Muuttuuko mikään?
Teologinen aikakauskirja 6/2001
Kalevi Kivistö
Julkaisija: Helsinki. Teologinen julkaisuseura, 1896- .
Sarja:
Teologinen aikakauskirja 6/2001. 106. vuosikerta.
ISSN 0040-3555. s. 501-505.
Verkkojulkaisu: 2002
Tämä aineisto on julkaistu verkossa oikeudenhaltijoiden luvalla. Aineistoa ei saa
kopioida, levittää tai saattaa muuten yleisön saataviin ilman oikeudenhaltijoiden
lupaa. Aineiston verkko-osoitteeseen saa viitata vapaasti. Aineistoa saa selata
verkossa. Aineistoa saa opiskelua, opettamista ja tutkimusta varten tulostaa
omaan käyttöön muutamia kappaleita.
Muuttuuko mikään?
KALEVI KIVISTÖ
"Mikään ei muutu, ellei kaikki muutu" oli yksi 1960-luvun iskulauseita. 1960- ja 70-luvut olivatkin suur-ten kokonaisuudistussuur-ten suunnittelun aikakautta. Yh-teiskunnan peruspalvelujärjestelmiä koskevat uudis-tukset kuten peruskouluja kansanterveystyö järjes-tettiinkin kokonaan uudelleen. Vaikeampaa oli sen sijaan uudistaa lainsäädäntöä, joka liittyy yhteiskun-nan katsomuksellisiin perusteisiin. Niiden osalta esi-tykset kokonaisuudistuksiksi näyttivät ehdotusten jul-kaisemisen jälkeen pikemminkin viittaavan aivan päinvastaiseen kuin iskulause: mikään ei muutu jos kaikki yritetään muuttaa. Näin näytti käyvän 1970-luvun kahdelle suurelle uudistussuunnitelmalle, val-tiosääntöuudistukselle ja kirkon ja valtion suhteiden uudelleenjärjestelylle.
Ehkäpä esitykset kokonaisuudistuksiksi näiltä-kään osin eivät loppujen lopuksi kuitenkaan ole niin hedelmättömiä kuin ensi kokemalta tuntuu. Kumpi-kin mainituista 1970-luvun uudistussuunnitelmista on vähitellen toteutunut. Perustuslakiuudistus toteut-ti suurimman osan niistä esityksistä, joita valtoteut-tiosään- valtiosään-tökomitea teki. Tämän päivän keskustelussa mennään vieläkin pidemmälle jopa ehdotuksissa, joiden liial-lisena pidettyyn radikaalisuuteen uudistus pysähtyi 1970-luvulla, Valaisevin esimerkki on keskustelu pre-sidentti-instituutiosta, jossa komitean normaaliparla-mentarismiin tähdännyt vasemmisto esitti paljon vaa-timattomampia tavoitteita kuin kokoomuksen nykyi-nen puheenjohtaja. Siitä huolimatta ne ärsyttivät ta-savallan silloista presidenttiä niin, että koko uudistus pysähtyi pitkäksi aikaa.
Erityisesti uskontoon liittyvät keskustelun aiheet ovat yhteiskunnassa yleensä niin sensitiivisiä, että en-sireaktio vaatimattomiinkin muutosesityksiin on yleen-sä torjuva. Mukana on usein myös aimo annos popu-lismia, koska uskotaan - ehkä perustellusti - että kan-sa on kaikiskan-sa uskontoon ja uskontokuntiin liittyvis-sä asioissa niin konservatiivinen, että varmin tapa tur-vata kannatuksensa on kosiskella kansan
(oletettu-ja) tuntoja. Kirkon ja valtion suhteissa edettiinkin toi-sella tavalla kuin valtiosääntöuudistuksessa. Kirkol-liskokoukset ovat ehdottaneet ja eduskunta hyväksy-nyt uudistuksia vähitellen niin, että tuomiokapiruli-laitoksen aseman ja piispojen nimitysoikeuden kir-kolle siirtämisen jälkeen merkittävä osa komitean eh-dotuksista on toteutunut. Myös keskustelun ilmapii-ri on muuttanut asetelmia samaan tapaan kuin valtio-sääntöuudistuksessa. Kokoomusta edustava kulttuu-riministeri esittää yhteisöveron osalta järjestelyä, jo-ta Laurilan komitean vasemmisto esitti eriävässä mie-lipiteessään, eli kirkolle yhteiskunnallisten tehtävien suorittamisesta maksettavan korvauksen osoitta-mista valtion talousarviossa. Sosialidemokraattinen opetusministeri puolestaan on tiettävästi komitean sil-loisen enemmistön kanssa samaa mieltä siitä, että kir-kon oikeus yhteisöveron tuottoon tulisi säilyttää.
