Isien Jumalasta yhteen Jumalaan

Full text

(1)HELSINGIN. YLIOPISTO. ISIEN JUMALASTA YHTEEN JUMALAAN Risto Lauha Julkaisusta: Paimentolaisten uskonnosta kirkkolaitokseksi. Toim. Raija Sollamo. Suomen eksegeettisen seuran julkaisuja 35. Helsinki 1993. (S. 3-16) Verkkojulkaisu:2001 Saanti: http://www.opiskelijakirjasto.lib.helsinki.fi/eres/ Tämä aineisto on julkaistu verkossa oikeudenhaltijoiden luvalla. Aineistoa ei saa kopioida, levittää tai saattaa muuten yleisön saataviin ilman oikeudenhaltijoiden lupaa. Aineiston verkko-osoitteeseen saa viitata vapaasti. Aineistoa saa selata verkossa, mutta sitä ei saa tallentaa pysyvästi omalle tietokoneelle. Aineistoa saa opiskelua, opettamista ja tutkimusta varten tulostaa omaan käyttöön muutamia kappaleita. Helsingin yliopiston opiskelijakirjasto www.opiskelijakirjasto.lib.helsinki.fi opi-info@helsinki.fi. Vanha testamentti antaa pinnalta katsoen selvän ja melko yksiselitteisen kuvan Israelin kansan historiasta ja jumalasta. Yksi ja sama jumala on johtanut tapahtumia maailman luomisesta lähtien. Aluksi tämä jumala oli nimeltään El tai Elohim, jota kutsutaan myös “isien jumalaksi”. Mooses saa kuitenkin tietää, että “isien jumalan” oikea nimi on Jahve (2 Moos 3:1415). Israelin jumalana Jahve ohjaa kansansa elämää, eikä vain Israelin kansan, vaan kaikkien kansojen. Pääpiirteissään Vanha testamentti liikkuu koko ajan yhden jumalan toiminnan puitteissa. Yleensä ne kohdat, joissa muista jumalista puhutaan, ovat esimerkkejä Israelin kansan luopumuksesta ainoasta oikeasta jumalasta ja esimerkkejä epäjumalien palvonnasta. Ainoastaan aivan poikkeuksellisesti pilkahtaa siellä täällä Vanhasta testamentista esiin toisenlaisia, selvästi monista jumalista puhuvia eli polyteistisia näkemyksiä. Esimerkiksi Psalmi 82 kuvaa aivan luontevasti ilman mitään polyteismin vastaista tendenssiä, miten jumala seisoo jumalten koko-. uksessa ja puhuttelee näitä jumalia. Kokonaisuudessa Vanhan testamentin itsensä antama kuva on kuitenkin myöhemmän ajan uskonnollinen tulkinta tapahtumista. Vanha testamentti ei välitä ensisijaisesti historiallista tietoa tapahtumista vaan myöhemmän uskonnollisen tulkinnan näistä tapahtumista. Israelin kansan vaiheista ja elämästä ennen kuningasaikaa, ennen Daavidin tuloa kuninkaaksi noin 1000 eKr., ei tiedetä paljoakaan historiallisesti varmaa. Daavidin valtakunnan myötä syntyi kuninkaan kirjurien kirjoittamia vuosikertomuksia, annaaleita, ja annaalikokoelmia, joita myöhemmät Vanhan testamentin kirjoittajat käyttivät apunaan tulkitessaan oman kansansa vaiheita ja merkitystä. Mutta Daavidin ja kuninkuutta edeltävän ajan kuvauksessa nämä uskonnolliset kirjoittajat ja julistajat ovat saaneet tyytyä aineistoon, joka on luonteeltaan pääosin muuta kuin historiallista. Kyseessä ovat vanhat tarinat, legendat, yleisitämaiset kertomukset ja myytit. Tällaisten lähteidenpohjalta.

