Viisi vuotta Bosmanista : kansalliset siirtokorvaukset yhä käytössä

H E L S I N G I N

Y L I O P I S T O

Julkaisusta: Urheilu ja oikeus 2000, Urheiluoikeuden yhdistys, s.20 - 32. Verkkojulkaisu:2001

Saanti: http://www.opiskelijakirjasto.lib.helsinki.fi/eres/

Tämä aineisto on julkaistu verkossa oikeudenhaltijoiden luvalla. Aineistoa ei saa kopioida, levittää tai saattaa muuten yleisön saataviin ilman oikeudenhaltijoiden lupaa. Aineiston verkko-osoitteeseen saa viitata vapaasti. Aineistoa saa selata verkossa, mutta sitä ei saa tallentaa pysyvästi omalle tietokoneel-le. Aineistoa saa opiskelua, opettamista ja tutkimusta varten tulostaa omaan käyttöön muutamia kap-paleita.

Helsingin yliopiston opiskelijakirjasto - www.opiskelijakirjasto.lib.helsinki.fi - opi-info@helsinki.fi

VIISI VUOTTA BOSMANISTA - KANSALLISET

SIIRTOKORVAUKSET YHÄ KÄYTÖSSÄ

Pekka Ilmivalta

1. Bosman-tuomio

Euroopan Yhteisön tuomioistuin antoi valtavaa kohua aiheuttaneen ratkaisunsa ns. Bosmanin tapauksessa joulukuussa 1995. Tuomioistuin totesi eri lajien urheiluliittojen luomien ja ylläpitämien siirtokorvausjärjestelmien olevan ristiriidassa EY:n perustamissopimuksen eli ns. Rooman sopimuksen työvoiman vapaata liikku-vuutta koskevan 48 artiklan kanssa. Pelaajien siirtoa koskeneiden sääntöjen mukaan pelaajan entinen työnantajaseura nimittäin oli oikeutettu korvaukseen uudelta työnantajalta vielä senkin jälkeen, kun pelaajan ja vanhan työantajan vä-linen työsopimus oli jo päättynyt. EY:n tuomi-oistuin katsoi sopimuksettomassa tilassa olevia pelaajia koskevat siirtokorvaukset työvoiman vapaata liikkuvuutta rajoittavina laittomiksi.

Bosman-tapaus koski pelaajan siirtymistä EU-valtiosta toiseen. Tämän takia ja koska perustamissopimuksen 48 artikla koskee suora-naisesti ainoastaan työvoiman liikkumista EU:n

jäsenvaltioiden välillä, tuomio ei välittömästi koskenut jäsenvaltion sisällä tapahtuvia siirtoja. Tästä huolimatta useat lajiliitot ympäri Euroop-paa alkoivat tuomion jälkeen suunnitella myös kansallisista siirtokorvauksista luopumista. Tätä vauhdittivat muutamat kansallisten tuomioistuin-ten ratkaisut samoin kuin EU-komission marras-kuussa 1996 antama lausunto, jonka mukaan myös kansalliset siirtokorvaukset ovat komissi-on mielestä EU:n kilpailulainsäädännön vastai-sia.

Suomessa siirtokorvauksista luovuttiin ko-konaan ainakin jalkapallossa ja koripallossa. Sen sijaan maan suurimmassa ammattilaislajissa eli jääkiekossa näin ei ole tehty, vaan perinteisestä järjestelmästä on haluttu pitää kiinni kynsin ham-pain. Perusteluina tälle on esitetty muun muas-sa urheilijoiden kasvatustyön korvaamista sekä seurojen tuloerojen tasoittamista.

Tässä artikkelissa keskitytään kansallisten siirtokorvausten problematiikkaan erityisesti jää-kiekon näkökulmasta. Siirtokorvauksella

tarkoi-tetaan tässä ensisijaisesti niitä korvauksia, joita pyydetään ja/tai maksetaan sopimuksettomassa tilassa olevan pelaajan siirron yhteydessä.

2. Nykytilanne ja

sen epäkohdat

Jääkiekon kansallinen lajiliitto Suomen Jääkiek-koliitto ry (jäljempänä JääkiekJääkiek-koliitto) ja kan-sallista jääkiekon pääsarjaa pyörittävä Jääkie-kon SM-liiga ry (jäljempänä SM-liiga) eivät siis Bosman-tuomiosta huolimatta ole luopuneet pit-kään käytössä olleesta siirtokorvausjärjestel-mästään. Aluksi siirtokorvausten määrät tosin puolitettiin (enimmäiskorvaukseksi tuli 300.000 markkaa) sitä silmällä pitäen, että korvauksista luovuttaisiin kokonaan kahden vuoden siirtymä-ajan jälkeen. Siirtymäsiirtymä-ajan umpeuduttua siirtokorvauksista ei kuitenkaan luovuttu. Päin-vastoin, virallisista 300.000 markan enimmäiskorvauksista huolimatta SM-liigassa pelaavat seurat ovat keskenään sopineet jopa yli 500.000 markan korvausten maksamisesta. Myös muista EU-maista palaavista suomalaisis-ta pelaajissuomalaisis-ta siirtokorvauksia on Bosman-tuomi-on vastaisesti vaatinut ja ilmeisesti saanutkin pelaajan suomalainen lähtöseura eli seura, jos-ta pelaaja on aikoinaan lähtenyt ulkomaille.

Siirtokorvausjärjestelmän pysyttäminen on aiheuttanut luonnollisesti keskustelua sekä lajin sisällä että julkisuudessa. Jääkiekkoliitto ja SM-liiga ovat kyllä tiedostaneet järjestelmän kyseenalaisuuden. Ne ovat pyrkineet korosta-maan, että korvauksissa on kyse nimenomai-sesti seurojen keskinäisestä rahanjaosta, jolla ei ole vaikutusta pelaajiin ja heidän siirtymiseen-sä seurasta toiseen. SM-liiga on muuttanut kilpailusääntöjään niin, että uuden seuran kanssa sopimuksen tehnyt pelaaja voi pelata uudessa seurassa siitä riippumatta, ovatko uusi ja vanha päässeet sopimukseen siirtokorvauksen suuruu-desta.