Kummastakin uudistuksesta on muodostunut mie-lenkiintoinen esimerkki yhteiskunnallisten uudistus-ten dynamiikasta. Perustellut uudistusehdotukset ovat eräänlaisia yhteiskunnallisen keskustelun alustuksia, joiden kysymyksenasettelu asettaa keskustelulle raa-mit ja antaa pohdittavaksi kysymykset, rakentaa kes-kustelulle esityslistan. Asiaa koskeva keskustelukult-tuuri rakentuu esityslistalle otettujen kysymysten va-raan. Vähitellen mielialat kypsyvät muutoksille otol-lisiksi ja esitykset toteutuvat joko perinpohjaisem-pina uudistuksina kuten valtiosääntöuudistus tai sar-jana osittaisuudistuksia kuten kirkon ja valtion
suh-teita koskevat uudistukset.
Uskonnonvapauskomitea ei ole tähdännyt näin kunnianhimoisiin tavoitteisiin. Sen ehdotuksissa py-ritään pääasiassa ottamaan huomioon tapahtunut yh-teiskunnallinen kehitys ja sovittamaan uudistettava uskonnonvapauslainsäädäntö siihen. Eräistä väli-mietinnössä tekemistään ehdotuksista komitea lau-sunnot saatuaan ja julkista keskustelua seurattuaan luopui tai valitsi varovaisemman vaihtoehdon. Näin tapahtui mm. ikärajojen osalta. Komitea luopui myös
ajatuksesta määritellä laissa uskonnon tunnustaminen ja harjoittaminen. Tästä ongelman väistämisestä seu-rasi puolestaan ongelmia uskonnonopetuksen ja pe-rusoikeussäädösten yhteensovittamisessa. Asia jäikin ainoaksi kysymykseksi, jossa komitea jäi erimieliseksi.
Komitean ehkä merkittävimpiä uudistusehdotuk-sia ovat esitys hautaustoimilain säätämiseksi ja sen yh-teydessä otetut kannat sekä kysymys uskonnonope-tuksesta, jossa ehdotetaan luovuttavaksi tunnustuk-sellisen uskonnonopetuksen käsitteestä. Ikärajakysy-myksessä komitean varovaiset ehdotukset pyrkivät so-vittamaan käytäntöä yhteen muun lainsäädännön kans-sa. Uskonnollisten yhdyskuntien kriteerit ja niiden la-kisääteinen asema sekä jäsenyyskysymykset pyrkivät ottamaan huomioon yhteiskunnassa tapahtuneen ke-hityksen ja korostamaan yhteisöjen autonomiaa. Ve-rotuskysymykset komitea on väistänyt ja ehdottaa niil-tä osin erillisniil-tä jatkovalmistelua, josta vastaisi val-tiovarainministeriö.
USKONNOLLISTEN YHDYSKUNTIEN JÄRJESTYSMUOTO
Uskonnolliset yhdyskunnat voidaan suhteessa julki-seen valtaan organisoida periaatteessa kahden perus-mallin mukaan. Uskonnonvapautta ehkä eniten ko-rostava tai ainakin sen nimissä toteutettu malli on USA:n ns. vapaakirkollinen malli, jossa kaikki us-konnolliset yhdyskunnat ovat lain edessä täsmälleen samassa asemassa eikä niillä ole minkäänlaista si-dettä valtioon. Tästä syystä yleinen koululaitos ei jär-jestä myöskään uskonnon opetusta. Järjestely on ym-märrettävä USA:n syntyhistorian taustaa vasten. Yh-dysvaltoihin muuttanut eurooppalainen väestö koos-tui alunperin merkittävältä osalta Euroopasta tovainoja paenneista, erilaisiin protestanttisiin uskon-tokuntiin kuuluneista maahanmuuttajista. Jotta itseen tai toisiin kohdistuva uskonnollinen sorto tai mieli-pidevaino ei olisi mahdollinen, pyrittiin luomaan mah-dollisimman puhdasoppisesti uskonnonvapauden to-teuttava valtio. Siksi valtiolla ei ole sidettä uskon-nollisiin yhdyskuntiin eikä se aseta niitä toisiinsa näh-den erilaiseen asemaan.