(2) kuvan muodostaminen Israelin kansan ja sen uskonnon varhaishistoriasta eli ajasta ennen Daavidia, on vähintäin yhtä ongelmallista kuin historiallisen kuvan luominen minkä tahansa muinaisen Lähi-Idän kansan historiasta sen myöhempien uskonnollisten tekstien tai kulttitekstien pohjalta. Vanhan testamentin antama kuva Israelin kansan varhaisvaiheista ei ole “historiallinen” siihen asti kun sen antama kuva on osoitettu vääräksi. Päinvastoin, uskonnolliset tekstit pysyvät epähistoriallisina aina siihen asti kunnes toisin on osoitettu. Kukaan ei ole pystynyt osoittamaan varmasti, mikä Vanhan testamentin kertomuksissa ennen kuningasaikaa on historiallista, vaikka näihin kertomuksiin mitä ilmeisimmin sisältyy historiallisestikin luotettavia tietoja.. Niin sanottu maahantulo ja israelilaiset Arkeologisten kaivausten valossa, joiden tulkinta on myös sangen ongelmallista ja moniselitteistä, näyttää tällä hetkellä. ilmeiseltä, ettei sellaista israelilaisten heimojen suorittamaa maahan tunkeutumista ja maan valloitusta, minkä kuvan Vanha testamentti ja erityisesti Joosuan kirja antaa, ole tapahtunut. Useimpia niistä Palestiinan kaupungeista, jotka Joosuan kirjassa luetellaan israelilaisten hävittämiksi, ei ole tuhottu myöhäispronssikauden ja varhaisen rautakauden taitteessa noin 1200 eKr. Myöskään mitään laajamittaista rauhanomaista vieraiden ja uusien kansanainesten tunkeutumista Palestiinaan tuohon aikaan ei ole arkeologian pohjalta osoitettavissa, ainakaan sellaisten kansanainesten, joihin israelilaiset kansana voisi samaistaa. Sen sijaan aivan selvästi on osoitettavissa, että juuri noin 1200 paikkeilla eKr. Palestiinaan saapui niin kutsuttuja merikansoja, joihin muun muassa Vanhassa testamentissa mainitut filistealaiset kuuluivat. Filistealaiset asettuivatkin asumaan Palestiinan rannikkoseudulle. Selvää kuitenkin on, että Vanhassa testamentissa kuvatut israelilaiset eivät olleet filistealaisia. On todennäköistä, että valtaosa niistä ihmisistä, jotka muodostivat Daavidin johdolla kuningaskunnan ja kansan nimeltä Israel, oli kanaanilaisia, Palestiinan kanta-asukkaita. Nämä kanaanilaiset olivat paenneet tiheään asutuilta rannikkotansangoilta ja hedelmällisistä laaksoista Palestiinan asumattomille vuoristoseuduille, joille he asettuivat asumaan joko suoraan tai jonkinasteisen paimentolaisvaiheen jälkeen. Sodat ja rauhattomuudet, erityisesti merikansojen ja nii-. hin kuuluneiden filistealaisten tulo, on aiheuttanut siirtymistä pois. Myös pienten kanaanilaisten kaupunkivaltioiden keskinäiset riidat ja johtavan, maataomistavan yläluokan sorto on aiheuttanut pakenemista. Maattomia maanviljelijöitä ja muutoin heikossa asemassa olevia siirtyi vuoristoon. Arkeologisista löydöistä voidaan selvästi havaita, että myöhäispronssikauden ja varhaisen rautakauden taitteessa noin 1200 eKr. Palestiinan siihen asti lähes asumattomalle vuoristoalueelle syntyi runsaasti uusia siirtokuntia, joissa talot ja keramiikka noudattivat pääosin samaa kanaanilaista tyyliä kuin tasankojen ja laaksojen alueilla. Vuoriston uudet siirtolaiset osasivat pengertää, jotta saatiin lisää viljelysmaata. Näistä vuoristoalueen siirtokunnista syntyi aikanaan Israelin kansa. Koska näyttää ilmeiseltä, että vuoriseudun uudet asukkaat olivat valtaosaltaan kanaanilaisia maanviljelijöitä, on luonnollista, että heidän uskontonsa oli pääpiirtein samanlaista kuin muidenkin Palestiinan kanta-asukkaiden, kanaanilaisten.. Jahve-uskon synty Kanaanilaiset palvelivat ylijumalanaan Elnimistä jumaluutta eli samannimistä jumalaa, jota israelilaiset palvelivat Vanhan testamentin kertomuksen mukaan Mooseksen aikaan asti, sillä “isien jumala” oli El. Kanaanilainen El oli jumalten isä ja ihmisten isä. Hän oli luoja, joka oli luonut maailman ja ihmiset. Hänestä tuli ajan kuluessa yhä enemmän taka-alalle, eläkkeelle siirtyvä jumaluus. Tällaista jumalaa kutsutaan uskonnonhistoriassa nimellä deus otiosus, ‘lepäävä, jouten oleva jumala’, siis jumala, joka ei enää aktiivisesti toimi. El-jumalaan viittaa myös nimi Isra-el, joka tarkoittaa “El-jumala taistelee” tai “El-jumala säteilee”. Elin puolisona esiintyi jumalatar nimeltä Asera, joka oli suuri äiti-jumaluus, taivaan kuningatar. Kanaanilaisten jumalten joukossa valovoimaisin ja aktiivisin jumaluus oli hedelmällisyyden ja kasvullisuuden jumala Baal, jonka symbolina oli sonni. Baalin vastustajana esiintyi Mot eli kuolema,jonka valtaan Baal joutui joka vuosi määrätyksi ajaksi. Kanaanilaisilla oli myös runsaasti muita jumalia, mutta niiden joukossa ei aluksi esiintynyt Vanhan testamentin jumalaa Jahvea. Jahve ei esiinny misään kanaanilaisten jumalia käsittelevissä listoissa, myyteissä tai legendoissa. Hän ei ole minkäänlaisessa sukulaisuussuhteessa kehenkään tunnettuun jumalaan, kuten yleensä muut jumalat olivat. Tästä johtuen tutkimus on jokseenkin yksimielinen siitä, että.