Miksi pelaajat yhä edelleen kuitenkin vas-tustavat siirtokorvauksia, vaikka niiden maksa-minen on SM-liigan ja Jääkiekkoliiton mukaan puhtaasti seurojen välinen asia? Tosiasiassa asia ei ole näin yksiselitteinen, vaan siirtokorvauksiin liittyy pelaajien näkökulmasta yhä useita epä-kohtia. Seuraavassa lyhyesti muutamia käytän-nön esimerkkejä:

a) Työnantajaseurat ovat jo useiden vuo-sien ajan antaneet ymmärtää, että useimmilla niistä on suuria taloudellisia vaikeuksia. Tätä

taustaa vasten on selvä, että muutaman sadan tuhannen markan siirtokorvauksen maksu-velvollisuus vaikuttaa seuran pelaajalle maksaman palkan määrään ja useammissa ta-pauksissa myös seuran halukkuuteen edes tar-jota pelaajalle palkkaa. Jos esimerkiksi kolman-nen kentällisen vasenta puolustajaa varten on seuran budjetissa varattu kokonaisuudessaan 400.000 markkaa, on pelaajan palkan kannalta vaikutusta sillä, joudutaanko vanhalle työnan-tajalle maksamaan siirtokorvausta 0 markkaa vaiko 300.000 markkaa. Sopimus- ja palkka-neuvotteluissa pelaajia taivutellaankin pienem-pään palkkaan vetoamalla siirtokorvauksiin. Räikeimmissä tapauksissa mahdollinen siirto-korvaus tai vuokra on jopa sisällytetty pelaajal-le maksettavaan kokonaiskorvaukseen.

b) Seuran oikeus siirtokorvaukseen ei ole millään tavalla sidottu siihen, onko seura halu-kas maksamaan pelaajalle hänen kykyihinsä ja osaamiseensa nähden kohtuullista palkkaa. Jär-jestelmä mahdollistaa seurojen ”rahastavan” myös sellaisista pelaajista, joille se ei ole valmis tarjoamaan minkäänlaista tai pelaajan tasoon kohtuullista työsopimusta omassa organisaatiossaan. Tämä on omiaan vaikeutta-maan pelaajien työpaikansaantia.

c) Koska siirtokorvauksen määrä tai peruste ei ole millään tavalla sidottu pelaajan kykyihin ja osaamiseen, seuralla on mahdollisuus pyrkiä alentamaan pelaajan palkkaa pelottelemalla suu-rilla siirtokorvausvaatimuksilla. Seura voi esimer-kiksi vaatia 300.000 markan palkan pudottamista 100.000 markalla. Kun vaihtoehtona on siirty-minen toiseen seuraan 300.000 markan siirtokorvausvaateen kera, saattaa pelaaja to-deta seuran vaihtamisen käytännössä mahdot-tomaksi ja taipua palkan alentamiseen. Vaihto-ehtoisesti hän voi alkaa etsiä itselleen uutta työ-paikkaa ulkomailta.

d) Oikeus siirtokorvaukseen ei ole millään tavalla sidottu siihen, mikä pelaajan aikaisempi palkka on ollut tai miten työnantaja on sopi-muksen mukaisista velvoitteistaan aikaisemmin huolehtinut. Ainakin I divisioonassa on ollut ta-pauksia, joissa varsin pienenkin vuosittaisen palkanmaksuvelvoitteensa laiminlyönyt seura vaatii uutta työpaikkaa etsivästä pelaajasta jopa 150.000 markan siirtokorvausta.

e) Bosman-tuomion johdosta käytössä ole-vat siirtokorvaukset eivät koske muista EU-mais-ta tulevia ulkomaalaisia pelaajia. Tämä on omi-aan vääristämään kilpailua työmarkkinoilla. Kos-ka seuroille on edullisempaa palKos-kata uusi pelaa-ja toisesta EU-maasta, kotimaassa olevat

pe-laajat joutuvat ulkomaalaisia heikompaan ase-maan kilpailtaessa työpaikoista. Jos jollekin peli-paikalle on tarjolla samantasoisiksi arvioidut ja samaa palkkaa pyytävät pelaajat kotimaasta ja ulkomailta, seura palkannee ulkomaalaisen pe-laajan, josta sen ei palkan lisäksi tarvitse mak-saa siirtokorvausta.

Esimerkkien pohjalta voidaan todeta, ett-eivät siirtokorvaukset ja niiden maksaminen ole pelkästään seurojen keskinäinen asia, vaan niil-lä on selvä vaikutus yksittäisten pelaajien palk-kaan ja mahdollisuuteen vaihtaa työpaikkaa. Jääkiekkoilijoiden etujärjestö Suomen Jääkiekkoilijat ry on jo muutaman vuoden ajan tehnyt työtä siirtokorvauksiin liittyvien epäkoh-tien poistamiseksi. Seuraavassa perehdytään tarkemmin siirtokorvausten oikeudellisiin taustoihin ja pohditaan keinoja, joiden perus-teella niihin on Suomen lainsäädännön mukaan mahdollista puuttua. Tarkastelun lähtökohtana pidetään sitä Suomessa 1990-luvulla vakiintu-nutta tulkintaa, että palkkaa tai muuta kuin to-delliset kustannukset kattavaa vastiketta saavan joukkueurheilijan on katsottava olevan työsuh-teessa urheiluseuraan.