Eurooppalainen näkemys perustuu toisenlaiseen lähtökohtaan. Siinä kysymys uskonnonvapaudesta ja kysymys valtion ja kirkon tai uskontokuntien -suhteesta nähdään eri asioina. Uskonnonvapaus kat-sotaan voitavan toteuttaa kirkon ja valtion suhteista riippumatta. Siksi tarvitaan lainsäädäntö, jolla uskon-nonvapaus kansalaisille taataan.
Laurilan komiteassa asia oli esillä niin, että us-konnollisia yhdyskuntia koskevan säätelyn muodos-ta keskusteltiin. Komitean enemmistö ehdotti kirk-kojen julkisoikeudellisen aseman säilyttämistä pe-rustellen sitä yhteiskunnallisilla tehtävillä, joiden suo-rittaminen merkitsee julkisen vallan käyttämistä (mm. avioliittoon vihkiminen, verotusoikeus).
Huomaan itsekin kannattaneeni komiteassa us-konnollisten yhdyskuntien aseman järjestämistä lä-hinnä amerikkalaisen mallin mukaan ja sen seurauk-sena sitä, että kirkkojen asema muuttuisi julkisoi-keudellisesta yksityisoikeudelliseksi. Kantaan liit-tyi myös muutoksenhakujärjestelmien siirtäminen kir-kon sisälle, jotta maalliset viranomaiset eivät käyt-täisi valtaa kirkon asioissa. Uskonnonvapauskomi-tean työn yhteydessä ja siitä annetuissa lausunnois-sa tätä ajattelutapaa ovat kannattaneet lähinnä eri-laisten vapaiden suuntien edustajat.
Kysymys taitaa kuitenkin olla varsin pitkälle käy-tännöllinen varsinkin sen jälkeen, kun kirkkolaista poistettiin opilliset kysymykset ja sen käsittely edus-kunnassa on normaalia niin, että koko eduskunta voi ottaa lakiesitysten käsittelyyn osaa. Kansankirk-kojen aseman järjestäminen erillisellä lailla yhdis-tyslain asemasta on varmaankin perusteltua, kun ot-taa huomioon niiden jäsenkunnan kattavuuden ja nii-den aseman yhteiskunnan ja kulttuurin muotoutu-misessa. Kyse ei myöskään ole mitenkään ainutlaa-tuisesta järjestelystä. Lailla ja sen nojalla annetulla tasavallan presidentin asetuksella on järjestetty myös eräiden yhdistysten, ainakin Suomen Punaisen Ris-tin asema.
