• No results found

Narratologia ja sen semioottinen perusta

N/A
N/A
Protected

Academic year: 2021

Share "Narratologia ja sen semioottinen perusta"

Copied!
5
0
0

Loading.... (view fulltext now)

Full text

(1)

Opiskelijakirjaston verkkojulkaisu 2005

Narratologia ja sen semioottinen

perusta

Veijo Hietala

Julkaisija: Turun yliopiston täydennyskoulutuskeskus. Turku 1997

Julkaisu: Kanavat auki!

Televisiotutkimuksen lukemisto/ toim. Anu Koivunen ja Veijo Hietala

Turun yliopiston täydennyskoulutuskeskuksen julkaisuja A: 61

ISSN 0788-7906 s. 117-120

Tämä aineisto on julkaistu verkossa oikeudenhaltijoiden luvalla. Aineistoa ei saa kopioida, levittää tai saattaa muuten yleisön saataviin ilman oikeudenhaltijoiden lupaa. Aineiston verkko-osoitteeseen saa viitata vapaasti. Aineistoa saa opiskelua, opettamista ja tutkimusta varten tulostaa omaan käyttöön muutamia kappaleita.

(2)

Veijo Hietala

Narratologia ja sen

semioottinen perusta

Semiotiikka on eräänlainen yleinen perusta, johon käytännössä kaikki uudet ( = 1960-luvun jälkeiset) kulttuuriteoriat tavalla tai toisella pohjaavat. Vaikka tämän "merkkiopin" juuret ulottuvat aina antiikkiin asti, sen nyky-sovellutusten perustan loivat lähes yhtäaikaa ja toisistaan tietämättä sveitsiläinen kielitieteilijä Ferdinand de Saussure ja amerikkalainen pragmatisti-filosofi C. S. Peirce 1900-luvun vaihteessa. Semiotiikka (semiotics) on oikeastaan Peircen termi, mutta sitä käytetään yhä yleisemmin myös kulttuurin tutkimuksessa valta-aseman saavuttaneen de Saussuren yhteydessä tämän oman semiologia (semiologie) -käsitteen rinnalla, de Saussurella semiotiikka on osa laajempaa teoriaa, strukturalismia, joka omaksuttiin kielitieteestä kulttuuriteoriaksi 1950-luvulla etupäässä Claude Levi-Straussin saussurelaisten myyttitutkimusten ja Roland Barthesin populaarikulttuuria analysoivan Mythologies-teoksen (1958) ansiosta. Siinä Barthes pyrki -oman tulkintansa mukaan - "analysoimaan niitä merkitysprosesseja, joiden kautta porvaristo muuntaa historiallisen luokkakulttuurinsa luonteeltaan universaaliksi”.

Semiotiikka ei siis kulttuurintutkimuksessa alun alkaenkaan lähtenyt liikkeellä "puhtaana", itsenäisenä metodina, vaan liittyi etenkin alkuvaiheessa usein esimerkiksi (marxilaiseen) ideologiakritiikkiin. Lähtökohtana on kuitenkin mm. Levi-Straussin ja psykoanalyytikko Jacques Lacanin oletus siitä, että a) todellisuus näyttäytyy meille aina vain merkkien kautta (eli valmiiksi merkityksellistettynä, "raakaan" todellisuuteen ei ole pääsyä) ja b) että merkit kuuluvat aina osana johonkin laajempaan (myyttiseen, ideologiseen, taiteelliseen tms.) merkkijärjestelmään. Toisin sanoen samakin merkki saa erilaisia konnotaatioita (sivumerkityksiä) riippuen siitä, mihin merkkijärjestelmään se kuuluu tai minkä osana se tulkitaan. Semiootikon tehtävänä on analysoida noita järjestelmiä ja niistä seuraavia merkityksiä.

de Saussuren strukturalismin/semiotiikan ytimenä on oletus kielen kahdesta tasosta, langue ja parole, joista ensin mainittu tarkoittaa suhteellisen muuttumatonta rakennetta (esim. suomen kieli) ja jälkimmäinen

(3)

var-sinaista kielen käyttämistä, minkä langue mahdollistaa. Teoriaa soveltaneet kulttuurintutkijat päättelivät, että verbaalisen kielen ohella myös muut merkkijärjestelmät perustuvat samanlaiseen kahden tason yhteispeliin eli kaikki kulttuurinen viestintä noudattaa verbaalisen kielen lakeja. Niinpä Lévi-Straussilla yksittäinen myyttikertomus on parolea taustalla vaikuttavasta myyttirakenteesta. Kulttuuri koostuu merkeistä, joiden merkitsijän (signifiant, merkin ilmiasu) ja merkityn (signifié, merkin "merkitys" tai sisältö) suhde määrittyy kulloisestakin merkkisysteemistä, struktuurista. Niinpä edellä mainittu Barthes on analysoinut mm. muotikuvia taustalla vaikuttavan muodin merkkistruktuurin ilmauksena, muodin parolena.