3. Siirtokorvausjärjestelmän

oikeudellinen arviointi ja

mahdollisuudet epäkohtien

poistamiseen

Siirtokorvauksista määrätään normaalisti lajiliiton säännöissä tai kilpailusäännöissä. Ammatti-urheilijat eivät kuitenkaan pääsääntöisesti ole työnantajaseuransa jäseniä eivätkä täten jäse-nyyden perusteella sidottuja työnantajansa tai sen yläpuolella olevan lajiliiton sääntöihin. Sen sijaan sitoutumisesta kilpailusääntöihin on ta-vallisesti otettu maininta urheilijan ja seuran väliseen työsopimukseen ja tätä kautta pyritty liittämään säännöt osaksi pelaajaa sitovaa työ-sopimusta.

Jääkiekon SM-liigassa pelaava pelaaja al-lekirjoittaa työnantajansa kanssa työsopimuksen, jonka perusosana käytetään vakiomuotoista pelaajasopimuslomaketta (jäljempänä pelaaja-sopimus). Pelaajasopimuksen mukaan pelaaja sitoutuu noudattamaan Jääkiekkoliiton ja SM-liigan kaikkia sääntöjä. Samassa sopimuksessa

määrätään myös, että pelaajan siirtyessä toi-seen seuraan hänen siirtokorvauksensa määräy-tyy SM-liigan ja Jääkiekkoliiton kilpailusääntö-jen mukaisesti.

Voidaanko siirtokorvausta koskevien mää-räysten sitten katsoa pelaajasopimuksen viittausten perusteella tulevan osaksi pelaajan työsopimusta? Rausteen myönteisestä kannas-ta huolimatkannas-ta olen itse epäileväinen. Pelaaja-sopimuksen viittaukset kilpailusääntöihin eivät käsittääkseni täytä edellytyksiä, joiden perus-teella siirtokorvausmääräykset tulisivat osaksi (työantajapuolen) laatimaa vakiomuotoista työ-sopimusta: viitattuja sääntöjä ei ole liitetty so-pimukseen eikä pelaajilla ole käytännössä edes mahdollisuutta tutustua kaikkiin viitattuihin sään-töihin. Jääkiekkoliiton kilpailusäännöt tosin pai-netaan vuosittain kirjaseksi, sen sijaan SM-lii-gan kilpailusääntöjä ei kaudella 1999-2000 tie-tojeni mukaan ollut saatavilla niin, että pelaaja olisi voinut niihin tutustua.

Edellä sanotun perusteella on vähintään-kin epäselvää, voidaanko pelaajan katsoa mil-lään tavalla sitoutuneen SM-liigan ja/tai Jääkiek-koliiton siirtokorvausmääräyksiin. Jos siirto-korvausmääräykset eivät sido pelaajaa, hänen pitäisi työsopimuksen viittauksista huolimatta voida edellisen työsopimuksen päättymisen jäl-keen tehdä uusi työsopimus minkä tahansa toi-sen seuran kanssa ilman, että vanha työnantaja voi siirtokorvauksiin vedoten puuttua asiaan tai rajoittaa pelaamista. Käytännössä tilanne on monimutkaisempi.

3.2. Siirtokorvaukset ja kilpailukieltosopimus

Entä jos siirtokorvaussääntöjen kuitenkin kat-sottaisiin pelaajasopimuksen viittausten perus-teella tulleen osaksi pelaajan ja seuran välistä sopimusta? Tällöin siirtokorvaussääntöjä voidaan perustellusti pitää työsopimukseen sisältyvänä työsopimuslain (TSL) 16 a §:ssä tarkoitettuna kilpailukieltosopimuksena, jolla pyritään rajoit-tamaan työntekijän oikeutta tehdä työsuhteen lakattua uusi työsopimus jonkun kanssa.

TSL:ssa kilpailukieltosopimuksen pätevyy-delle on asetettu rajoituksia. Kilpailukielto-sopimus voi olla pätevä ainoastaan ”työsuhtee-seen liittyvästä erityisen pätevästä syystä”. Täl-laisen syyn olemassaoloa arvioitaessa on otet-tava muun ohella huomioon työnantajan toimin-nan laatu, työtoimin-nantajan liike- tai ammatti-salaisuuden ylläpitämisestä tai työntekijälle järjestämästä erityiskoulutuksesta johtuva

suo-jan tarve sekä työntekijän asema ja tehtävät. Jääkiekkoilijan työn toimenkuva huomioon ot-taen voitaneen sen syvemmittä pohdiskeluitta todeta, ettei laissa edellytettyjä erityisen paina-via syitä kilpailukieltolausekkeen sallimiselle liene olemassa. Tästä seuraa, että siirtokorvaus-säännöt sisältävä työsopimuksen kilpailukielto-sopimus on joka tapauksessa TSL 16 a §:n vas-taisena mitätön.

Siinäkin tapauksessa, että TSL:ssa edellytettyjen erityisten painavien syiden kat-sottaisiin olevan olemassa, kilpailukielto-sopimuksen mukainen ”karanteeniaika” voisi olla normaalisti ainoastaan kuusi kuukautta ja poikkeustapauksessa enintään yhden vuoden. Tämän ajan jälkeen pelaaja olisi viimeistään vapaa solmimaan uuden työsopimuksen. Jää-kiekon siirtosääntöjen mukaan pelaaja on siirtokorvauksista vapaa kuitenkin vasta kahden pelaamattoman kauden jälkeen.

3.3. Siirtokorvaussäännösten sitomattomuuden ja

kilpailukieltolausekkeen mitättömyyden vaikutus

Joka kesä muutamille pelaajille tulee siirto-korvausten kanssa ongelmia, jotka vaikeutta-vat tai estävät pelaajan siirtymistä uuteen seu-raan. Ensisijaisesti tapaukset pyritään luonnol-lisesti ratkaisemaan neuvotteluteitse. Jos asiaa ei tällä tavalla saada ratkaistuksi, pelaajan ai-noa keino on kääntyä tuomioistuimen puoleen ja vaatia entistä työantajaa vastaan nostetussa kanteessa tuomioistuimelta vahvistusta sille, että pelaaja on siirtokorvauksista vapaana oikeutet-tu solmimaan uuden työsopimuksen. Bosman-tuomion jälkeen muutamat urheilijat ovat täl-laisia kanteita nostaneetkin.