Kysymys onkin hankalampi muiden uskonnollis-ten yhdyskuntien kohdalla. Ehdotuksen mukaan ope-tusministeriö käsittelisi vähintään kahdenkymmenen henkilön esittämän anomuksen yhdistyksen liittämi-sestä uskonnollisten yhdyskuntien rekisteriin, jota väestörekisterikeskus ylläpitää. Laissa ei määriteltäisi uskonnollisen yhdyskunnan kriteerejä. Opetusminis-teriön apuna päätöksenteossa toimisi erityinen kol-mijäseninen lautakunta, joka antaisi lausuntonsa sii-tä, onko kyseinen yhdistys uskonnollinen yhdyskun-ta. Uskonnollisilla yhdyskunnilla on erityispiirteen-sä, joiden katsotaan puoltavan erityisen yhdyskunta-tyypin ja -rekisterin olemassaoloa. Esimerkiksi hal-litus voi olla muista yhdistyksistä poiketen yksijäse-ninen. Tässä saattaa olla kysymys siitä, mihin Arkki-piispa Johannes viittasi eläkkeelle siirtymisensä yh-teydessä antamissaan haastatteluissa, joissa hän tote-si, että "länsimainen demokratia ei sovi kirkon
toi-mintamalliksi". Hänen mielestään opetuksen sano-maa ja ekumeenisten kirkolliskokousten perintöä ei tule enemmistöpäätöksillä muuttaa (HS 30.9.2001). Uskonnollisten yhdyskuntien erityispiirteiden huomionottaminen laissa ja erityinen uskonnollisten yhdyskuntien rekisteri ovat varmaan paikallaan. Sen sijaan asiantuntijalautakunnan asettaminen punnit-semaan yhdyskuntien luonnetta vaikuttaa menneen maailman ratkaisulta. Voi kysyä, millä perusteella lautakunta voi punnita yhdyskunnan perustajien ja heidän yhteisönsä uskonnollisuuden. Olisi ollut sel-keämpi ratkaisu jättää asia väestörekisterikeskuksel-le tehdyn ilmoituksen varaan, jolloin vastuu olisi yh-dyskunnan perustajilla. Kevein perustein uskonnol-liseksi rekisteröitynyt yhdyskunta olisi tuskin kovin elinvoimainen.
IKÄRAJAT JA JÄSENYYS
Laurilan komiteassa olivat esillä myös jotkut us-konnollisten yhdyskuntien jäsenyyteen liittyvät asiat, joita uskonnonvapauskomiteakin käsitteli. Sellaisia olivat esimerkiksi ikärajoihin liittyvät asiat, yhdys-kunnasta eroamisen henkilökohtaisuus ja siihen liit-tyvä harkinta-aika.
Kirkko ja valtio -komitea esitti ikärajojen pitä-mistä silloisessa tilanteessa ennallaan: liittyminen us-konnolliseen yhdyskuntaan tai eroaminen siitä omal-la päätöksellä on mahdollista 18-vuotiaana ja huolta-jien suostumuksella 15-vuotiaana. 15-vuotias ei au-tomaattisesti enää tuolloinkaan seurannut vanhempi-aan heidän erotessvanhempi-aan tai liittyessään, siihen tarvittiin hänen suostumuksensa.
Välimietinnössään uskonnonvapauskomitea esit-ti ensinnäkin, että huoltajan liittyessä uskonnolliseen yhdyskuntaan tai erotessa siitä 12 vuotta täyttänyt lap-si seurailap-si huoltajaansa vain, jos laplap-si on antanut lap- sii-hen suostumuksensa. Tarkoitus on harmonisoida lap-sen kuulemisvelvollisuus muun lainsäädännön kans-sa yhdenmukaiseksi. Tämä tuli myös komitean lo-pulliseksi ehdotukseksi ja toteutuessaan se merkitsee lapsen oikeuksien laajenemista vastaavalla tavalla kuin muussakin lainsäädännössä on tapahtunut.
Välimietinnössä esitettiin itsenäisen eroamisoi-keuden ikärajan osalta yhtenä vaihtoehtona nykyisen 18 vuoden ikärajan säilyttämistä. Toisena vaihtoeh-tona esitettiin itsenäisen päätöksenteko-oikeuden las-kemista 15 vuoteen tai sen laslas-kemista ehdollisesti 15 vuoteen niin, että huoltaja voisi purkaa 15-vuotiaan tekemän oikeustoimen. 15 vuoden ikärajaa on
perus-teltu mm. sillä, että tämän ikäinen henkilö voidaan valita esimerkiksi rekisteröidyn yhdistyksen halli-tuksen jäseneksi huolehtimaan niin omista kuin mui-denkin yhdistyksen jäsenten asioista.
Ikärajakysymyksessä muodostuikin ehkä kuumin välimietinnöstä käydyn keskustelun aihe ja se oli tee-mana myös presidentinvaalien keskusteluissa. Niin-pä komitea Niin-päätyikin loppumietinnössään esittämään ikärajojen säilyttämistä nykyisellään täydennettynä
12-vuotiaan kuulemisvelvollisuudella.
