Uskonnonopetus ja uskonnonvapaus
Teologinen aikakauskirja 6/2001
Juha Seppo
Julkaisija: Helsinki. Teologinen julkaisuseura, 1896- .
Sarja:
Teologinen aikakauskirja 6/2001. 106. vuosikerta.
ISSN 0040-3555. s. 518-521.
Verkkojulkaisu: 2002
Tämä aineisto on julkaistu verkossa oikeudenhaltijoiden luvalla. Aineistoa ei saa
kopioida, levittää tai saattaa muuten yleisön saataviin ilman oikeudenhaltijoiden
lupaa. Aineiston verkko-osoitteeseen saa viitata vapaasti. Aineistoa saa selata
verkossa. Aineistoa saa opiskelua, opettamista ja tutkimusta varten tulostaa
omaan käyttöön muutamia kappaleita.
Uskonnonopetus ja uskonnonvapaus
JUHA SEPPO
Kiistely uskonnonopetuksen asemasta ja luonteesta on vuosikymmeniä ollut kulttuuripoliittisen keskus-telun kestoteemoja. Etenkin toisen maailmansodan jälkeisenä aikana on välistä nostettu jyrkkiä laineita koko uskonnonopetusta vastaan, mutta myös sen säi-lyttämisen puolesta. Aallokko on käynyt korkeim-millaan silloin, kun yhteiskunnan koulutusjärjestel-mät ovat olleet selvissä muutostuulissa.
Aikaa myöten tajuttiin vähitellen, ettei uskon-nonopetuksen poistamishanke ollut reaalimaailmas-ta. Tähtäintä oli siis tarkistettava. Se suunnattiin us-konnonopetuksen määrän minimoimiseen ja opetuk-sen luonteen perinpohjaiseen muuttamiseen. 1960-lu-vulta aina viime vuosikymmenelle asti oli muodikas-ta vaatia uskonnonopetuksen sijasmuodikas-ta uskontotiedon opetusta. Tunnustuksellinen uskonnonopetus piti kor-vata objektiiviseksi kutsutulla uskontojen esittelyllä ja vertailulla. Samalla oli luotava kokonaan uskon-nonopetuksesta irrallinen etiikan opetus.
2000-luvun myötä alkoivat puhaltaa osittain uu-det tuulet. Niiden myötä muuttui myös taktiikka vyö-ryttää uskonnonopetus asemistaan. Vanha huojutus-strategia on yritetty verhoilla uusliberalismin hengen mukaisesti: koululaisella pitää olla lähes rajaton oi-keus valita opetusaineksensa. Uskonnonopetuksen osalta se tarkoittaa, että oppilaille tai heidän huolta-jilleen olisi annettava tilaisuus valita uskonnonope-tuksen ja elämänkatsomustiedon opeuskonnonope-tuksen välillä. Valinnanvapauden tueksi on elämysperusteiden lisäksi kehitetty myös uusi tulkinta
uskonnonvapau-desta: perustuslaki turvaa sen, ettei kenenkään tarvit-se vastoin omaatuntoaan osallistua uskonnon harjoit-tamiseen. Uskonnonopetuksen taas tekee uskonnon-harjoitukseksi se, että perustuslakivaliokunta on asian näin tulkinnut lähes kaksi vuosikymmentä sitten. Va-linnanvapauteen mielistyneet eivät tosin kerro, että tämä sinänsä monimielinen tulkinta on tehty selvästi ennen nykyisen perustuslain hyväksymistä. Myös otussuunnitelmat on ehditty kirjoittaa uudelleen pe-rustuslakivaliokunnan kannanmäärittelyn jälkeen. Uudentyyppisessä yksilön valinnan vapautta yli kaiken korostavassa vaihtoehdossa on mielenkiin-toista, että uskonnonopetus ja uskonnonvapaus saa-tetaan liittää kiinteästi yhteen. Niiden yhteenkuulu-vuudesta on lähtenyt ratkaisuissaan myös vuosina 1998-2001 työskennellyt uskonnonvapauskomitea. Kun komitea on korostanut haluaan arvostaa uskon-nonvapauden positiivista sisältöä, tämä ulottuvuus nä-kyy ehkä kaikkein selvimmin juuri uskonnonope-tusta käsittelevässä säännösehdotuksessa. Nykyinen laki panee korkomerkin uskonnonopetuksesta va-pautumisperusteisiin. Uusi lakiehdotus taas lähtee po-sitiivisesta oikeudesta saada uskonnonopetusta.