Vaatimukset ovat perustuneet pääasiassa edellä mainittuihin työoikeudellisiin näkökohtiin. Ainoastaan yhdessä tapauksista asian käsittely on jatkunut tuomion antamiseen saakka. Toi-sessa tapaukToi-sessa käräjäoikeus ehti antaa turvaamistoimenpidemääräyksen, jossa pelaa-ja oikeutettiin pelaamaan uudessa seurassa oikeuskäsittelyn aikana. Ennen pääkäsittelyjen alkamista tässä ja muissakin tapauksissa pääs-tiin kantajana ollutta pelaajaa tyydyttävään sovintoratkaisuun – pelaajasta vaaditulla siirtokorvauksella tai vuokralla ei ollut pelaamista estävää vaikutusta.

Yhteistä edellä mainituille oikeuskäsittelyn aikana sovituille tapauksille oli uuden työantaja-seuran pelaajalle antama tuki asian

selvittämi-seksi. Viime kädessä uuden seuran suhtautumi-sesta nimittäin riippuu, tapahtuuko pelaajan siir-tyminen loppujen lopuksi ilman siirtokorvausta vai ei. Jos uusi työnantaja tuomioistuimen pää-töksestä huolimatta pitäytyy siirtokorvaussään-nöksissä ja maksaa vaaditut korvaukset, ei ju-tun ratkaisulla ole pelaajan kannalta merkitystä. Päinvastoin, jutun ajamisella saattaa olla pelaa-jan kannalta jopa negatiivinen merkitys, voihan se saattaa pelaajan ikävään valoon työnantajien silmissä.

Yleisemminkin on todettava, että pelaajan entistä työnantajaansa vastaan nostaman kan-teen menestyminen ei automaattisesti tarkoit-taisi siirtokorvausjärjestelmän romuttumista. Kuten työnantajaseurat, Jääkiekkoliitto ja SM-liiga ovat korostaneet, siirtokorvausten maksa-minen perustuu ennen muuta Jääkiekkoliiton ja SM-liigan sääntöihin, joihin työantajaseurat ovat jäsenyytensä kautta sitoutuneet. Mikäli ne jat-kossakin haluaisivat säilyttää siirtokorvaus-järjestelmän, merkitystä ei olisi sillä, sitoisivatko siirtosäännöt pelaajia tai olisivatko ne kilpailukieltosopimuksina mitättömiä. Sen sijaan työnantajien rivien rakoillessa kilpailukielto-sopimuksen mitättömyys estäisi siirtokorvausten perimisen oikeusteitse.

Edellä mainittujen tapausten käsittely käräjäoikeudessa on joka tapauksessa osoitta-nut, että siirtokorvausjärjestelmän toteamisella pelaajia sitomattomaksi tai kilpailukieltosopimuk-sena mitättömäksi saattaisi tosiasiassa olla laa-jempaakin vaikutusta. Jos kansalliset siirto-korvaukset todettaisiin tuomioistuimen päätök-sellä laittomiksi, kohdistuisi maan ykköslajin kattojärjestöihin julkinen paine sääntöjensä siivoamiseen. Ehkä juuri tätä varten Jääkiekko-liitto ja SM-liiga ovat ottaneet aktiivisen sovitte-lijan roolin siirtokorvausta koskevissa riidoissa – ne eivät halua siirtokorvausjärjestelmää kyseenalaistavia ennakkopäätöksiä.

3.4. Siirtokorvausjärjestelmän kilpailuoikeudellinen arviointi

Suomessa tervettä ja toimivaa taloudellista kil-pailua suojaamaan on säädetty laki kilpailun-rajoituksista, jonka noudattamista valvomaan on asetettu ensisijaisesti kilpailuvirasto ja kilpailu-neuvosto. Kilpailunrajoituslaki koskee elinkeinon-harjoittajien toimintaa. Myös urheiluseurojen ja – järjestöjen toiminta voidaan katsoa elinkeino-toiminnaksi silloin, kun ne tarjoavat (viihde)pal-velujaan kuluttajille, mainostajille ja muille sidos-ryhmille. Näin ovat asiaa tulkinneet myös edellä

mainitut kilpailuviranomaiset.

Siirtokorvausjärjestelmän avulla seurat ovat jakaneet keskenään elinkeinonharjoittamisen kannalta välttämättömien tuotantotekijöiden eli pelaajien markkinat. Jako on toteutettu jaka-malla oikeudet pelaajiin seurojen kesken siirto-korvausjärjestelmän mukaisesti. Yhden pelaa-jan oikeudet voivat samaan aikaan kuulua aino-astaan yhdelle seuralle. Normaalisti pelaajan oikeudet kuuluvat sille, jolla parhaillaan on tai jolla viimeksi on ollut työsopimus pelaajan kans-sa. Voidakseen tehdä työsopimuksen sellaisen pelaajan kanssa, jonka oikeudet kuuluvat toi-selle seuralle, seuran tulee hankkia ittoi-selleen myös kyseisen pelaajan oikeudet. Niistä sen tu-lee suorittaa toiselle seuralle siirtokorvaus. Käy-tännössä edellä mainittu tarkoittaa sitä, että pelaajan oikeudet omistavalle seuralle tulee muita edullisemmaksi tehdä työsopimus pelaa-jan kanssa.