Jäsenyydestä eroamismenettelyn osalta komitea palasi myös niihin keskusteluihin, joita jo Laurilan komiteassa käytiin. Kirkko ja valtio -komiteahan eh-dotti luovuttavaksi eroamisilmoituksen jälkeisestä kuukauden harkinta-ajasta mutta esitti sen sijaan, että eroamisilmoitus olisi edelleen tehtävä henkilö-kohtaisesti. Harkinta-ajasta luopuminen kuului kui-tenkin niihin komitean ehdotuksiin, jotka eivät ole to-teutuneet.
Uskonnonvapauskomitea ehdottaa harkinta-ajas-ta luopumisharkinta-ajas-ta niin, että ero tulee voimaan, kun ilmoitus siitä on saapunut maistraattiin, viimeistään seitse-mäntenä päivänä sen postituksesta. Komitea ehdot-taa myös eroamismenettelyn muutosta niin. ettei il-moitusta enää tarvitse tehdä henkilökohtaisesti, säh-köpostiviestikin riittää. Tällä ehdotuksellaan komi-tea on halunnut yksinkertaisesti ottaa käytännöissä huomioon viestintäteknologian kehityksen. Sen jäl-keen kun innoituksen on voinut tehdä myös väestö-rekisterin pitäjälle, on menettelystä poistunut ilmoit-tajan "taivuttelemisen" mahdollisuus. Nyt esitetty muutos onkin enää varsin tekninen.
Jäsenyyskysymysten jättäminen yhdyskuntien omalle vastuulle nykyistä enemmän on yhdyskuntien autonomian kannalta perusteltua. Yhdyskuntien it-sensä asia on punnita esimerkiksi moninkertaisten jä-senyyksien salliminen tai kieltäminen j a reagoida ta-pauksiin omaksumansa kannan mukaan. Yhdyskun-tien autonomiaa korostaa myös luopuminen viran-omaisille osoitetusta oikeudesta tarkastaa niiden toimintaa, mitä jo kirkko ja valtio -komitea ehdotti.
USKONNONOPETUS
Uskonnonopetuksen luonne ja sen määrä yleissivis-tävässä koulussa on ollut aina hyvin sensitiivinen kes-kustelunaihe. Takavuosien kestoteema oli opetuksen tunnustuksellisuus ja se oli myös Laurilan komiteas-sa keskeinen keskustelunaihe. Komitea ehdotti jat-kettavaksi käytäntöä, että oppilaille annetaan
tun-nustuksellista uskonnonopetusta sen uskontokunnan opin mukaisesti, johon oppilaiden enemmistö kuu-luu. Komitea perusteli kantaansa erityisesti YK:n ja UNESCO:n julistuksilla ja sopimuksilla, joissa puol-letaan vanhempien oikeutta päättää lastensa uskon-tokasvatuksesta ja vaaditaan kaikille yhtäläisiä oi-keuksia oman uskonnon tai sitä vastaavan vakau-muksen oppimiseen. Uskonnonopetuksesta vapaut-tamista ei uskontokuntiin kuulumattomien tai uskon-nollisiin vähemmistöihin kuuluvien tullut komitean ehdotuksen mukaan enää erikseen anoa. Jos nämä op-pilaat haluaisivat osallistua uskonnonopetukseen, tu-lisi heidän/heidän huoltajiensa siitä ilmoittaa.
YK:n asiakirjoissa käytetään varsin johdonmu-kaisesti rinnakkain käsitteitä uskonto ja vakaumus, ja vanhempien oikeuksien katsotaan asiakirjoissa ulot-tuvan uskontokasvatusta laajemmin myös muun kat-somuksellisen kasvatuksen valintaan. Kirkko ja val-tio -komiteassa ne, jotka esittivät tunnustuksellisesta uskonnonopetuksesta luopumista esittivät sijalle op-piainetta, joka olisi "kaikille yhteinen kristinuskon, muiden uskontojen ja elämänkatsomustiedon" ope-tus tai "uskontokuntasidonnaisuuksista vapaa, katso-mukselliseen suvaitsevaisuuteen tähtäävä ja oma-kohtaiselle maailmankatsomuksen valinnalle ainek-sia antava" opetus. Tällainen kaikille yhteisen "kat-somusaineen" idea hautautui kuitenkin mietinnön eriä-viin mielipiteisiin. Elämänkatsomustieto ponnahti sieltä lakiteksteihin eduskunnan käsitellessä koulu-lakeja 1980-luvun alussa. Hallitushan esitti niille op-pilaille, jotka saavat vapautuksen tunnustuksellises-ta uskonnonopetuksestunnustuksellises-ta, opetettunnustuksellises-tavaksi "uskontojen historiaa ja etiikkaa" ja eduskunta muutti oppiaineen nimen elämänkatsomustiedoksi.