Myös mikä tahansa kertomus noudattaa strukturalistien mielestä näitä lakeja. Suppeasti määriteltynä Tzvetan Todorovin alun perin esittämä termi narratologia viittaa nimen omaan ranskalaiseen strukturalistiseen kerronnan teoriaan, mutta on viime aikoina laajentunut tarkoittamaan yleisemminkin kertomusmuodon - narraation, narratiivisuuden - tutkimusta. Nykyisessä audiovisuaalisen kulttuurin tutkimuksessa voidaan puhua kahdesta narratologian valtalinjasta, strukturalistisesta ja formalistisesta. Ensin mainittu perustuu keskeisesti paitsi Todorovin myös Roland Barthesin, A.J. Greimasin ja etenkin Gerard Genetten 19601970 -lukujen kirjoituksiin, kun taas formalistinen kerronnan teoria palautuu 1910-1920 --lukujen venäläiseen formalismiin. Kummankin kerronnan teorian valtalinjan juuret ovat kuitenkin osaksi yhteiset.

Tärkeimpänä linkkinä formalistien ja strukturalistien välillä voidaan pitää formalismin uranuurtajan, Moskovan kielitieteellisen piirin 1910-luvun keulahahmoa Roman Jakobsonia. Tämä siirtyi vallankumouksen jälkeen Prahaan, jonne syntynyt "Prahan koulukunta" (mm. Jan Mukarovski, Felix Vodicka) pyrki syntetisoimaan formalismin oppeja ja de Saussuren kielitieteellistä strukturalismia kaunokirjallisuuden teoriaksi. Sittemmin Yhdysvaltoihin siirryttyään Jakobson tapasi Claude Lévi-Straussin, ja formalisti Jakobsonin ja strukturalisti Lévi-Straussin yhteistyö loi pohjan ranskalaiselle 1960-luvun poetiikalle eli strukturalistiselle kirjallisuuden teorialle. Poetiikka keskittyi tutkimaan kielen kaunokirjallisia funktioita (vastakohtana varsinaiselle kielitieteelle eli lingvistiikalle) yhtenä erityishaaranaan narratologia.

Jo venäläiset formalistit erottivat kertomuksessa kaksi tasoa, fabula ("tarina") ja sujet ("juoni"), jotka väljästi ottaen vastaavat ranskalaisten narratologien tarinan (récit, histoire) ja diskurssin (discours) käsitteitä. Sujet tai diskurssi on kertomuksen pintataso, jonka antamien vihjeiden perusteella - "kaikkea" ei voida koskaan kertoa - vastaanottaja täydentää henkilöt, objektit sekä tapahtumien "todellisen" kulun mielessään. Gerard Genetten teoriat erilaisista kertojanäänistä ja niiden hierarkiasuhteista (amerikkalaisen Wayne C. Boothin termeillä höystettyinä) loivat puolestaan perustan narratologiaa englantilaisella kielialueella tunnetuksi tehneen

(4)

Seymour Chatmanin esittämälle narratiivisen kommunikaation mallille, jota suomalainen narratologi Pekka Tammi on nimittänyt "Boothin-Chatmanin malliksi”.

Sisäistekijä->Kertoja->Kerronnankuulija->Sisäislukija/-vastaanottaja

Mallin ulkopuolelle jäävät todellinen tekijä ja vastaanottaja, joten komunikaation osatekijät ovat tässä mallissa kaikki tekstuaalisia (=tekstin-sisäisiä). Vaikka narratologit kehittelivätkin teorioitaan kaunokirjallisuuden pohjalta, semioottisissa ja (post)struktu-ralistisissa teorioissa 'teksti' voi tarkoittaa mitä tahansa semioottista systeemiä, kirjaa, kuvaa, elokuvaa, musiikkia jne.

Elokuvan tutkimuksessa narratologiaa on sovellettu suhteellisen vähän verrattuna sen suosioon kirjallisuustieteessä. Sen sijaan venäläinen formalismi, jonka edustajat tutkivat myös elokuvaa jo 1920-luvulla, nousi uudelleen kiinnostuksen kohteeksi elokuvatieteessä 1980-luvulla David Bordwellin, Kristin Thompsonin ja näiden tutkijakollegojen ansiosta. Jo 1970-luvulla tapahtui kuitenkin eräänlainen narratiivinen vallankumous, kun kulttuurintutkijat kiinnostuivat kertomusmuodosta ylipäätään inhimillistä ajattelua ja maailmantulkintaa jäsentävänä rakenteena. Tämän seurauksena huomio siirtyi kaunokirjallisuudesta myös ns. asiateksteihin kuten historiankirjoitukseen, jonka huomattiin noudattelevan fiktiivisen kerronnan lakeja. (Tämänkin havainnon oli tehnyt jo Roland Barthes 1960-luvulla.) Samalla mukaan tuli yhä vahvemmin myös ideologiakriittinen aspekti: kertomusmuoto noudattaa historiankirjoituksessakin tietyn ideologian mukaista syy-seuraus -logiikkaa, ja neutraali kertojanääni esittää sen totuutena - ei yhtenä mahdollisena tulkintana tapahtumista. Narratologista ideologia-analyysiä ryhdyttiin soveltamaan myös uutisjournalismiin, ja tämän lähestymistavan pioneerina Suomessa voidaan pitää tamperelaista tiedotustutkija Veikko Pietilää.