Kilpailunrajoituslain 6 §:ssä kielletään muun muassa sellaiset samalla tuotanto- tai jakeluportaalla toimivien elinkeinonharjoittajien järjestelyt, joilla tietyn hyödykkeen, palvelun tms. markkinat jollain tavalla jaetaan järjeste-lyyn osallistuvien kesken. Oikeuskirjallisuudessa tällaisista järjestelyistä käytetään nimitystä markkinoidenjakokartelli. Rauste on kirjassaan pohtinut siirtokorvausjärjestelmän ja markkinoidenjakokartellin suhdetta ja osunut mielestäni oikeaan todetessaan, että viime kä-dessä seurojen keskenään sopimaa järjestelmää voidaan pitää kilpailunrajoituslaissa tarkoitettu-na kiellettynä markkinoidenjakokartellitarkoitettu-na.

Siirtokorvausjärjestelmä voidaan toisaalta nähdä myös pelaajien palveluksista keskenään kilpailevien työnantajien yhteistoiminta-muodoksi, jolla välillisesti vaikutetaan seurojen pelaajille tekemien palkkatarjousten suuruuteen. Siirtomaksu on tällöin eräänlainen tarjous-kilpailun lisämaksu, johon muiden kuin pelaa-jan oikeudet omistavan seuran on varauduttava osallistuessaan tarjouskilpailuun. Tällöin siirto-maksu luonnollisesti alentaa muiden seurojen tekemiä palkkatarjouksia. Kun kilpailunrajoitus-lain 5 §:ssä kielletään sopimukset tai muut yh-teisymmärryksessä toteutetut järjestelyt, jotka perustuvat keskenään kilpailevien elinkeinon-harjoittajien yhteistoimintaan tarjouskilpailussa, voitaneen siirtokorvausjärjestelmää pitää myös kiellettynä tarjouskartellina.

Kuten aikaisemmin jo todettiin, myös EU-komissio on ilmoittanut käsityksenään, että myös kansalliset siirtokorvaukset ovat suoraan EU:n kilpailunrajoituslainsäädännön vastaisia.

Kansal-listen siirtojen maksullisuus ja kansainväKansal-listen siirtojen maksuttomuus vaikuttavat yhdessä niin, että seuroille on edullisempaa palkata pelaaja toisesta EU-maasta kuin omasta kotimaastaan. Tämä johtaa siihen, että kansallisten siirto-maksujen säilyttäminen lisää EU-maasta toiseen tapahtuvia siirtoja kansallisten siirtojen kustan-nuksella. EU:n perustamissopimuksen 85 artikla kuitenkin kieltää kaikki sopimukset ja järjeste-lyt, jotka ovat omiaan vääristämään jäsen-valtioiden välistä kilpailua. Merkitystä ei ole sil-lä, onko kilpailua vääristävän sopimuksen vai-kutus negatiivinen vai positiivinen.

Siirtokorvausjärjestelmää koskevissa kes-kusteluissa työantajapuoli usein puolustaa jär-jestelmää sillä, että ainakin osa maksetuista siirtokorvauksista menee korvausta saavien seu-rojen pelaajien palkkojen maksamiseen. Näin ilmeisesti onkin. Tällä ei kuitenkaan ole vaiku-tusta siihen, että siirtokorvausjärjestelmä vää-ristää kilpailua työpaikoista ja että niiden takia yksittäisten pelaajien palkka ei siirtokorvaus-järjestelmän takia pääse muotoutumaan sellai-seksi kuin se olisi siirtokorvauksista vapailla työ-markkinoilla.

3.5. Kilpailunrajoituslainsäädännön vastai-suuden toteaminen ja vaikutukset.

Edellä mainittujen seikkojen ja lainkohtien no-jalla voidaan perustellusti aikakin epäillä, että siirtokorvausjärjestelmä on kilpailunrajoitus-lainsäädännön vastainen. Asian selvittämiseksi Suomen Jääkiekkoilijat ry on kesällä 1999 jättä-nyt kilpailuvirastolle SM-liigan ja Jääkiekkoliiton siirtokorvausjärjestelmiä koskevan tutkinta-pyynnön. Tutkintapyynnön tarkoituksena oli ensisijaisesti painostaa SM-liigaa ja Jääkiekko-liittoa muuttamaan järjestelmiänsä aikaisemmin mainittujen epäkohtien poistamiseksi. Koska tällaisia toimenpiteitä ei ole vuoden aikana edes aloitettu, kilpailuvirasto aloittanee asian varsi-naisen tutkinnan tulevan syksyn ja talven aika-na. Tutkimustensa jälkeen kilpailuvirasto usko-akseni toteaa järjestelmän kilpailunrajoituslain vastaiseksi.

Siirtokorvausjärjestelmän laillisuuden selvit-täminen kilpailuviranomaisessa on vaikutuksil-taan tehokkaampi ja laajempi kuin yksittäisen pelaajan nostama kanne yleisessä tuomiois-tuimessa. Viranomainen voi julistaa koko siirto-korvausjärjestelmän mitättömäksi ja kieltää sen soveltamisen vastaisuudessa. Näiden lisäksi kilpailuviranomaisilla on mahdollisuus määrätä kilpailunrajoituksen ylläpitäjälle

maksu. Rangaistusluontoisen kilpailunrikkomis-maksun suuruus voisi Suomessakin nousta mil-jooniin markkoihin. Lisäksi kartellin jäsenet voi-vat joutua vahingonkorvausvastuuseen kartellin pelaajille aiheuttamista vahingoista.

Kilpailunrikkomusmaksun ja toiminnan pois-tamisen tehosteeksi mahdollisesti määrättävän uhkasakon voidaan ajatella edistävän siirto-korvausten poistamista ja samalla estävän seu-rojen salaisesti tekemiä ns. herrasmies-sopimuksia. Herrasmiessopimuksilla järjestelmää voidaan kyllä pitää yllä pitkäänkin, mutta sopi-muksen paljastuminen tietäisi välittömästi suu-ria rahallisia menetyksiä. Tällaista riskiä en usko SM-liigan tai Jääkiekkoliiton uskaltavan ottaa.

