Opiskelijakirjaston verkkojulkaisu 2005
Merkki, kulttuuri, kokemus
Harri Veivo
Julkaisija:
Gaudeamus. Oy Yliopistokustannus University Press
Finland. Helsinki 2000
Julkaisu:
Merkillinen merkitys/ toim. Anu Airola, Heikki J.
Koskinen, Veera Mustonen
ISBN 951-662-785-4
s. 130-142
Tämä aineisto on julkaistu verkossa oikeudenhaltijoiden luvalla. Aineistoa ei saa kopioida, levittää tai saattaa muuten yleisön saataviin ilman oikeudenhaltijoiden lupaa. Aineiston verkko-osoitteeseen saa viitata vapaasti. Aineistoa saa opiskelua, opettamista ja tutkimusta varten tulostaa omaan käyttöön muutamia kappaleita.
Harri Veivo
MERKKI, KULTTUURI, KOKEMUS
Tarkoituksenitässä artikkelissa on tarkastella amerikkalaisen Charles
Sanders Peircen ajatteluun perustuvaa semiotiikkaa. Peirceä pide-tään sveitsiläisen Ferdinand de Saussuren ohella nykyaikaisen se-miotiikan perustajana.Peircen ajattelun laajuutta ja arvoaei ymmär-retty hänen omanaaikanaan. Niinpä hän ei koskaan nauttinut pysy-västä akateemisesta asemasta,joka olisi mahdollistanut ajatusten täy-dellisen kehittelyn jajulkaisemisen. Suurin osa Peircen semiotiikan teoriasta on käsikirjoituksissa, muistiinpanoissajakirjeissä,joita ei vieläkään kokonaisuudessaan tunneta. Usein ne ovat myös keske-nään ristiriitaisia. Tämän vuoksi peirceläinensemiotiikka on jo läh-tökohdillaan konstruktionomainen projekti.
Aluksi käsittelen lyhyesti Peircen merkkiteorian perusteita. Sitten siirryn Umberto Econ kehittelemään semiotiikan teoriaan. Se on ehkä kattavin yritys luoda yhtenäinen teoria Peircen ajattelun va-raan. Eco on saanut suomalaisessa tutkimuksessa vain vähän huo-miota osakseen.1 Lopuksi tarkastelen merkin ja todellisuuden suh-detta, joka saa mielestäni liian vähänpainoaEcon teoriassa.
Peircen merkkikäsitys
Peircen merkkiteoria on osa laajempaa filosofista järjestelmää, joka tähtää niinkin perustavanlaatuisen kysymyksenkuintodellisuutta kos-kevan tiedon mahdollisuuden selvittämiseen. Avoin kysymys on, kuinka laajasti Peircenmerkkiteoriaa voidaan soveltaa sitoutumatta hänen filosofiaansa,joka on paikoitellen varsin radikaali.Esittelen
seuraavassa käsityksiä, jotka ovat yleisyytensä vuoksi ehkä parhai-tensovellettavissa empiiriseen semiotiikkaan.
Peircen merkkikäsitys eroaa oleellisesti strukturalistisen ajatte-lun traditiosta, jossa merkki mielletään kahden elementin väliseksi suhteeksi. Peircen merkkikäsitteen perustana on ajatus, että merkkiys käsittää kolme elementtiä: merkin, objektin jainterpretantin. Nämä ovat kaikki suhteessa toisiinsa. Asema merkkinä, objektina tai i nter-pretanttina perustuu tiettyyn paikkaan näiden kolmen muodostamassa suhteiden kokonaisuudessa, ei niinkään laatuominaisuuksiintai muihin vastaaviin tekijöihin. Merkki on näin ollen käsite, jossa suhteet ja funktiot ovat keskeisiä.
Peircen merkkikäsitys on hyvin laaja. Periaatteessamikä tahansa asia,esine tai tapahtuma on merkki, jossillä onkaksifunktiota. Toi-saalta merkki jollakin tavoin esittää objektia tai viittaa siihen. Toi-saalta se aiheuttaa tai synnyttää vastaanottajassa efektin,
interpre-tantin,siten, että interpretantti on jonkinlaisessasuhteessaobjektiin.2 Merkin kaksi funktiota liittyvät siis läheisesti toisiinsa. Merkkitoimii välittävänä tekijänä, joka saattaa objektin ja interpretantin suhtee-seen keskenään.
Merkin, objektin ja interpretantin suhteet eivät pelkisty kahden-välisiksi suhteiksi. Kyseessä on suhteiden kokonaisuus, jossa on mu-kana kolme elementtiä ja joka kuuluu näin thirdnessin alaan. Thirdness on Peircen luoma käsite, joka kuvaa päämäärähakuista, säännönmu-kaista, lainomaista tai tavanmukaista olemista.3 Koska merkki kuu-luu thirdnessin alaan, merkin, objektin ja interpretantin suhde perus-tuu johonkin tämänkaltaiseen periaatteeseen, esimerkiksi tapaan, tot-tumukseen tai, kuten kielen tapauksessa, konventioon.