Olennaista on, että oikeus saada uskonnonopetus-ta on näkyvä osa käytännön uskonnonvapautuskonnonopetus-ta. Vaik-kei uutta lakia vanhan tavoin säädetäkään perustus-lain säätämisjärjestyksessä ja vaikka nykyisessä perustus-
lain-myksenä, että sitä koskeva säännös on otettu lain ylei-siin määräykylei-siin. Asiasta todetaan lyhyesti: "Oikeu-desta saada uskonnon opetusta säädetään erikseen."1 Uskonnonopetussäännös ei ole ainoastaan peri-aatteellinen kannanotto, vaan komitea on tehnyt sii-tä niin perusopetuslakia kuin lukiolakiakin koskevia johtopäätöksiä. Muodollisiin muutoksiin kuuluu ter-min "uskontokunta" muuttater-minen uskonnolliseksi yh-dyskunnaksi myös koululainsäädännössä, koska ko-mitea ehdottaa koko uskonnonvapauslain osalta us-kontokunta-käsitteen korvaamista termillä uskonnol-linen yhdyskunta.
Asialliset muutokset liittyvät nimenomaan siihen, miten komitea on tulkinnut uskonnonvapauden ja us-konnonopetuksen välistä suhdetta. Läpikäyvänä pyr-kimyksenä on ollut sellainen uskonnonvapaustulkin-ta, joka tekisi oikeutta niin enemmistöihin kuin eri-laisiin vähemmistöihinkin lukeutuville oppilaille ja heidän huoltajilleen. Oikeus saada oman uskontonsa opetusta tai sitä vastaavaa opetusta on haluttu turva-ta mahdollisimman johdonmukaisesti.
Uskonnonvapauden periaatteen mukaisesti läh-tökohtana on toisaalta myös ollut, ettei kenelläkään ole osallistumisvelvollisuutta uskonnonopetukseen, joka ei ole hänen jäsenyysratkaisunsa perusteella hä-nen oman uskontonsa tai elämänkatsomuksensa mu-kaista. Mihinkään uskonnolliseen yhdyskuntaan kuu-lumattomalla ei enää olisi velvollisuutta anoa vapau-tusta enemmistön uskonnonopetuksesta, vaan päin-vastoin oikeus niin halutessaan ilmoittaa osallistumi-sestaan sellaiseen opetukseen.
Toinen muutos koskee perusopetuskin ja lukio-lain käsitteistöä. Uudessa laissa luovuttaisiin tulkin-nanvaraisuudessaan monilla tavoin ongelmalliseksi osoittautuneesta tunnustuksellisen uskonnonope-tuksen käsitteestä. Se ehdotetaan korvattavaksi us-konnonopetuksen nykyistä luonnetta ja sisältöä pa-remmin kuvaavalla käsitteellä oppilaan tai opiskeli-jan "oman uskonnon opetus".
Perusopetuslakia on kaavailtu muutettavaksi si-ten, että siinä todettaisiin opetuksen järjestäjän vel-vollisuus huolehtia siitä, että oppilaitoksessa annetaan oppilaiden enemmistön uskonnon mukaista opetusta. Opetus järjestettäisiin tällöin sen mukaisesti, mihin uskonnolliseen yhdyskuntaan oppilaiden enemmistö kuuluu. Tähän uskonnolliseen yhdyskuntaan kuulu-vat oppilaat osallistuisikuulu-vat siis oman uskontonsa ope-tukseen. Siihen kuulumaton oppilas voisi huoltajan-sa ilmoitettua asiasta koulutuksen järjestäjälle ohuoltajan-sal- osal-listua mainittuun uskonnonopetukseen.
Lukiolaki toistaa saman periaatteen. Ero on ai-noastaan siinä, että huoltajan sijasta uskonnolliseen yhdyskuntaan kuulumaton lukiolainen voi itse ilmoit-taa halusilmoit-taan osallistua enemmistölle tarkoitettuun uskonnonopetukseen.
Muutoin koululainsäädännön linjaukset säilyi-sivät entisellään. Velvollisuus järjestää opetusta vä-hintään kolmelle luterilaiseen kirkkoon tai vastaavasti ortodoksiseen kirkkokuntaan kuuluvalle olisi edel-leen voimassa. Muihin uskonnollisiin yhdyskuntiin kuuluvien kolmen ryhmät saisivat kuten nykyisinkin omaa opetustaan sitä erikseen vaatimalla.
Uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumattomat sai-sivat nykyiseen tapaan elämänkatsomustiedon ope-tusta. Tällaista opetusta olisi annettava, mikäli siihen oikeutettuja on vähintään kolme. Sitä vastoin vaille omaa uskonnonopetusta jäävät uskonnollisiin yhdys-kuntiin kuuluvat saisivat ainoastaan vaatimuksesta elämänkatsomustiedon opetusta.