Siirtokorvausjärjestelmän laillisuuden selvit-täminen kilpailuviranomaisessa on pelaajia kol-lektiivisesti ajatellen parempi vaihtoehto kuin asian saattaminen yleisen tuomioistuimen rat-kaistavaksi. Vaikka kilpailuviranomaisten selvi-tyksiin mennee tuomioistuinprosessia pidempi aika, tällä tavalla vältytään jonkun yksittäisen pelaajan ”uhraamiselta” ja ennen muuta ratkai-sun vaikutus on edellä kerrotulla tavalla tehok-kaampi. Uskoakseni SM-liiga ja Jääkiekkoliitto joutuvatkin luopumaan nykyisenlaisesta siirtokorvausjärjestelmästään viimeistään heti kilpailuviranomaisten päätöksen jälkeen.

3.6. Siirtokorvausjärjestelmän epäkohtien poistaminen

työmarkkinaosapuolten sopimuksella

Kilpailunrajoituslain 2.1 §:n mukaan lakia ei so-velleta sopimuksiin tai järjestelyihin, jotka kos-kevat työmarkkinoita. Tulkinnanvaraisesta sana-muodosta huolimatta lainkohta tarkoittanee sitä, että muutoin kilpailunrajoituslainsäädännön vas-tainen järjestely voidaan tapauskohtaisesti kat-soa lailliseksi, jos järjestelmästä on sovittu työ-markkinaosapuolten välisellä (työehto)sopimuk-sella. Sen sijaan pelkästään työnantajien keski-näiset sopimukset eivät voi saada poikkeus-asemaa lainkohdan perusteella. Kansainvälises-ti kilpailunrajoituslain 2.1 §:n tarkoittamasta poikkeuksesta kilpailunrajoituslainsäädännön soveltamisessa käytetään termiä labor exemption.

Tämän perusteella jopa nykyisestä siirto-korvausjärjestelmästä voitaisiin sopia seurojen ja pelaajien välisellä työehtosopimuksella. Rauste tosin on kyseenalaistanut tämän mahdollisuu-den sillä perusteella, että varsinaisten työsuh-teen ehtojen (esim. palkan) lisäksi nykyisenlai-sella siirtokorvausjärjestelmällä rajoitetaan

työn-tekijöiden mahdollisuutta uuden työsopimuksen tekemiseen. Rausteen kannasta huolimatta siirtokorvausjärjestelmästä sopiminen työmark-kinajärjestöjen välillä saattaisi käytännössä mer-kitä järjestelmän jatkumista ilman, että siihen yksittäisten pelaajien tai viranomaistahojen toi-mesta puututtaisiin.

Todellisuudessa pelaajat tuskin ovat valmii-ta hyväksymään nykyistä siirtokorvaus-järjestelmää. Suomen Jääkiekkoilijat ry pelaaji-en etujärjestönä tähtää pelaaji-ensisijaisesti koko ny-kyisen siirtokorvausjärjestelmän poistamiseen. Pelaajat toki tunnustavat kasvatustyön turvaa-misen ja seurojen taloudellisten voimavarojen tasaamisen merkityksen itsensä, tulevien pelaa-jien ja koko suomalaisen jääkiekkoilun tulevai-suuden turvaamisessa. Tämän takia he ovat useaan otteeseen ilmaisseet halukkuutensa neu-votella nykyisen siirtokorvausjärjestelmän muut-tamisesta sellaiseksi, että ainakin edellä kappa-leessa 2 mainitut pelaajien työnsaanti-mahdollisuuksia ja palkkakehitystä rajoittavat epäkohdat poistettaisiin. Käytännössä tämä ta-pahtuisi esimerkiksi niin, että seuralta evättäisiin oikeus vaatia siirtokorvauksia siinä tapaukses-sa, että se ei olisi valmis maksamaan pelaajan taitoihin ja kykyihin nähden kohtuullista palk-kaa. Työsopimuksen kohtuullisuuden voisi riita-tapauksissa määritellä esimerkiksi seurojen ja pelaajien valitsema puolueeton elin. Seuran maksukyvyttömyystilanteessa pelaajan tulisi olla oikeutettu siirtokorvauksista vapaana solmimaan uuden työsopimuksen minkä tahansa seuran kanssa.

4. Onko

siirtokorvaus-järjestelmälle vaihtoehtoja?

Kuten edellä on todettu, SM-liiga ja Jääkiekko-liitto eivät siirtokorvausjärjestelmäänsä puolus-taessaan ole vedonneet niinkään järjestelmän pelaajien palkkoja alentavaan vaikutukseen vaan ennen muuta kasvattajatyön turvaamiseen ja seurojen taloudellisten erojen tasoittamiseen. Nämä päämäärät voidaan kuitenkin saavuttaa keinoilla, jotka ovat sekä kilpailu- että työ-oikeudellisesti hyväksyttäviä.

4.1. Pitkät sopimukset

Bosman-tuomion jälkeen pitkien työsopimusten ajateltiin olevan luonnollinen seuraus siirto-korvausten poistumiselle. Pitkien sopimusten avulla seurat voisivat edelleen periä

(vahingon)korvausta pelaajasta, joka siirtyy toi-seen seuraan kesken työsopimuksen voimassa-olon. Ennen muuta Eurooppalaisessa huippu-jalkapallossa pitkien sopimusten tekeminen on-kin yleistynyt merkittävästi, minkä takia julki-suudessa yhä edelleen puhutaan pelaajien seura-siirtojen yhteydessä päätähuimaavista siirtokorvauksista.