Otetaan yksinkertainen esimerkki. Peircen mukaan (Collected Papers, vastaisuudessa C.P.,1.553) tuuliviiriä ja asianajajaa voidaan pitää merkkeinä. Tuuliviiri esittää tuulen suuntaa, objektia, ja aiheuttaa katsojan mielessä efektin, interpretantin. Näin tuuliviiri saattaa tuulen suunnan ja katsojan ajatuksen suhteeseen keskenään. Tämä perus-tuutuuliviirin säännönmukaiseen toimintaan, jonka katsoja tuntee. Asianajaja puolestaan esittää konstruktion jostakin tapahtumasarjasta (objekti) ja pyrkii päämäärähakuisesti aiheuttamaan tuomarin mie-lessä tietynlaisen tulkinnan (interpretantti), toisin sanoen esimerkiksi käsityksen, että tapahtumasarjaan liittyi tai ei liittynyt rikosta.
Silloin, kun tarkastellaan merkin olemusta kiinnittämättä huomiota esittävyyteen tai tulkittavuuteen, voidaan puhua merkkivälineestä. Merkkiväline on se konkreettinen seikka, joka toimii tietyssä tilan-teessa merkkinä. On kuitenkin muistettava, että merkin käsite itses-sään edellyttää aina objektia ja interpretanttia, eikä merkkiä ole ole-massakuin suhteessa näihin kahteen elementtiin.
Merkin viittauksen kohteesta, objektista, voidaan Peircen mukaan erottaa kaksi aspektia: dynaaminen ja välitön.
Dynaamisella objektilla tarkoitetaan objektia si i n ä määrin kuin se on itsenäisesti olemassa merkin suhdekokonaisuuden ulkopuolella ja vaikuttaa jollakin tavoin merkkiin. Dynaamisen objektin käsite perustuu Peircen ontologiaan. Periaatteessa hän hyväksyy Kantin aja-tuksen maailmasta itsessään ja maailmasta sellaisena kuin se ilmenee ihmisille. Peirce kuitenkin korostaa, että todellisuus vaikuttaa merk-keihin ja sitä kautta mieleen. Koska suuri osa arkisista aistihavain-noistamme- jotka välittyvät merkkeinä hermoratojen välityksellä -pysyy suhteellisen muuttumattomana, Peircen mukaan on perustel-tua olettaa, että yksittäisistä havainnoista riippumattomat objektit ai-heuttavat ne. Tässä mielessä on kyse juuri dynaamisista objekteista. Dynaamisella objektilla tarkoitetaan siis merkin edustamaa tai sen viittauskohteena olevaa asiaa tai tapahtumaa siinä määrin kuin sen voidaan katsoa olevan olemassa yksittäisestä havainnosta riippumatta.
Dynaaminen objekti on itse asiassa hypoteesi, merkin perusteella tehty oletus, että on olemassa jotakin, joka vaikuttaa merkkeihinja niiden välityksellä meihin. Kyseessä on oletus, sillä merkkien ulko-puolista todellisuutta ei voida suoraan havaita. Mutta Peircen käsi-tyksen mukaan tämä oletus voidaan ottaa todesta, elleivät kokemukset jahavainnotannaaihetta toisenlaisten johtopäätösten tekemiseen.
Välitönobjektionvaikea käsite. Toisaalta Peirce katsoo,että vä-litön objekti on merkin luoma. Tässä suhteessa välittömälläobjektilla tarkoitetaan yleensä objektia sellaisena kuin se ilmenee yksittäisen merkkitilanteen perusteella. Toisaalta välitön objekti viittaa Peircen mukaan käsitykseen tai mielikuvaan, joka tulkitsijan oletetaan omaavan ennen kuin merkki vastaanotetaan. Jälkimmäisen määritelmän pe-rusteellavälitön objekti edeltäisimerkkiä, kun taasedellisen mu-kaan se on merkinluoma.
Peircen merkkikäsityksen valossa nämä määritelmät eivät kui-tenkaan oleristiriidassa keskenään. Peircen mukaan merkintulkinta
perustuu käsityksiin, muistikuviin ja tuntemuksiin, jotka ovat ole-massa vastaanottajan mielessä ennen yksittäisen merkin tulkintaa. Neovatmerkin edellyttämiä välittömiä objekteja, joiden avulla merkki tunnistetaanmerkiksijatuikitaan.
Peirceeiole kovin täsmällinen, kun hän tarkastelee välitöntä ob-jektiatästä näkökulmasta. Hän puhuu niin käsitteistä kuin eri aistei-hin perustuvista mielikuvista ja luonnehtii niitä "melkein unelmiksi taiuniksi"(C.P. 3.433) 4ja "elämästä revityiksi katkelmiksi" (sitee-rattu kohdassa Dines Johansen 1993b: 274). Toisaalta hän katsoo myös, että merkki tilanteessa vaikuttava merkin ulkopuolinen havain-nointi vaikuttaa merkin viittaussuhteen hahmottamiseen ja tulkin-taan. Jotta vastaanottaja voisi hahmottaa, mikä onmerkin edustama tai esittämä objekti, hänellä on oltava edeltävä käsitys siitä, mikä objektivoi ollaja millä tavoin merkki voi siihen viitata. Näiden käsi-tysten avulla merkin voidaan tulkita esittävän tiettyä objektia, vaikka merkkisitten johtuisikin muodostamaan uuden käsityksen objektista. Peircen käsityksen mukaan merkin toiminta perustuu vastaanottajan kykyyn tulkita merkki monipuolisen kokemuksen, havaintojen ja kä-sitteellisenajattelun muodostaman perustan avulla.