(3) Jahven alkuperäinen kotipaikka on sijainnut varsinaisen Palestiinan alueen ulkopuolella. Vanha testamentti itse puhuu useissa hyvin erityyppisissä teksteissä miten Jahve lähtee, tulee ja loistaa Siinailta, Seiristä, Paranista, Temanista tai Edomin maasta (5 Moos 33:2; Tuom 5:4-5; Ps 68:8-9,18; Hab 3:3). Kaikki nämä paikat sijoittuvat Palestiinasta etelään Kuolleen meren ja Akaban lahden väliselle alueelle. Myös Midianin maa, jossa Mooses sai Vanhan testamentin kertomuksen mukaan tietää Jahven nimen, näyttää sijoittuvan samalle alueelle. Lisävalaistusta Jahven eteläiseen alkuperään antavat eräät Vanhan testamentin ulkopuoliset tekstit. Runsaat 10 vuotta sitten löydettiin Negevin ja Siinain niemimaan rajalta, paikasta nimeltä Kuntillet Adžrud, noin vuodelta 800eKr. peräisin olevia piirtokirjoituksia, joissa mainitaan “Temanin Jahve ja hänen Aseransa”. Myös egyptiläisissä temppelilistoissa faarao Amenofis III:n ajalta noin 1400 eKr. ja faarao Ramesses II:n kaudelta noin 1250 eKr. esiintyy maininta “Jahve šasu-beduiinien maassa”. Nämä sasubeduiinit asuivat egyptiläisten lähteiden mukaan suunnilleen juuri samalla Akaban lahden ja Kuolleen meren välisellä alueelle, jonne muutkin Jahven kotipaikasta kertovat lähteet hänet sijoittavat. Jahve saattaa tosin tarkoittaa edellä mainituissa egyptiläisissä temppelilistoissa maata, mutta hyvin yleinen ilmiö muinaisessa LähiIdässä oli, että tietty nimi, esimerkiksi Assur, tarkoitti sekä jumalaa että maata, jossa jumalaa palveltiin. Jahve tulee jostakin etelästä, ehkä juuri Edomin alueelta, ja hän astuu kanaanilaisten jumalten rinnalle. Voidaan esittää olettamus, joka jää puhtaaksi olettamukseksi, että Jahve tuli niiden kansanainesten mukana, jotka toivat israelilaiseen perinteeseen voimakkaan näkemyksen siitä, että israelilaiset olivat kerran olleet paimentolaisia, nomadeja. Jahve oli paimentolaisten jumala. Nämä ehkä itsekin jonkinasteista paimentolaisuutta edustavat tulokkaat liittyivät Palestiinan vuoristoseudun uudisasukkaisiin ja samalla Jahve tulee yhdeksi jumalaksi muitten jumalten joukkoon. Jahve alkaa esiintyä kanaanilasten jumalten Elin ja Baalin rinnalla. Jopa Vanha testamentti itsekin kertoo, että Saulilla oli pojat, joiden nimiin sisältyi sekä Baalin että Jahven nimi: Iis baal ”Baalin” mies” ja Meribbaal “Baalin soturi” sekä Jonatan, mikä puolestaan merkitsee “Jahve antoi”eli “Jahve antoi (lapsen)”. Samoin tunnetun israelilaisen sotasankarin Gideonin toisena nimenä oli Jerubbaal eli “Baal taistelee” tai “Baal on suuri”.. Daavidin poikien nimiin liittyy aluksi Hebronissa jumalan nimi Jahve, esim. Adonia (ia= ja =Jahve), mutta myöhemmin Jerusalemissa syntyneet pojat saavat nimensä El-jumalan tai Baaljumalan mukaan: esim. Elisama, Elifelet ja Baaljada, mikä merkitsee “Baal tuntee” (1 Aikak. 