Sen sijaan jääkiekossa vastaavaa kehitystä ei laajemmalti ole ollut havaittavissa. Tämä voi-daan arvioida johtuvan muun muassa jääkiekon eurooppalaisten pelaajamarkkinoiden suppeudesta sekä Pohjois-Amerikan merkittäväs-tä vaikutuksesta: NHL:n ja kansainvälisen jää-kiekkoliiton välisen sopimuksen perusteella eu-rooppalainen työnantaja ei pitkilläkään sopimuk-sella pysty vaikuttamaan Pohjois-Amerikan pa-remmin palkattuihin ammattilaissarjoihin lähtevästä pelaajasta saatavan korvauksen mää-rään. Toisaalta, kun eurooppalaiset seurat voi-vat joka tapauksessa saada Pohjois-Amerikasta ammattitaitoisia pelaajia ilman siirtokorvauksia, ei pelaajien ostaminen kesken sopimuskauden ole kovinkaan yleistä. Myös seurojen taloudelli-sella tilanteella lienee ollut vaikutus siihen, ett-eivät ne ole olleet yleisemmin halukkaita lisää-mään pelaajan urakehityksen epävarmuuteen ja loukkaantumiseen liittyviä riskejään tekemällä pitkiä pelaajasopimuksia.

4.2. Kasvattajarahasto

Siirtokorvausten poistuttua urheilijoiden kasva-tustyön tukeminen voitaisiin toteuttaa esimer-kiksi ns. kasvattajarahaston kautta. Rahaston varat tulisivat pelaajia työntekijöinään käyttäviltä seuroilta. Ollakseen kilpailunrajoitus-lainsäädännön mukainen seurojen rahastoon maksaman osuuden määrä ei voisi olla sidottu siihen, kuinka monta tai minkä arvoisia muiden seurojen kasvattamia pelaajia seura itselleen palkkaa.

Käytännössä edellä mainittu tarkoittaa sitä, että kunkin seuran kasvattajarahastoon makset-tavan summan määräytymisperuste tulisi olla tiedossa etukäteen. Se voisi olla kaikille sama tai sidottu seuran liikevaihtoon, pelaaja-palkkioiden kokonaismäärään tai muuhun vas-taavaan seikkaan.

Kasvattajarahastosta varoja jaettaisiin kasvattajaseuroille niin ikään etukäteen määriteltyjen perusteiden mukaisesti. Seurat voisivat periaatteessa vapaasti sopia siitä, mil-loin, minkä suuruisena ja millä edellytyksillä kun-kin seuran oikeus kasvattajakorvaukseen

toteu-tuu. Järjestelmän laillisuuden kannalta olennaista kuitenkin olisi, että kustakin pelaajasta korva-uksen kasvattajarahastosta voi saada ainoastaan yhden kerran. Oikeus kasvattajakorvaukseen voisi toteutua esimerkiksi pelaajan siirtyessä SM-liigaan. Korvauksen määrän tulisi olla suhteessa siihen panostukseen, jonka seuran voidaan ar-vioida pelaajan kasvattamiseksi suorittaneen.

Olennaista kasvattajarahaston hyväksyttä-vyyden kannalta olisi vielä se, ettei vanha seura enää olisi oikeutettu kasvattajakorvaukseen sa-malla sarjatasolla seuraa vaihtavasta pelaajasta. Esimerkiksi SM-liigaan päässeen pelaajan osal-ta ei mielestäni voida enää puhua seuran pan-ostamisesta pelaajan kasvattamiseen – työantajahan maksaa pelaajalle palkkaa pelaa-jan työpanoksen hyödyntämisestä.

Periaatteessa kansainvälisesti ja kansallises-tikin eri (sarja)tasoille voitaisiin perustaa omia hierarkisesti päällekkäisiä kasvattajarahastoja. Tämä tulisi kuitenkin toteuttaa niin, että seura voisi tietyn pelaajan osalta saada korvauksia ai-noastaan yhdestä rahastosta. Toisaalta yksi seu-ra suorittaisi kasvattajamaksua ainoastaan yh-teen rahastoon. Kasvattajaseurojen etujen tur-vaamiseksi päällekkäiset järjestelmät tulisi kui-tenkin toteuttaa niin, ettei kasvattajaseuran saa-man korvauksen määrä ainakaan merkittävästi vaihtele siitä riippuen, tapahtuuko siirtyminen ylimmälle tasolle suoraan vai väliportaiden kaut-ta.

Rauste on kirjassaan pohtinut tarkemminkin kasvattajarahastojen historiaa, toimintaa ja lail-lisuuden edellytyksiä sekä selvittänyt, miten ra-hastot Pohjois-Amerikassa toimivat. Seuraavas-sa kuitenkin omia ajatuksiani siitä, miten kasvattajarahastojärjestelmä voisi toimia esimer-kiksi suomalaisessa jääkiekossa:

SM-liigaseurat voisivat perustaa omaa kasvattajarahaston, johon kukin seura maksaisi etukäteen sovitun prosenttiosuuden vuosittain pelaajapalkkioihin käyttämästään rahamääräs-tä (esim. 1 % eli yhteensä n. 2 mmk). Kunkin seuran maksuosuus olisi tällöin täysin riippuma-ton siitä, kuinka monta muiden seuran kasvattamaa uutta pelaajaa seuraan tulee.

Kasvattajaseurat puolestaan saisivat korva-uksen kasvattamistyöstään SM-liigan kasvattaja-rahastosta. Korvauksen määrä voisi olla esimer-kiksi kolmiportainen niin, että ensimmäiset kor-vaukset laukeavat maksettavaksi pelaajan teh-tyä sopimuksen SM-liiganseuran kanssa, toiset korvaukset pelaajan pelattua 25 SM-liigaottelua ja kolmannet korvaukset pelaajan pelattua 50 SM-liigaottelua.