Merkin esittävyyden hahmottamisessa käytetyt kokemukset, ha-vainnot ja käsitteet tulevat ilmi kuitenkin vain merkin tulkinnassa. Eiolemuuta tapaa tarkastella merkin toiminnan mentaalista perus-taa kuin tulkintojen analysointi. Juuri tässä mielessä välitön interpretantti on merkin luoma ja sitä voidaan tarkastella vain merkin synnyttämän efektin kautta. Seuraavaksi on siis tarkasteltava inter-pretantin käsitettä.
Interpretantti on Peircen semiotiikan kenties omalaatuisin idea. Interpretantti viittaa merkin synnyttämään efektiin, joka voiollajoko tunne, ajatus tai teko. Tässä mielessä interpretanttia ei voi rinnastaa konnotaation, merkityksen (bedeutung) tai merkityn (signifié) käsit-teisiin, vaikka objektin asema siihen houkuttelisikin. Silloin kun merkin vastaanottaja on ihminen, voidaan interpretantin synonyymina käyt-tää tulkintaa, kunhan muistetaan interpretantin käsitteen laajuus.
On ehkä korostettava, että interpretantti on merkin aiheuttama. Peirce on tämän suhteen hyvin selkeä. Esimerkiksi kohdassa C.P. 1.542 hän katsoo, että merkillä on "voima" määrittää interpretantti. Toisaalla hän kirjoittaa, että merkki "synnyttää" interpretantin (C.P. 2.228).Tässä suhteessa Peircen asennetta voidaan pitää
antipsyko-logistisenaja myös antihumanistisena. Vaikka hän puhuu usein in-terpretantista tulkitsijan mielessä syntyvänä efektinä, Peircen merkki-teoria ei periaatteessa edellytä ihmistä tulkitsijaksi. Efekti voi yhtä hyvin syntyä solussa tai eläimen mielessä.
Peircen antipsykologismi liittyy ajatukseen merkin kuulumisesta thirdnessin alaan. Keskeisessä asemassa on merkin välittävä tehtävä eli ajatus, että merkki määrittää interpretantin siten, että tämä on suh-teessa objektiin. Näin ollen kaikki merkin aiheuttamat efektiteivät ole interpretantteja, vaan ainoastaan ne, jotka ovat suhteessa objek-tiin. Jos pysähdyn, koska törmään liikennevalotolppaan, efekti ei ole interpretatantti. Jos sitä vastoin pysähdyn, koska liikennevalo on pu-nainen,kyseessä on interpretantti. Toimintani on suhteessa kieltoon, jota liikennevalo esittää. Merkin toiminnan perusta ei ole vastaanot-tajan mielessä, vaan merkin toiminnan säännönmukaisuudessa, joka määrittää merkin, objektinjainterpretantin suhteen. Antipsykologi-nen asenne tulkintaa kohtaan ei silti merkitse, että välttämättä kullekin merkille olisi olemassa yksi oikea tulkinta. Esimerkiksi taiteesta puhut-taessa on järkevää ajatella, että analysoitava teos määrittäärajat mah-dollisille tulkinnoille, jotka voivat olla hyvinkin erilaisia. Oleellista peirceläisessä semiotiikassa on kuitenkin, että merkki jollakin ta-voin määrittää omat tulkintansa vallitsevien konventioiden perusteella.
Interpretantti voi myös itsessään olla merkki. Ehkä useimmin si-teeratussa merkin määritelmässään Peirce toteaa, että merkki "suun-tautuu jotakin henkilöä kohti, eli siis aiheuttaa tuon henkilön mielessä vastaavanlaisen merkin, tai kenties kehittyneemmän merkin. Tuota merkkiä, jonka seluo,kutsun ensimmäisen merkin interpretantiksi." (CP.2.228).
Josinterpretantti on merkki, sillä on oltava merkin kaksi funktiota. Toisaalta interpretantti merkkinä toimiessaan viittaa objektiin taiesittää sitä. Tämäperustuu "ensimmäisen" merkin toimintaan: sehän saattoi interpretantin ja objektin suhteeseen keskenään. Toisaalta interpre-tantti merkkinä toimiessaan myös aiheuttaa uudeninterpretantin, joka on suhteessa objektiin ja joka on itsessään merkki. Liikennevalo-esimerkillä tätä voisi kuvata siten, että liikennevaloon merkki, joka esittää sopimuksenvaraisesti tietyllä hetkelläja tietyssäpaikassa val-litseviasääntöjä. Se aiheuttaa interpretantin, esimerkiksi pysähtymi-sen, joka on suhteessa näihin sääntöihin. Mutta pysähtyminen voi toimia ajokiellon merkkinä toiselle autoilijalle, joka ei näe varsinaista
liikennemerkkiä.Tämä toisen autoilijan pysähtyminen puolestaanvoi toimiamerkkinä jalankulkijalle, että hänellä onlupaylittäätie.