1980-luvulla nähtiin joitakin tärkeitä narratologian sovellutuksia televisioon, suunnannäyttäjinä Margaret Morsen artikkelit, joiden innoittamana allekirjoittanutkin pyrki kehittelemään tv-uutisten kerronnan teoriaa. Kumpaakin kommentoi tähän antologiaan sisältyvässä artikkelissaan myös Veikko Pietilä erityisesti problematisoimalla kertova maailma - kerrottu maailma -erottelua tv-uutisten osalta. Yhtä lailla merkittävä on Seija Ridellin laajemmasta tutkielmasta irrotettu jakso, jossa hän pohtii katsojan puhuttelua ja ideologisia strategioita tv-uutisissa sekä osoittaa genre-käsitteen hyödyllisyyden uutiskerronnan analyysissä.

Kuten Seija Ridell huomauttaa, narratologinen analyysi antaa mahdollisuuden tutkia uutiskerronnan vastaanottajalle rakentamia tulkinta-asemia. Samaa analyysilinjaa voidaan soveltaa myös fiktiivisiin ohjelmiin ja sarjoihin: millaisen sisäiskatsojan tv-ohjelma "puhuu” (esim. lapsi, hyvän

(5)

yleissivistyksen omaava aikuinen kuten Villi Pohjola -sarjassa)? Kenen näkökulmasta asiat kerrotaan - kehen (=millaiseen ideologiaan) katsojaa houkutellaan samastumaan? Millaiset ideologiset diskurssit ohjelmassa ottavat mittaa toisistaan ja millaisen diskurssin voittoon ohjelma päättyy? Ohjelmaa voidaan analysoida narratologian keinoin myös formaalisesti: millaisin keinoin ohjelma rakentaa draamallisen jännitteensä - pantataanko katsojalta tietoa vai tietääkö tämä enemmän kuin henkilöt? Mikä on tarina-ja diskurssiajan suhde (esim. ajalliset hyppäykset, takautumarakenteet), entä tarina- ja diskurssitilan? Tällä tavoin voidaan analysoida esimerkiksi tietylle genrelle ominaiset tyylipiirteet ja päästä käsiksi sen syvämerkityksiin.

Kirjallisuutta

Bordwell, David: Narration in the Fiction Film. London: Methuen 1985. Chatman, Seymour: Story and Discourse. Ithaca: Cornell University Press 1978. Fiske, John: Television Culture. London: Methuen 1987.

Rimmon-Kenan, Shlomith: Kertomuksen poetiikka. Suom. Auli Viikari. Helsinki: SKS 1991.

Tammi, Pekka: Kertova teksti. Helsinki: Gaudeamus 1992.

Pohdintatehtäviä:

1) Miettikää, miten televisiokerronta eroaa a) kirjallisesta tekstistä ja b) elo kuvasta. Miten television fakta- ja fiktiotekstit eroavat narratologisesti ja voidaanko "kertojanääni" erottaa audiovisuaalisessa kerronnassa - mistä se muodostuu?

2) Mitä painopiste-eroja voitte havaita Pietilän ja Ridellin analyyseissä? Onko kirjoittajien narratologisissa peruskäsitteissä eroavaisuuksia?

3) Analysoikaa yksi uutislähetys perusteellisesti Pietilän ja Ridellin näkemys-ten valossa.

4) Miettikää sisäiskatsojan käsitettä: analysoikaa erilaisia tv-ohjelmia ja pohtikaa, minkälaisen sisäiskatsojan ne rakentavat. Millä keinoin tämä ra kentaminen tapahtuu?

References

Related documents

Informanterna i vår studie har uppget att de fått negativa budskap när de var barn och en diagnos kanske i deras fall kunde gett dem mer acceptans för sina egna svårigheter, då

Ethical fading is a psychological mechanism that fades out of view the moral implications of a decision, making possible for the agent to choose without perceiving the

12 frågor, i separata fönster utan möjlighet för försökspersonerna att gå tillbaka och ändra ett redan angivet svar. Vissa frågor skulle försöksdeltagare gradera på en skala

Usnea, Neuropogon, and Protousnea The relationship of Usnea comprising Usnea, Eumitria, and Dolichousnea to the genera Neuropogon, Protousnea, Lethariella, Letharia, and Evernia

[r]

The first private high schools were founded in 1880's for both language groups of the country, the Swedish one (Läroverket för gossar och flickor) in 1883 and

The world of the North is on the one hand the Scandinavian-Baltic North-West, a European cultural zone, outlined by an ancient history of rivalry and cooperation around the

Yhtenä johtopäätöksenä tästä työstä todettiin, että siinä missä alueellisten kehittämisohjelmien (RUP) tulee jatkossakin toimia alueellisen