Uskonnonopettajien osalta komitea ehdottaa ny-kyisestä erivapauskäytännöstä luopumista ja uskon-non opetusoikeuden antamista kaikille ammatillises-ti päteville opettajille heidän uskontokuntaratkaisus-taan riippumatta.
Uskonnonvapauskomitea on ollut uskonnonope-tusratkaisuissaan varsin yksimielinen, sillä ainoas-taan yksi komitean kymmenestä jäsenestä on jättänyt asiasta eriävän mielipiteen.2
Komitea on perustellut uusia koululakiesityksi-ään ja nimenomaan tunnustuksellisen uskonnonope-tuksen käsitteestä luopumista muun muassa viittaa-malla nykyisten opetussuunnitelmien sisältöön. Sen mukaan uskonnonopetuksen tavoiteena on moni-puolisen uskonnollisen ja katsomuksellisen yleissi-vistyksen saavuttaminen. Tämä edellyttää omaan us-kontoon ja sen kulttuuriperintöön perehtymistä niin, että oppilas saa virikkeitä henkilökohtaisen elämän-katsomuksen muotoutumiseen ja eettisesti vastuulli-sen elämänavastuulli-senteen kehittymiseen. Muihin uskon-toihin ja maailmankatsomuksiin sekä niiden tradi-tioihin tutustuminen kasvattaa puolestaan suvaitse-vuuteen monikulttuurisessa yhteiskunnassa.
1 Uskonnonvapauskomitean mietintö. Opetusministeriö. Komiteanmietintö 2001: l, 55.
Uskonnonvapauskomitea on muutosehdotukses-saan todennut myös, ettei uskonnonopetuksen ny-kyinen opetussuunnitelma edellytä opetuksen olevan julistusluonteista eikä siten hartauden harjoittamista. Lainsäädäntöjä opetussuunnitelman perusteet eivät esimerkiksi vaadi jumalanpalvelusten järjestämistä kouluissa, vaikka koulut voivatkin niitä järjestää oppilailleen ja opiskelijoilleen.3 Nykyinen uskon-nonopetus ei siis velvoita osallistumaan kulttiin ei-kä se siten voi olla sanan varsinaisessa merkitykses-sä uskonnon harjoittamista.
Uskonnonvapauskomitean kannanmääritys ei siis sisällä nykyisen uskonnonopetuskäytännön arvoste-lua. On erityisen aiheellista panna merkille, ettei eh-dotuksella ole pyritty muuttamaan varsinaista us-konnonopetusjärjestelmää eikä opetuksen luonnetta tai sisältöä.4
Julkisuudessa esitetyt ajatukset siitä, että tunnus-tuksellisen uskonnonopetuksen nimeäminen oman uskonnon opetukseksi merkitsisi uskonnonopetuksen muuttumista esimerkiksi uskontotiedon opetuksen suuntaan ovat harhaanjohtavia. Komitean ehdotuk-sella on lähinnä haluttu korostaa, että uskonnonope-tuksen perusluonteen määrää ensi sijassa oppilaiden enemmistön jäsenyys tietyssä uskonnollisessa yh-dyskunnassa. Lähtökohtana on siis ollut yhteiskun-nallinen tosiasia eivätkä jonkin kirkon mahdolliset omat opilliset tai muut uskonnolliset perusteet ja ta-voitteet. Selvää on, ettei kyseisten lähtökohtien tar-vitse suinkaan olla keskenään ristiriidassa.
Uskonnollisen yhdyskunnan jäsenyys on tär-kein lähtökohta silloin, kun uskonnonopetusta arvioi-daan uskonnonvapauden näkökulmasta. Vastausta vaatii ennen muuta kysymys, loukkaako oman us-konnon opetukseen osallistuminen asianomaisen omantunnon- ja uskonnonvapautta. Juuri näin on jul-kisuudessa väitetty pyrkimällä riitauttamaan keske-nään komitean ehdotukset ja oppilaiden perusoikeu-det.
Suomalaisessa koulutusjärjestelmässä on tähän asti katsottu, että tunnustukselliseen uskonnonope-tukseen osallistuminen ei loukkaa asianomaiseen kirk-koon tai muuhun uskonnolliseen yhdyskuntaan kuu-luvan uskonnonvapautta. Jos tämä lähtökohta tun-nustetaan, olisi epäloogista väittää, että tunnustuk-sellisen opetuksen korvaaminen oman uskonnon ope-tuksella muuttaisi tilanteen uskonnonvapauden kan-nalta ongelmalliseksi. Pikemminkin on niin, että juu-ri oman uskonnon opetukseen osallistuminen ei voi missään tapauksessa olla ristiriidassa asianomaisen
omantunnon- ja uskonnonvapauden toteutumisen
kanssa.