14:7). Vanhemmat, jotka antoivat lapselleen sellaisen nimen, johon liittyi jonkun jumalan nimi, toivoivat erityisesti juuri tämän jumalan suojelusta lapselle. Myöhemmät Vanhan testamentin kirjoittajat ovat pahentuneet erityisesti Saulin poikien nimiin, ja he ovat vääntäneet Iisbaalin nimen Iisbosetiksi eli “häpeän mieheksi” ja Meribbaalin nimen Mefibosetiksi eli “häpeän (joksikin)”. Jahve, Baal ja El sekä muutkin jumalat näyttävät elävän jopa kuningasperheissä rinnakkain. Kuitenkin on huomattava, että varsinkin El ja Jahve samaistettiin usein, sillä heprean sana ‘el tarkoittaa ei vain erisnimeä El-jumala, vaan myös jumalaa yleensä. Daavid asettaa kaikesta jumalten rinnakkaisuudesta huolimatta Jahven erityisasemaan. Jahvesta tulee kuninkaan ja kuningashuoneen jumala. Halutessaan kysyä neuvoa jumalalta Daavid kääntyy Jahven puoleen. Daavidilla tai paremminkin hänen seuralaisenaan kulkeneella papilla, nimeltä Ebjatar, oli mukana esine,jonka avulla voitiin kysyä neuvoa nimenomaan Jahvelta ja saada oraakkelivastaus (1 Sam 23:9-12). Salomo jatkoi isänsä Daavidin perinnettä ja rakennutti Jerusalemiin temppelin, josta tuli Jahven temppeli. Kuningashuoneen jumalasta tuli nyt maan jumala ja valtiojumala. Jahven nimi liitettiin yhä useammin henkilönimiin. Niinpä sekä löydetyissä piirtokirjoituksissa että Vanhassa testamentissa esiintyvissä henkilönimissä Jahven nimi tuli ylivoimaisesti hallitsevaksi verrattuna muiden jumalten nimien käyttöön henkilönimissä. Samoihin aikoihin on havaittavissa aivan samanlaista keskittymistä yhteen pääjumalaan myös Israelin naapurikansojen keskuudessa. Mooabin valtiojumalaksi kohosi Kemos, Ammonin Milkom, Aramin Hadad ja Tyyron Melkart. Salomo ei kuitenkaan näytä palvelleen mitenkään yksin Jahvea, vaan päinvastoin Vanha testamentti kertoo hänen palvelleen useita jumalia, niin kanaanilaisia kuin muitakin. Hän pystytti uhrikukkuloita esimerkiksi Mooabin valtiojumalan Kemoksen ja Ammonin Milkomin eli Vanhan testamentin Molokin kunniaksi (1 Kun 11:5-7). Kuva kanaanilaisesta uskonnosta, jolle kuningasajan israelilaisten uskonnollinen elämä rakentui, jää kuitenkin yksipuoliseksi ja vääristyneeksi, jos muistetaan vain hedelmälli-.