Uskonnonvapauskomitean lähtökohtana ovat niinikään kansainväliset sopimukset täydennettynä lapsen oikeuksia koskevalla yleissopimuksella vuo-delta 1991. Lähtökohtana on siis edelleen vanhem-pien oikeus päättää lapsensa uskonnollisesta opetuk-sesta. Uutena tekijänä kuvaan on tullut osana valtio-sääntöuudistusta toteutettu perusoikeusuudistus, jon-ka mujon-kaan uskonnonvapauteen kuuluu oikeus olla osallistumatta uskonnon harjoittamiseen riippumat-ta siitä, kuuluuko kansalainen johonkin uskonnolli-seen yhdyskuntaan. Tunnustuksellista uskonnonope-tusta taas pidettiin perusoikeusuudistuksen yhteydessä (ainakin osittain) uskonnon harjoittamisena. Näin ol-len kaikille kyseisen uskontokunnan jäsenille yhtei-nen tunnustukselliyhtei-nen uskonnonopetus tulkittaisiin myös uskonnon harjoittamiseksi. Tällainen opetus
merkitsisi määritelmän mukaan velvollisuutta osal-listua uskonnon harjoittamiseen eli toimintaan, johon velvoittamisen perusoikeusuudistuksessa säädetty us-konnonvapausperiaate kieltää.
Komitea ratkaisi ongelman luopumalla tunnus-tuksellisen uskonnonopetuksen käsitteestä ja otta-malla lakiin käsitteen "oppilaan oman uskonnon ope-tus". Käytännössä muutos tuskin on kovin merkittä-vä, koska uskonnonopetuksen luonne on varsinkin lu-kioasteella varsin vähän tunnustuksellinenja sen yh-teydessä käsitellään yleensä myös muita uskontoja. Opetuksen todellinen luonne riippuu tietenkin varsin paljon opetussuunnitelman perusteista, oppimate-riaaleista ja ennen kaikkea opettajasta. Koulun us-konnollisia oheistoiminto ja - aamunavauksia, kou-lukirkkoja yms. -ja niihin osallistumista komitea ei ehdota säädeltäväksi, missä saattaa piillä ongelmien lähde.
Komitean ehdotuksiin sisältyy opetuksen osalta myös kaksi muuta uudistusehdotusta. Komitea on pa-lannut Laurilan komitean ehdotukseen, jonka mukaan oppilaiden enemmistön uskontokuntaan kuulumaton oppilas vapautetaan automaattisesti uskonnonope-tuksesta ja hän voi siihen osallistua, jos hänen huol-tajansa siitä erikseen ilmoittaa. Toinen uudistuseh-dotus on uskonnon opettamisen oikeuden antaminen kaikille opettajille riippumatta siitä, ovatko he kirkon jäseniä vai eivät. Uudistus parantaa opettajien yh-denvertaisuutta. Nykyinen käytäntö on saattanut vai-kuttaa opettajan valintoihinkin ainakin pienemmissä kouluissa, joissa on ollut kyse myös opetuksen käy-tännön järjestelystä. Erivapauskäytäntö on myös ol-lut varsin rutiininomainen ja hakijat ovat olleet suu-relta osin ns. vapaiden suuntien edustajia.
Ehdoton poissulkevuus uskonnon ja elämänkat-somustiedon opiskelun välillä kummastuttaa. Jos kirk-koon kuulumattoman oppilaan huoltaja ilmoittaa op-pilaan uskonnon opetukseen, hän voi siihen osallis-tua, mutta ei voi opiskella elämänkatsomustietoa. Jos kirkkoon kuuluva haluaa opiskella elämänkatso-mustietoa, hänen on (jos on alle 18-vuotias, vanhem-piensa luvalla) erottava kirkosta. Ylioppilaskirjoi-tusten monen aineen yhteisessä reaalikokeessa voi vastata vain jomman kumman aineen kysymyksiin sen mukaan, kumpaa on opiskellut.