Omantunnonvapautta on yleensä pidetty uskon-nonvapauden sisimpänä kehänä. Se on tähän asti tar-koittanut juuri ehdotonta vapautta kuulua johonkin uskonnolliseen yhdyskuntaan ja myös oikeutta olla kaikkien uskontojen ulkopuolella. Positiivisena oi-keutena omantunnonvapaus on siis oikeutta olla jä-senenä jossakin kirkossa tai muussa uskonnollisessa yhdyskunnassa. Näin esimerkiksi luterilaisen kirkon jäsenet eivät voi joutua toimimaan omantuntonsa vas-taisesti, jos heidän edellytetään osallistuvan oman us-kontonsa opetukseen.
Suomen kaltaisessa demokraattisessa valtiossa ja kansalaisyhteiskunnassa pitäisi olla päivänselvää, et-tä positiivinen uskonnonvapaus edellytet-tää oikeutta saada oman uskontonsa opetusta tai sitä vastaavaa elä-mänkatsomustiedon opetusta. Täkäläiseen järjestel-mään ei kuulu urkkia, tarkoittavatko kansalaiset kir-kon tai muun uskir-konnollisen yhdyskunnan jäsenyy-dellä, että he haluavat alaikäisille lapsilleen oman us-kontonsa opetusta. Tilannetta arvioitaessa on hyvä pi-tää myös mielessä, että moderniin oman uskonnon opetukseen sisältyy huomattava tietous myös muista merkittävistä uskonnoista ja niiden eettisistä arvo-päämääristä.
Myös suomalaisen oikeuskulttuurin kannalta oli-si hämmentävää asettaa ihmiset toistuvasti valintati-lanteeseen, vaikka he ovat jo valintansa tehneet. Us-konnonvapauden toteutuminen uskonnonopetukses-sa ei edellytä rajatonta valinnanvapautta katsomuuskonnonopetukses-sai- katsomusai-neissa. Mahdollisuus valita uskonnonopetuksen ja jonkin muun elämänkatsomusopetuksen välillä on saattanut tulla kysymykseen sellaisissa maissa, jois-sa valtion ja kirkkojen väliset suhteet ovat viime vuo-sikymmeninä selkeästi irronneet toisistaan ja us-kontopoliittinen kokonaistilanne on sen myötä mer-kittävästi muuttunut. Kuitenkin on huomattava, että kansainväliset uskonnonvapauden ja uskontokasva-tuksen suhdetta sivuavat kansainväliset sopimukset ja suositukset toteavat ykskantaan, ettei alaikäisten uskonnonopetuksen tai sitä vastaavan opetuksen luon-ne voi määräytyä huoltajien uskonnon tai vakaumuksen vastaisesti.
Suomessa sekä tuore perustuslakisuudistus että Uskonnonvapauskomitean ehdotus lähtevät siitä, et-teivät uudet säännökset muuta valtion ja kirkon vä-lisiä suhteita.3 Käytännössä tämä tarkoittaa, ettei val-tion puolelta ole haluttu sellaisia muutoksia, jotka hor-juttaisivat vallitsevan uskonto- ja kirkkopolitiikan
läh-tökohtia. Vallitseva uskonnonopetuskäytäntö ja sii-hen ehdotetut selvennykset ovat hyvin linjassa myös asiaan liittyvien Suomen ratifioimien kansainvälis-ten sopimuskansainvälis-ten kanssa.
Koulujen uskonnonopetus ei ole muodollisesti si-doksissa valtion ja kirkon oikeudellisiin suhteisiin. Selvää kuitenkin on, että kirkot ja muut uskonnolli-set yhdyskunnat toimivat koulujen uskonnonopetuk-sen osalta jäuskonnonopetuk-sentensä edunvalvojina. Rajattoman va-linnanvapauden salliminen koulun katsomusopetuk-sessa rapauttaisi paitsi uskonnollisen yhdyskunnan jäsenyyden yhteiskunnallista merkitystä ja positii-visen uskonnonvapauden tosiasiallista sisältöä myös koko valtion nykyisen uskontopolitiikan perusteita.
3 Uskonnonvapauskomitean mietintö (2001:1), 12-13, 50-51,60-61.
4 Uskonnonvapauskomitean mietintö (2001:1), 50-51. 5 Uskonnonvapauskomitean mietintö (2001: l), 7,22.
