhee-sin toimittamassa kirjassa, 76—96, 98). Myös Kierke-gaard korosti etiikassa sub-jektiivisuutta, yksilöllisyyttä, sisällön määrittelemättömyyt-tä ("ei tie ole kapea, vaan juu-ri kapeus on tie") ideaalisuut-ta ja jopa analyyttisen mene-telmän mahdottomuutta, sillä "ei vain ihmisten puhe, vaan jopa heidän kielensä on itse-kästä".