(4) syyden palvonta, veririitit, erilaiset uhrit ja suuri jumalten paljous. Usein unohdetaan, että kanaanilaisten elämään ja uskontoon on sisältynyt toinenkin puoli. Tästä on selvänä osoituksena se, että valtaosa muinaisen Lähi-Idän säilyneestä uskonnollisesta traditiosta ei koske uhreja ja riittejä, vaan lakia, oikeutta ja oikeudenmukaisuutta. Uskonnon eettisellä puolella oli Lähi-Idässä pitkät ja syvät perinteet, joihin kanaanilaiset ovat omana aikanaan liittyneet ja joita israelilaiset ovat kehitelleet edelleen. Daavidin ja Salomon jälkeiset hallitsijat ovat jatkaneet edeltäjiensä linjaa. Jahve pysyi valtiojumalana ja pääjumalana, mutta vaikka Jerusalemin temppeli oli Jahven temppeli, siellä on harjoitettu jo Vanhan testamentin oman kuvauksen mukaan hyvin monien jumalten kultteja. Temppeliin liittyi kiinteästi myös sekä naispuolinen että miespuolinen prostituutio. Samoin ihmisuhrit olivat käytössä muinaisessa Israelissa (Mi 6:7). Tällaisena polyteistisena kulttikeskuksena temppeli näyttää toimineen aivan Jerusalemin ja sen temppelin hävitykseen eli vuoteen 586 eKr. asti. Kun Daavid oli pitänyt perhejumalanaan Jahvea ja kysynyt häneltä neuvoa, niin pohjoisvaltakunnan Israelin kuningas Ahasja, jonka nimeenkin liittyi teoforisena elementtinä Jahven nimi ja, lähettää sanansaattajansa kysymään neuvoa filistealaisen Ekronin kaupungin jumalalta Baal-Sebubilta, joka tunnetaan myöhemmin nimellä Beelsebul tai Beelsebub (2 Kun 1:2). Kuningasajan yleisestä polyteistisesta tilanteesta kertovat jo aiemmin mainitut 800-luvulta eKr. peräisin olevat Kuntillet Adžrudin tekstit, joissa mainitaan “Temanin Jahve ja hänen Aseransa” sekä “Samarian Jahve ja hänen Aseransa”. Jälkimmäisessä kohdassa esitetään toivotus: “Siunatkoot teitä Samarian Jahve ja hänen Aseransa”. Sisällöltään hyvin samankaltainen toivotus on löydetty myös Khirbet elQomista, joka sijaitsee 14 km länteen Hebronin kaupungista. Noin vuodelta 750 eKr. peräisin olevan hautakammion piirtokirjoituksessa sanotaan: “Siunatkoon Urijahua Jahve ja hänen Aseransa.” Aivan varmasti ei voida sanoa, onko Asera näissä tapauksissa kanaanilainen jumalatar ja samalla Jahven puoliso, kuten eräät tutkijat esittävät, vai onko Asera Asera-jumalattaren puinen symboli, joka Vanhassa testamentissakin liittyy Jahven palvelemiseen, kuten taas toiset tutkijat olettavat. Joka tapauksessa Jahve näyttää esiintyvän Israelin kuningasajalla ei vain kanaanilaisten jumalten rinnalla, vaan myös sukulaisuussuhteessa hei-. hin. Jahve on tavalla tai toisella liitetty kanaanilaisten jumalten perheeseen. Aikaisemmassa tutkimuksessa on pidetty jonkinlaisena poikkeavana kuriositeettina Egyptistä Niilin saarelta löydettyjen papyrusten kuvauksia. Tällä saarella nimeltä Elefantine toimi 500-400 luvuilla eKr. juutalainen sotilassiirtola, jolla oli oma temppeli. Siellä palveltiin Jahvea ja hänen puolisonaan kanaanilaista jumalatarta sekä eräitä muita jumalia. Tällä hetkellä näyttää Kuntillet Adžrudin, Khirbet el-Qomin ja eräiden muiden tekstilöytöjen valossa ilmeiseltä, että tuon syrjäisen Elefantinen juutalaisen sotilassiirtolan uskonnolliset olosuhteet eivät olleetkaan mikään kuriositeetti, vaan suoraa jatkoa kuningasajan uskonnollisesta tilanteesta.. Jahve yksin -liike Israelin kansan kuningasajalla on