Interpretantti on siis itse merkki ja synnyttääuuden interpretan-tin, joka voi toimia merkkinä ja synnyttää taas uuden interpretantin. Hahmottuu ajatus merkkien viittaamisen tai ketjuuntumisen proses-sista,semiosiksesta, joka voi periaatteessa olla loputonjaalkuperätön.
Merkkien ketjuuntuminen ei kuitenkaan välttämättäaina jatku
loputtomiin. Koska merkki tulkitaan kokemusten, mielikuvienja kä-sitysten avulla, voi merkin interpretantiksi vakiintua jokin tietty tul-kinta,joka pysäyttää semiosiksen niin kauan kuin merkin tulkinnan
perusta pysyy muuttumattomana. Tämä pysähtyminen on kuitenkin tilapäistä. Uusien relevanttien tietojen tai kokemusten ilmetessä tul-kintaprosessialkaa taas.
Umberto Econ semiotiikan teoria
Peircen merkkiteorian oleellisia osia ovat myös erilaiset tavat tar-kastella merkkiä. Periaatteita on kolme: voidaan tutkia merkkiä it-sessään, meikkiä suhteessa objektiin ja merkkiä suhteessa interpre-tanttiin. Näistä saadaan kustakin edelleen kolme tapausta olemisen kategorioiden perusteella. Teorian tässä vaiheessa esiin astuisivat sel-laisetsemiotiikan keskeiset käsitteet kuten ikoni, indeksi ja symboli.
Olen kuitenkin jo selvittänyt riittävästi Peircen teorian perusteita, jotta voimme siirtyä käsittelemäänUmbertoEcon ajattelua. Eco on ollut modernin semiotiikan keskeisiä vaikuttajia 1960-luvulta lähtien. Hän on esitellyt semiotiikan teoriaansa teoksissa A Theory of Semiotics (1976), Semiotics and the Philosophy of Language (1984) ja The Limits of Interpretation (1990). Humanistisen tutkimuksen kannalta Eco on mielenkiintoinen, koska hän on pyrkinyt luomaan Peircen ajatteluun perustuvaa semiotiikan teoriaa, joka pystyisi ottamaan huomioon merkityksen kulttuuri- ja tilannesidonnaisuuden. Toisaalta Eco myös tuntee hyvin filosofisen merkityksen tutkimuksen tradition sekä strukturalistisen ja jälkistrukturalistisen semiotiikan näkemykset.
Econ teorian lähtökohtina ovat käsitys merkistä tulkintana ja kie-lestä kulttuurisen ja historiallisen tiedon varastona.
Teoksensa Semiotics and the Philosophy of Language alussa Eco toteaa,että"tulkinnan semioosinen prosessi on itse merkin käsitteen ytimessä" (Eco 1984: 1). Ajatus on Peircen käsityksen mukainen.
Objektiin viittaamisen ohella merkki synnyttää aina interpretantin, toisin sanoen merkki on aina tulkittavissa. Muutoin kyseessä ei ole merkki. Semiotiikan tutkimuksessa tulkinta, merkin kääntäminen toiseksi merkiksi, on näin merkin olemukseen perustuva välttämättö-myys: "jokainen ilmaisu täytyy tulkita toisella ilmaisulla, ja niin edel-leen, ad infinitum" (Eco 1990: 213). Toisaalta vain tulkinnan avulla voidaan tietää jotakin merkin sisällöstä: "Tulkinta on ainoa toiminta, jonka avulla ilmaisun sisältö voidaan määrittää" (Eco 1990:213).
Sisällön käsite on ongelmallinen Econ ja Peircen yhteydessä. Si-sältö rinnastetaan helposti merkitykseen, ja se mielletään usein jon-kinlaiseksi muuttumattomaksi olioksi. Peirce omaksui kuitenkin prag-maattisen käsityksen, jossa merkitys rinnastetaan merkin mahdolli-siin seuraamukmahdolli-siin. Merkitys on Peircelle semiosiksen hypoteetti-nen päätepiste, joka käsittää merkin kaikki mahdolliset tulkinnat. Toisaalta kun muistetaan interpretantin käsitteen laajuus - tunteesta toimintaan-on selvää, että se ei rinnastu merkitykseen oliona. Econ tapa käyttää sisällön käsitettä heijastelee tätä eroa Peircen ja traditio-naalisen kielifilosofian välillä. Ecolla merkin käsitesisältö rinnastuu Peircen välittömään objektiin. Koska välitön objekti tulee esiin tul-kinnassa, käsitesisältöä voidaan tarkastella interpretanttien avulla. Käsite sisältöön kuuluvat ne semanttiset elementit, jotka esiintyvät merkin tulkinnoissa. Sisältö ei siis ole muuttumaton, itsenäinen olio, vaan semiosiksen osa, tulkinnan osatekijä, jota voidaan kuvata esi-merkiksi sanojentaikuvien avulla.