Kullakin portaalla maksettava korvaus puo-lestaan jakautuisi mahdollisten useampien kasvattajaseurojen kesken esimerkiksi siinä suh-teessa, kuinka monta vuotta ko. pelaaja on kus-sakin kasvattajaseurassa pelannut B-juniori-iän ja SM-liigasopimuksen tekemisen välisenä aika-na. Jos pelaaja solmii sopimuksen SM-liigaseuran kanssa pelattuaan esim. Ilveksen B- ja A-junioreissa yhteensä neljä vuotta, olisi Ilves oi-keutettu koko maksuun. Jos taas pelaaja olisi pelannut ennen SM-liigasopimuksen tekemistä Ilveksen B-junioreissa kaksi vuotta, Tapparan A-junioreissa kaksi vuotta ja Hermeksen I divisioonajoukkueessa kaksi vuotta, saisivat ku-kin seuroista 1/3 kasvattajakorvauksesta.

Suomessa seurat voisivat todeta tarpeelli-seksi, että SM-liigan kasvattajarahaston lisäksi myös I divisioonaseurat perustaisivat oman it-senäisen kasvattajarahastonsa. Tästä rahastos-ta maksetrahastos-taisiin korvauksia I divisioonaseurojen kanssa sopimuksen tehneiden pelaajien kasvat-tamisesta esimerkiksi edellä kuvattujen periaat-teiden mukaisesti. Mikäli pelaaja myöhemmin siirtyisi edelleen SM-liigaan, voitaisiin jo I divisi-oonan rahastosta maksetut kasvattajakorvaukset vähentää samalle seuralle SM-liigan kasvattaja-rahastosta maksettavaksi tulevasta määrästä ja suorittaa tältä osin I divisioonaseuralle. Esimer-kiksi, jos Tapparan B- ja A-nuorissa neljä vuotta pelannut pelaaja siirtyy vuodeksi Hermeksen I divisioonajoukkueeseen ja sieltä edelleen SM-liigaan, tulisivat Tapparan I divisioonan rahas-tosta jo saamat korvaukset Hermeksen hyväksi pelaajan siirtyessä edelleen SM-liigaan. Muussa tapauksessahan Tapparan saama kokonaiskor-vaus olisi suurempi pelaajan siirtyessä SM-liigaan I divisioonan kautta kuin suoraan sen omasta junioriorganisaatiosta.

Kuvatun järjestelmän avulla juniori-organisaatiot saisivat korvauksen koulutustyöstä sellaisten pelaajien osalta, jotka urallaan saa-vuttavat SM-liiga- tai I divisioonatason. Toisaal-ta järjestelmä olisi omiaan kannusToisaal-tamaan myös I divisioonassa pelaavia joukkueita kehittämään pelaajiaan niin, että ne pääsisivät urallaan eteen-päin eli SM-liigaan.

4.3. Seurojen vapaaehtoinen tulonjako

Normaalista elinkeinoelämästä poiketen jääkiekkoseurat elinkeinonharjoittajina tarvitse-vat tasaveroisia kilpailijoita menestyäkseen. Jääkiekkojoukkue tarvitsee itselleen vastustajan, mieluiten useampia. Toisaalta urheilun kiinnos-tus perustuu tapahtumien mukanaan tuomaan

jännitykseen, lopputuloksen ennalta-arvaamat-tomuuteen ja yllätyksellisyyteen.

Jos joukkueiden tasoerot ovat suuret, ot-telut eivät kiinnosta yleisöä. Samassa sarjassa pelaavien varakkaampien seurojen edun mukais-ta on näin ollen, että myös vähempivaraisten seurojen joukkueet ovat urheilullisesti kilpailu-kykyisiä. Koska seurojen urheilullinen menestys on sidoksissa taloudellisiin voimavaroihin, seu-rojen vapaaehtoinen tulonjako saatetaan kokea kaikkien kannalta tarpeelliseksi.

Siirtokorvaukset tasoittavat omalta osaltaan seurojen välisiä taloudellisia olosuhteita. Näin lienee siitä huolimatta, että SM-liigaseurat eivät koskaan ole esittäneet lukuja siitä, mitkä seu-roista ovat siirtokorvausmaksuissa nettovoittajia ja mitkä nettohäviäjiä. Seuroilla on kuitenkin olemassa laillisia ja siirtokorvauksia huomatta-vasti tehokkaampia keinoja varallisuuserojensa tasoittamiseksi. Yksinkertaisimmin tämä toteu-tuisi sopimalla, että seurojen kokonaistulot jae-taan aikaisemmasta poiketen tasaisemmin kaik-kien samaan sarjaan osallistuvien seurojen kes-ken. Käytännössä tulonjaon muuttaminen edel-lyttäisi kaikkien seurojen suostumusta.

Jääkiekossa varallisuuserojen tasoittaminen voisi varsin helposti tapahtua esimerkiksi laventamalla nykyisin televisiointioikeuksien myyntituloihin ja pudotuspelien pääsylippu-tuloihin kohdistuvaa tulonjakoa tai ulottamalla tulonjako myös runkosarjan otteluiden pääsy-lipputuloihin taikka seurojen bruttotuloihin ko-konaisuudessaan.

5. Lopuksi

Miksi seurat yhä pitävät kiinni lainvastaisista siirtokorvauksista, vaikka niiden taustalla olevat tavoitteet voidaan saavuttaa suhteellisen helposti laillisin ja uskoakseni myös nykyistä tehokkaam-min keinoin? Syitä on varmasti monia: urheilu-johtajien laiskuus, tietämättömyys tai yhä edel-leen elävä kuvitelma siitä, etteivät yhteiskun-nan muut säännöt sovellu urheiluun. Joku ilkeämielinen saattaisi myös ehdottaa, että SM-liigan ja Jääkiekkoliiton siirtokorvaussääntöjen tarkoituksena on sittenkin ennen muuta pelaa-jien palkkatason rajoittaminen.

Pekka Ilmivalta

Suomen Jääkiekkoilijat ry:n toiminnanjohtaja varatuomari