kuitenkin syntynyt näkemyksiä ja liikkeitä, jotka ryhtyivät vastustamaan polyteismia. Polyteismi kuului nimen omaan kaupunkikulttuureihin ja muinaisen Lähi-Idän kehittyneisiin korkeakulttuureihin, jotka olivat organisoituneet ja eriytyneet yhteiskunnallisesti pitkälle. Komplisoitua ja eriytynyttä ihmisen maailmaa vastasi jumalten analogisesti järjestynyt maailma, joka ilmeni usein jumalten välisenä sukulaisuutena. Kun Jahveen liittyy Vanhassa testamentissa koko ajan paimentolaisuus ja paimentolaisihanteet, voisi ajatella, että tällaista paimentolaisihannetta tai muutoin yksinkertaista elämänmuotoa edustavien piiristä lähti aikanaan liike, joka ryhtyi ajamaan Jahvea israelilaisten ainoaksi jumalaksi. Tämän liikkeen jäsenet katsoivat, ettei israelilaisten synti ollut siinä, että nämä eivät palvelleet valtakunnan jumalaa ja samalla tärkeintä jumalaa Jahvea, vaan siinä, että nämä palvelivat Jahven ohella muitakin jumalia. Yhdysvaltalainen antiikin ja Vanhan testamentin tutkija Morton Smith on hahmotellut sen liikkeen tai puolueen vaiheita, joka piti tiukasti kiinni yksin Jahvesta. Eräät eurooppalaiset Vanhan testamentin tutkijat, kuten katolinen Bernhard Lang, ovat kehitelleet Smithin näkemyksiä liikkeestä, jolle Smith on antanut nimen Jahve yksin -liike. On vaikeaa osoittaa tarkasti, milloin Jahve yksin -liike on syntynyt ja missä liikkeen juuret ovat, mutta ensimmäisiä kertoja liike esiintyy pohjoisvaltakunnassa Israelissa 800-luvulla eKr., kun profeetta Elia ryhtyy taisteluun Baalin profeettoja vastaan. Pienenä vähemmistönä toimineen ja hyvin erilaisia yhteiskunnallisia taustoja edustaneen liikkeen taisteluun osallistuivat eräät.

(5) muutkin profeetat, kuten Hoosea. Kun pohjoisvaltakunta tuhoutui vuonna 722 eKr., liikkeen kannattajia siirtyi etelävaltakuntaan Juudaan ja sen pääkaupunkiin Jerusalemiin. Siellä liike sai kannattajikseen joitakin vaikutusvaltaisia henkilöitä, kuten esimerkiksi kuningas Hiskian, joka tyhjensi ja puhdisti noin vuonna 700 eKr. Jerusalemin temppelin kanaanilaisista ja muista jumalista. Sieltä hävitettiin muun muassa pronssikäärme, jonka nimi oli Nehustan ja jonka Vanhan testamentin mukaan jo Mooses oli tehnyt (2 Kun 18:4). Jahve yksin -liike koki kuitenkin tappion heti Hiskian kuoltua. Jerusalemin temppelistä tuli entistä useampien jumaluuksien palvontapaikka. Jopa assyrialaiset jumalat saivat asuinpaikan siellä. Toisaalta juuri assyrialaisvallan aikana kehittyi myöhemmälle Israelille niin tärkeä liittoajatus. Samalla tavoin kuin Assyrian suurkuninkaan ja hänen vasallinsa, Juudan ja Jerusalemin kuninkaan, välillä vallitsi liittosuhde, jota säätelivät suurkuninkaan antamat tarkat määräykset, samoin Jahven ja hänen kansansa Israelin välillä. Jahve yksin –liike sai elävän ja toimivan mallin kansainvälisestä politiikasta. Samoin kuin oli toteltava, palveltava ja oltava uskollinen vasalli yhdelle suurkuninkaalle, samoin Israelin kansa sai palvella vain yhtä jumalaa, Jahvea. Jahve yksin -liike näyttääkin edustavan selvää monolatriaa eli yhden jumalan palvelemista aina Jerusalemin hävitykseen asti. Monolatrialla tarkoitetaan sitä, että Israelin kansa sai palvella vain yhtä jumalaa, Jahvea, mutta muiden kansojen jumalien olemassaoloa ei kielletty. Viimeinen merkittävä vaihe ennen Jerusalemin