Econ käsityksen mukaan merkin sisällön kuvauksessa onotettava
huomioon kaikki tulkinnat, jotka merkki voi eri tekstiyhteyksissä ja käyttötilanteissa saada. Ne ovat tasavertaisia merkin sisällön mah-dollisesti toteutuvia elementtejä. Eco ei halua hierarkisoida sisällön elementtejä keskenään. Hän katsoo W. V. O. Quinen ajatteluun viita-ten, että väitetyt erot analyyttisten ja synteettisten sisällön elementtien välillä heijastelevat vallitsevaa käsitystä maailmasta eivätkä ole millään tavoin universaaleja ja muuttumattomia.5 Näin ollen sisällön kuvauk-sessa eivoida pyrkiä asettamaan elementtejä muuttumattomiin hie-rarkkisiin tai loogisiin suhteisiin keskenään. Sen sijaan on pyrittävä
ottamaanhuomioon merkityksen konteksti-jatilannesidonnaisuus.
Econ käsityksen mukaan osa merkin toimintaa on myös tietyn-lainen kykyosoittaa mahdolliseen kontekstiin tai tilanteeseen sopiva merkityssisältö. Sanan eli kielellisen merkin ja kontekstin
vaikutus-suhdeon molemminpuolinen: "Kontekstin ja sanan suhdeon kaksi-suuntainen, kontekstista sanaan ja sanasta kontekstiin." (Eco 1990: 232.) Merkin sisältöön voidaan laskea kuuluvaksi myös joukko oh-jeita, jotkaosoittavat, mikä osa merkityssisällöstätulisikussakin kon-tekstissaja tilanteessa ottaa huomioon ja mikä osa tulisivastaavasti jättäähuomioimatta. Eco katsoo, että suuri osa merkkeihin liittyvästä pragmaattisesta tiedosta voidaan lukea merkin sisältöön kuuluvaksi. Tässä mielessä Econ näkemystä voisi kutsua instruktionaaliseksi: mer-kin sisältöön ei kuulu vain semanttisia piirteitä,vaanmyös funktionaa-lisia ohjeita merkin oikeasta tulkinnasta kontekstinjatilanteen mukaan.
Voidaan kuitenkin kysyä, millä perustein jamiksi näinkin laaja joukkoerilaisia asioita voidaan katsoamerkin sisällön elementeiksi. EiköEconidea johda mielivaltaisuuteen?
Vastaus kysymykseen löytyy Econ kielikäsityksestä.Hänkatsoo, että kieli kokonaisuudessaan on tietosanakirjan (encyclopedia) kal-tainen kulttuurisen tiedon varasto. Merkin sisältöönkuuluvat ensin-näkin kaikkinetulkinnat, jotka se voi tyypillisessä kontekstissa tai käyttötilanteessa saada. Toisaalta merkin sisältöön kuuluu myös tietoa näistäkonteksteista ja tilanteista sekä käsityksiä niistä asioistaja ta-pahtumista, jotka voivat liittyä merkkiin. Nämä elementit ovat osa merkkiä. Merkki ei ole yksittäinen olio, vaan aina osa laajempaa kielen muodostamaa kulttuurisen tiedon kokonaisuutta. Jos merk-kiin liitetään yleensä tietyssä kontekstissa ja tilanteessa määrätynlai-nen tulkinta, tulkintaa ja tietoa sen konteksti-ja tilannesidonnaisuu-desta voidaan pitää konventionaalisena merkin sisältönä. Voidaan sanoa, että tulkinta on koodattu..
Koodauksen asteet voivat Econ käsityksen mukaan vaihdella. Jotkut sisällön elementit voivatlullaesiin lähestulkoon kaikissa merkin käyttö-yhteyksissä ja toiset puolestaan voivat kuulua vain suppean kielen-käyttäjäryhmän käsityksiin. 6 Edellisessä tapauksessa voidaan puhua vahvasta koodauksesta, jälkimmäisessä heikosta. Koodauksen vah-vuus heijastelee myös ontologisia käsityksiä. Totuudellisiksi katsot-tuihin käsityksiin perustuvat tulkinnat ovatpysyvimpiä. Kaiken kaik-kiaan merkin sisällön kuvauksessa olisi otettava huomioon kaiken-lainen tieto, joka voi riittävän yleisyyden asteella liittyä merkkiin kieliyhteisön piirissä.
Laajuuden ohella Econ teorialle on ominaista dynaamisuus. Econ mukaanmerkin sisällön elementit voivat olla keskenään ristiriitaisia.
Esimerkiksi merkin "valas" sisältöön kuuluvat piirteet ''nisäkäs" ja "kala", jotka ovat tieteellisesti katsoen yhteen sopimattomia. Vaikka me tiedämme, että valas on nisäkäs, semanttinen piirre "kala" on kui-tenkin edelleen oleellinen osa merkin sisältöä tietyissä konteksteissa, kuten esimerkiksi keskiaikaisissa taruissa. Voidaan sanoa, että näissä tilanteissa piirre "nisäkäs" nukutetaan ja vain "kala" tulee esiin. Kun luemme uutisraporttia valaiden uhanalaisuudesta, lilanne on päinvastainen. Dynaamisuus merkitsee myös merkkien kykyä omaksua uusia sisällön elementtejä. Uusissa konteksteissa ja käyttötilanteissa mer-kin sisältöön voi liittyä uusia elementtejä. "Valaasta" tuli "nisäkäs" vasta, kun biologit saivat seikan selville. Käsityksen vahvistuessa ja levitessä tieteellinen hypoteesi on muuttunut kieleen koodatuksi tie-doksi. Tässä suhteessa Econ teoria ottaa huomioon myös merkitys-ten kasvamisen ja muuttumisen.7
Merkki ja todellisuus
Merkitysten kasvaminen tuo esiin kysymyksen merkkien ja todelli-suudensuhteesta. Periaatteessa todellisuuden havainnoiminen voi siis lisätä merkkien semanttisia piirteitä. Eco suhtautuu kuitenkin hyvin kriittisesti merkkien ja todellisuuden välisen viittaussuhteenrooliin.
Hän katsoo, että merkkien sisällön elementit perustuvat puhtaasti kult-tuurisiinkäsityksiin, ei todellisuuden ja merkkien suhteeseen: "Se-mioottinen uskottavuus perustuu sosiaalisiin tapoihin." (Eco 1984:
43.) Merkin sisällön elementit ovat luonteeltaan sosiaalisia ja histo-riallisia. Koodi, jonka perusteella miellämme jonkin seikan merkin sisällön elementiksi, perustuu vallitsevaan konventioon, kulttuurissa vakiintuneisiin tulkintatapoihin.
Pyrkiessään minimoimaan todellisuuden aseman merkkien mää-rittäjänäEco joutuu ottamaan kantaa Peircen dynaamisen objektin
käsitteeseen sekä filosofiassa esitetyn kiinteän viittauksen(rigid
de-signation) ajatukseen. Eco ei kiellä, etteikö jossakin vaiheessa mer-kinesiintymien historiassa voisi olla tilannetta, jossaesimerkiksi tie-teellinen koe pakottaisi meidät muuttamaan ajatteluamme ja siten myösmerkkiin liittyviä sisällön elementtejätai jossa merkin sisältö "syntyisi" referenttiin kohdistuvan viittauksen kautta. Kun tilanne on ohi,jäljelle jää kuitenkin vain tilanteenrepresentaatio.Jotta
voi-taisiin olettaa,että tilanne vaikuttaa pysyvästi merkin sisältöön, on oletettava jonkinlainen kulttuurinen ketju, jossa tilannetta koskeva
tieto välittyykuvausten- eli merkkien - avulla. Tässä suhteessa esi-merkiksi Hilary Putnamin ja Econ ajattelun eroavuuson selvä. Put-namasettaa ekstension eli olion tai ilmiön, jota merkillä tarkoite-taan,ratkaisevaan asemaan merkityksen määrittämisessä. Hän toteaa
artikkelissaan "'Merkityksen' merkitys" hyvin selväsanaisesti, että
"vaikka on käytettävä ekstension kuvausta, jotta ekstensio voidaan
antaa,kyseisen osatekijän ajatellaan olevan ekstensio(joukko) eikä
ekstension kuvaus" (Putnam 1997: 412). Eco hylkää kuitenkin Put-namin käsityksen toteamalla, että kielen toiminnalle ratkaiseva teki-jä on juuri ekstension kuvaus. Vain se voi välittyä kulttuurissa ja vaikuttaa merkkien käyttöön. Tämän ajatuksen perusteella Eco voi katsoa, että kielen sanoissa ja muissa kulttuurin meikeissä on ole-massa kaikki tieto, jota tarvitaan niiden käyttöön.
Econ asenteessa on kyseessä myös semiotiikan tutkimusalueen
rajaus.Econ semiotiikka tutkii, mitkä asiat mielletään merkin sisältöön kuuluviksi kulttuuristen ja sosiaalisten käsitysten perusteella. Tieteel-linen tieto on tässä mielessä vain eräs kulttuuristen käsitysten joukko, joka eivälttämättä määritä muita. Tieteelliseen tietoon perustuviksi mielletyt sisällön elementit voivat olla muita pysyvämpiä, vahvemmin koodattuja. Muuten ne ovat toisten elementtien kaltaisia. Sama kos-kee myös muita tiedon alueita, jotka mielletään jollakin tavoin oleel-lisesti todellisuutta koskeviksi. Esimerkiksi yksilölliset kokemukset ja uskomukset ovat Econ teorian perusteella relevantteja vain, jos ne voidaan katsoa kulttuuriin koodatuiksi. Merkitys sijaitsee siis kult-tuurissa, merkkien säännönmukaisissa ja julkituoduissa tulkinnoissa.