tuhoa Jahve yksin -liikkeen historiassa oli kuningas Joosian kulttireformi vuonna 622 eKr., jolloin Baal, Asera ym. jumalat poistettiin Jerusalemin temppelistä ja Jahven kultti keskitettiin juuri sinne. Maaseutupyhäköt suljettiin ja muiden jumalten papit pantiin viralta (2 Kun 23). Mutta kuningas Joosian kuoltua Jerusalemin temppeli palasi vanhaan käytäntöön, mikä tulee hyvin selvästi ilmi kahden kiivaan Jahve yksin -liikkeen edustajan julistuksessa, nimittäin profeetta Jeremian ja profeetta Hesekielin.. Kohti monoteismiä Polyteismin lopullinen tappio liittyy Jerusalemin ja sen temppelin tuhoon. Kun UusBabylonian suurkuningas Nebukadrnessar valloitti vuonna 586 eKr. Juudan, hävitti Jerusalemin ja sen temppelin, surmasi kuninkaan pojat, vei kuninkaan ja osan väestöä pakko-. siirtolaisuuteen, jouduttiin Israelin kansan historia miettimään aivan uudelleen. Tässä toivottomassa tilanteessa, kun kaikki oli menetetty, kun Israelin kansa oli historiansa suurimmassa ja syvimmässä kriisissä, täydellisessä umpikujassa, Jahve yksin - liike näytti ulospääsyn: Israelin kansan ainoa toivo on Jahvessa, sillä Jahve ei ole vain Israelin jumala, vaan hän on ainoa todellinen olemassaoleva jumala. “Jahve yksin” -liikkeen monolatrian vaatimus vaihtuu samalla monoteismin vaatimukseksi. Jahve ei olekaan ainoa jumala, jota Israelin kansa sai palvella, vaan hän on ylipäänsä ainoa jumala. Kaikki muut jumalat ovat harhaa, he ovat epäjumalia. Israelin kansan katastrofin syynä ei ollutkaan sen jumalan Jahven voimattomuus ja heikkous, vaan syynä olikin kansan synti. Israel ei ollut pysynyt uskollisena Jahvelle. Siksi se tuhoutui. Mutta nyt, jos Israelin kansa palaa Jahven, ainoan olemassaolevan jumalan luo, sillä voi vielä olla tulevaisuus. Kaikki ei päätykään katastrofiin Monoteismi ei siis syntynytkään Israelin kansan keskuudessa teoreettisena ideana, vaan se palveli Jerusalemin hävityksen ja pakkosiirtolaisuuden synnyttämän kriisin ratkaisijana. Kaikkein selvimmin Jahve yksin -liikkeen monoteistisen näkemyksen toi ilmi Babylonian pakkosiirtolaisuudessa noin vuonna 540 eKr. toiminut tuntematon profeetta, jonka julistus sisältyy Jesajan kirjan lukuihin 40-55 ja joka siksi on saanut nimen Deuterojesaja eli Toinen Jesaja. Hän korosti voimakkaasti, että Jahve on ainoa olemassaoleva jumala. Kaikki muut jumalat ovat petosta ja valhetta. Samalla, jos on vain yksi jumala Jahve, hänen on täytynyt luoda maailma ja hän hallitsee myös koko universumia. Kanaanilainen El ei enää olekaan maailman luoja, kuten kuningasajalla uskottiin, vaan Jahve. Kysymykseen, onko persialaisen Zarathustran opetuksilla ollut suoraa vaikutusta israelilaisen monoteismin muotoutumiseen, on vaikea vastata, sillä samantyyppinen monoteismin vaatimus esiintyy pakkosiirtolaisuuden aikana myös Juudassa eikä vain Babylonian siirtolaisten keskuudessa. Zarathustran vaikutus kyllä kasvoi Babyloniassa juuri samoihin aikoihin, jolloin israelilaiset olivat pakkosiirtolaisina siellä. Jahve yksin -liike pystyi johtamaan Israelin kansan läpi katastrofin ja siitä ulos. Niinpä vuonna 515 eKr. valmistunut uusi Jerusalemin temppeli oli täysin liikkeen edustajien hallinnassa. Jahve yksin -liikkeen pohjalle rakentui juutalaisuus ja sen tiukka monoteismi. Polyteistisesta Israelista oli kasvanut.