Semiotiikan teoriassa kokemuksellisuus ja konkreettinen olemi-nen on usein mielletty merkkisysteemeille ja -prosesseille vieraaksi ilmiöksi. Roland Barthes päätyi jo vuonna 1973 (Barthes 1993) mää-rittelemään yksilöllisen merkkikokemuksen kulttuuriin koodattujen suhteiden hajoamisen hetkeksi. Hänelle hetki oli positiivinen nau-tinnon tila, jossa kulttuurinen identiteetti väistyi ja antoi tilaa perus-tavanlaatuisen yksilöllisyyden, ruumiin ilmenemiselle. Merkkien ko-kemuksellisuudesta tuli näin määritelmällisesti merkkisysteemien ulko-puolinen tila. Samalla se idealisoitiin tutkimuksen saavuttamattomaksi, hetkelliseksi ja uusiutumattomaksi yksilön kokemukseksi, jota ei voi rationaalisesti käsitteellistyä.
Merkin ja merkinulkoisen - eräänlaisen todellisuuden - suhde voidaan kuitenkin mieltää loisin Peircen kirjoitusten perusteella.
Peircen ajattelussa merkkien tulkinta perustuu vastaanottajan kä-sityksiin ja kokemuksiin. Niiden avulla tämä kykenee tunnistamaan merkin, konstruoimaan sen suhteen objektiin ja määrittämään mer-kille tulkinnan. Merkkien toiminnalla on tässä mielessä selvä eksis-tentiaalinen perusta tulkitsijan kokemuksessa ja opitussa tiedossa. Merkkiprosessit ovat yhteydessä konkreettiseen olemiseen tulkitsi-jan välityksellä. Tietyssä mielessä konkreettinen oleminen - millä tarkoitan tässä yhteydessä reflektoimatonta havaitsemista ja koke-mista - perustuu myös merkki prosesseihin. Tarkkaan ottaen Peircen mukaan aistihavainnotkin ovat merkkiprosesseja, joita opitut havaitsemisen tavat muovaavat huomattavasti. Tässä mielessä maailma tai todellisuus on aina konstruktio. Mutta oleellista on, että se ei ole autonominen: me emme voi täysin hallita havaintojamme.
Tanskalainen semiootikko Jörgen Dines Johansen on korostanut, että myös sanojen kaltaiset konventionaaliset ja systemaattiset mer-kit ovat yhteydessä kokemusmaailmaan tulmer-kitsijan välityksellä. Ling-vistisillä merkeillä on intersemioottinen perusta: kokemusmaailman kautta sanat liittyvät eri aistien välittämiin havaintoihin, muistiku-viinjatietoon. Konventionaalisten merkkien merkityksellisyys ei näin ole koskaan vain kielellistä tai kulttuurista. Niiden toiminta perustuu kielellisen ja kielenulkoisen vuorovaikutukseen: "Minun nähdäkse-ni intersemioottinen kääntäminen on kielellisen merkityksen condi-tiosine qua non" (välttämätön ehto) (Johansen 1993a: 243). Johan-senin ajattelun valossa merkkiprosessit eivät rajoitu pelkästään merk-kien koodattuun tulkintaan. Ne koskettavat myös kokemusmaailmaam-me, eivät suoraan, mutta intersemioottisten vuorovaikutussuhteiden kautta. Merkitys ei näin ole pelkästään kielellistä tai kulttuurista, vaan aina jollakin lavoin myös kokemuksellista.
Toisaalta merkkiprosessit ovat Peircen teoriassa kytköksissä to-dellisuuteen myös tulkinnan välityksellä. Kun merkin interpretanttina ontoiminta, tämä liitos tulee selvästi esiin. Merkin perusteella aloi-tettu toiminta voi epäonnistua, jolloin jonkinlainen merkinulkoinen todellisuus pakottaa toimijan uuteen tulkintaan. Merkkiin perustu-van toiminnan kohdatessa ongelmia muutamme toimintaa. Ongel-mienaiheuttajan muuttaminen on usein mahdotonta. Tilanne onsama myös silloin, kun interpretanttina on käsitteellinen tulkinta,joka on
objektivoitu esimerkiksi kirjoitukseksi tai puheeksi. Tällöin interpre-tantti alistetaan sosiaalisen ja kulttuurisen todellisuuden "testiin".
Todellisuuden asema Peircen merkkiteoriassa on siis monitahoinen. Toisaalta merkkien toiminta perustuu kokemuksiin ja käsityksiin, jotka syntyvät osin konkreettisen olemisen kautta. Toisaalta merkkien tul-kinta on sidoksissa todellisuuteen, niin konkreettiseenkuin sosiaali-seenkin. Tässä suhteessa merkki voidaan myös käsittää välittäväksi tekijäksi yksilöllisen kokemuksen ja kulttuurisen todellisuuden vä-lille.Merkityksellisyydelle nämä molemmat ovat välttämättömiä.
Eero Tarastin ajatus merkkien eksistentiaalisuudesta (Tarasti1996) on tärkeä avaus kohti meikkien kokemuksellisuuden tutkimista. Kä-sitykseni on, että meikkien kulttuurinen asema sekä kokemukselli-suus ovat tärkeitä merkkiprosessien osatekijöitä. Merkit elävät kult-tuurin ja yksilön välisen jännitteen avulla. Merkitys voi olla kulttuu-rista, mutta merkityksellisyys koskettaa varmasti kokemusmaailmaam-me. Teoreettisen koherenssin saavuttamiseksi voi olla tarkoituksen-mukaista tutkia ensin merkkien keskinäisiä suhteita - Econ teoria on tässä suhteessa esimerkillinen. Tämä rajoitus on kuitenkin ohitettava, jos tavoittelemme kattavaa tietoa merkkien asemasta maailmassa.
Alaviitteet 1
Esimerkiksi Erkki Sevänen ja Risto Turunen käsittelevätEconajattelua artik-kelissaan "Saussurelainen strukturalismi ja strukturalistinen semiotiikka" (Se-vänen jaTurunen 1991) eksplikoimatta Econ peirceläistä taustaa ja ottamatta lainkaan huomioon 70-luvun jälkeisiä keskeisiä kirjoituksia.
2
Erkki Kilpinen tuo asian esille huomattavan selkeästi: " Esittävyys ja
tulkkiutu-vuus ovat kumpikin merkkiyden erottamattomia ominaisuuksia. Olla merkki on
samaa kuin (1): esittää jotakin itsensä ulkopuolista objektia tai asiaintilaa, sekä
tämän lisäksi (2); olla aina-vähintäänkin periaatteessa - tulkittavissa jollakin tavoin." (Kilpinen 1995: 5-6.)
3
Peircen mukaan kaikki oleminen voidaan jakaa kolmeen kategoriaan: firstnes-siin, secondnessiin ja thirdnessiin. Yleistäen voidaan sauna, että firstness kuvaa olemassaoloa mahdollisuuden asteella, secondness konkreettista olemista ja third-ness säännönmukaista olemista.
4
Käännökset suomentamattomista alkuperäisteoksista ovat artikkelin kirjoittajan.
5
Eco viittaa useaan otteeseen Quinen teoksiin: esimerkiksi Eco 1976: 65 ja 72 sekä Eco 1984:73. Itsekin filosofin koulutuksen saaneen Econ suhde
merkitystä pohtineisiin filosofeihin on mielenkiintoinen. Palaan aiheeseen artikkelini lopussa.
6
Eco lähestyy tässä suhteessa Hilary Putnamin käsityksiä kielellisestä työnjaos ta ja sanan merkityksen kuvauksesta (Putnam 1997).
7
l´ornithorynque, jossa hän palaa semiotiikan teoriaansa viimeaikaisen
kognitio-tieteen valossa. Ilmeisesti Eco edelleen puolustaa kantaansa tulkinnan keskei-syydestä, silla hän katsoo, että havaintoprosessien muodostamia kognitiivisia malleja voidaan liukastella vain objektivoitujen tulkintojen avulla. Kognitiiviset mallit mahdollistavat tulkinnan, mutta tulkinnat ovat ainoa todiste kognitiivis-ten mallien olemassaolosta (kts. ekognitiivis-tenkin Eco 1999, 126-227).
Kirjallisuus
Barthes, Roland (1993 [1973]). Tekstin hurma. Vastapaino. Tampere.
Eco, Umberto (1976). A Theory of Semiotics. Indiana University Press, Bloo-mington.
Eco, Umberto (19S4). Semiotics and the Philosophy of Language. Macmillan, Lontoo,
Eco, Umberto (1990). The Limits of Interpretation. Indiana University Press, Bloomington.
Eco, Umberto (1999). Kant et 1'ornithorynque. Grasset, Pariisi.
Dines Johansen, Jörgen (1993a). Dialogic Semiosis. Indiana University Press, Bloomington,
Dines Johansen, Jörgen (1993b). Let sleeping signs lie; On signs, objects, and Communication, Semiotica 97-3/4, 271-295.
Kilpinen, Erkki (1995). Mitä on semiotiikka? Synteesi 4/1995, 2-21. Peirce, Charles (1931-32). Collected Papers of Charles Sanders Peirce. Osat 1
ja 2, C. Hartshome ja P. Weiss (toim.), Harvard University Press, Cambridge. Putnam, Hilary (1997 [1975]). "Merkityksen" merkitys. Suom. T. Nevanlinna.
Teoksessa P. Raatikainen (toim.), Ajattelu, kieli, merkitys: analyyttisen filo-sofianavainkirjoituksia, Gaudeamus, Helsinki, 359-414.
Sevänen, Erkki & Risto Turunen (1991). Saussureläinen strukturalismi ja struk-turalistinen semiotiikka. Teoksessa E. Sevänen, L. SaariluomajaR. Turu-nen (toim.), Taide modernissa maailmassa: taiteensosiologisetteoriatGeorg Lukácsista Fredric Jamesoniin. Gaudeamus, Helsinki, 106-127.
Tarasti, Eero (1996), Esimerkkejä: semiotiikan uusia teorioita ja sovelluksia. Gaudeamus, Helsinki.