(6) monoteistinen juutalaisuus, joka itse asiassa oli jo aivan eri uskonto kuin kuningasajan vanha polyteistinen uskonto. Meille Vanhassa testamentissa säilynyt kuva Israelin kansan elämästä ja vaiheista on läpikotaisin Jahve yksin-liikkeen ja sille rakentuneen juutalaisuuden muovaamaa ja tulkitsemaa. Monoteistisesta näkökulmasta tulee se hallitseva perspektiivi, josta koko mennyt historia arvioidaan.. Kirjallisuus Aharoni, Y. 19792: Land of the Bible. Philadelphia. Ahlström, G. W. 1984: An Archaeological Picture of Iron Age Religions in Ancient Palestine. StOr 55/3, Helsinki. 1986: Who were the Israelites? Eisenbrauns, Winona Lake, IN. Amiran, R. 1969: Ancient Pottery of the Holy Land. Jerusalem. Astour, M. C. 1979 (2): Yahweh in Egyptian Topographical Lists. Ägypten und Altes Testament 1, FS E. Edel, Bamberg, 1734. Bailey, L. R. 1968: Israelite ‘El Sadday and Amorite Bel Sade, JBL 87, 434-438. Cross, F. M. 19752 Canaanite Myth and Hebrew Epic. Essays in the History of the Religion of Israel. Cambridge. Donner, H. 1984: Geschichte des Volkes Israel und seiner Nachbarn in GrundzÜgen I. A TD Erg. 4/1. Göttingen. Garbini, G. 1988: History and Ideology in Ancient Israel. London. Giveon, R. 1971: Les bedouins Shosou des documents egyptiens. Leiden. Gottwald, N. K. 1979: The Tribes of Yahweh: A Sociology of the Religion of Liberated Israel 1250-1050 B.C.E. New York. Görg, M. 1976: Jahwe - ein Toponym? Biblische Notizen 1,7-14. Emerton, J. A. 1982: New Light on Israelite Religion: The Implications of the Inscriptions from Kuntillet Ajrud. ZA W 94, 2-20.. Emerton, J. A. 1982: The Origin of the Promises to the Patriarchs in the Older Source of the Book of Genesis. VT 32, 14-32. Finkelstein, I 1988: The Archaeology of the Israelite Settlement. Jerusalem. Fohrer, G. 1969: Geschichte der israelitischen Religion. Berlin. (myös engl. ) Fritz, v. 1987: Conquest or Settlement? The Early Iron Age in Palestine. BA 50,84100. Herrmann, S. 1980 (2): Geschichte Israels in alttestamentlicher Zeit. München. Hyatt, J. P. 1967: Was Yahweh originally a Creator Deity? JBL 86, 369-377. Keel, O. (hrsg,) 1980: Monotheismus im alten Israel und seiner Umwelt. BB 14, Fribourg. Kenyon, K. M. 1966 Amorites and Canaanites. London. Koch, K 1976: Saddaj. VT 26, 299-332. Lang, B. (hrsg. ) 1981: Der Einzige Gott. Die Geburt des biblischen Monotheismus. München. Lemaire, A. 1977: Les inscriptions de Khirbet el-Q6m et I’ Asherah de Yhwh. RB 84, 595-608. Lemche, N. P. 1985: Early Israel. Anthropological and Historical Studies on the Israelite Society before the Monarchy. VT Suppl. 37, Leiden. Mazar, A 1981: Giloh: An Early Israelite Settlement near Jerusalem. IEJ 31, 136. Mazar, A 1982: Three Israelite Sites in the Hill of Judah and Ephraim. BA 45, 167-178. Mazar, A. 1990: Archaeology of Land of the Bible 10,000-586 B.C.E. New York-LondonToronto-Sydney-Auckland. Margalit, B. 1990: The Meaning and Significance of Asherah. VT 40, 264-297. Mendenhall, G. E. 1962: The Hebrew Conquest of Palestine. BA 26, 66-87..

(7) Meshel, Z. 1979: Did Yahweh have a Consort? The New Religious Inscriptions from the Sinai. BAR 5, 24-35. Mettinger, T. N. D. 1987 Namnet och Närvaron. Gudsnamn och Gudsbild i Böckernas Bok. Örebro. Müller, H.-P. 1981: Der Jahwename und seine Deutung Ex 3, 14 im Licht der Textpublikationen aus Ebla. Biblica 62, 305-327. Neu, R. 1992: Von der Anarchie zum Staat. Entwicklungsgeschichte Israels vom Nomadentum zur Monarchie im Spiegel der Ethnosoziologie. Neukirchen- Vluyn. Noth, M. 19635: Geschichte Israels. Göttingen. Ringrren, H. 1963: Israelitische Religion. Die Religionen der Menschheit 26. Stuttgart. van Seters, J . 1980: The Religion of the Patriarchs in Genesis. Biblica 61, 220-233. Shea, W. H. 1990: The Khirbet el-Qom Tomb Inscription again. VT 40, 110-116. Smith, M. 1971: Palestinian Parties and Politics that shaped the Old Testament. New York. de Vaux, R. 1971: Histoire ancienne d’Israel I. Paris. Veijola, T. 1980: Liittoteologian tulevaisuus. Mitä eksegetiikassa tapahtuu, Suomen Eksegeettisen Seuran vuosikirja 1980. SES 35, Helsinki, 5-25..

(8)

No results found