Mikä tekee mahdottomaksi kummankin aineen rinnakkaisen opiskelun? Voisi kuvitella, että elämän-katsomuksellisista kysymyksistä syvällisesti kiin-nostuneet oppilaat saisivat tällä tavoin mielenkiin-toisen kokonaisuuden, jota voisi vielä vahvistaa
fi-losofialla. Kaikkein erikoisinta on rajoitusten aset-taminen ylioppilaskirjoituksissa. Miten ylioppilas-tutkintolautakuntaa voisi tai täytyisi kiinnostaa, mil-lä tavoin ylioppilaskokelas on tietonsa hankkinut, jos hän osaa kysymyksiin hyväksyttävästi vastata?
Opetuksellisiin kysymyksiin jää vielä pohditta-vaa uskonnonvapauskomitean ehdotusten toteutta-misen jälkeenkin.
HAUTAUSTOIMI
Katsomusten kirjon lisääntyminen yhteiskunnassa maahanmuuton ja monikulttuuristumisen myötä on johtanut komitean esittämään hautaustoimessa ai-kaisempia pidemmälle meneviä uudistuksia.
Hautaustoimi kuuluu niihin yhteiskunnallisiin tehtäviin, joilla on perusteltu kirkon oikeutta yhtei-söveroon. Jo Laurilan komiteassa pohdittiin, kuu-luuko hautausmaiden hoitaminen seurakunnille vai kunnille, olihan tämä kysymys ollut esillä myös piis-painkokouksen asettamassa ns. Kansanahon komi-teassa, joka julkaisi mietintönsä v. 1970. Tältä osin komiteat ehdottivat siihenastisen käytännön jatka-mista, joskin Laurilan komitea halusi jättää kunnille ja seurakunnille mahdollisuuden asiasta sopimiseen myös muulla tavalla. Uskonnonvapauskomitea puo-lestaan katsoi, että seurakunnilla on hautaustoimen järjestämisessä pitkät perinteet ja vankka osaaminen, minkä katsottiin puoltavan sitä, että evankelisluteri-laisten seurakuntien hautausmaat ovat myös yleisiä hautausmaita.
Kunnallisesta vaihtoehdosta on keskusteltu en-nen muuta siksi, että yleisten hautausmaiden on kyet-tävä osoittamaan hautasija yhä suuremmalle muiden uskontojen tai uskonnottomien joukolle. Hautamailla tavataan yhä useammin myös muiden us-kontojen hautamuistomerkkejä tai -alueita ja uskon-nollisesti neutraaleja hauta-alueita. Kun hautasijaa tarvitsevat yhä useammat muut kuin seurakuntiin kuuluvat, ovat myös eri ryhmiltä perittävät erilaiset maksut yhä suurempi ongelma. Jo Laurilan komi-tea käsitteli asiaa, mutta päätyi kuitenkin ehdotta-maan, että "seurakuntiin kuulumattomilta perittävien hautasijamaksujen tulee olla kohtuullisessa suhtees-sa hautausmaiden perustamis- ja ylläpitokustannuk-siin". Muiden hautaustoimesta perittävien maksujen tuli kuitenkin komitean mielestä olla riippumattomia seurakunnan jäsenyydestä.
Jotta ehdotus seurakuntien hautausmaista yleisi-nä hautausmaina ei johtaisi ongelmien syntymiseen,
Uskonnonvapauskomitea ehdottaa, että hautasija oli-si annettava kaikille seurakunnan jäsenyydestä riip-pumatta ja että maksut olisivat kaikille samansuurui-set. Viimemainittua ehdotusta komitea perustelee to-teamalla, että yhteiskunta osallistuu verovaroin hau-tausmaiden ylläpidosta aiheutuvien kustannusten kat-tamiseen.
On todennäköistä, että uusi hautaustoimilaki rat-kaisee yhden niistä ongelmista, joita uskonnonva-pauden täysimääräisessä toteutumisessa on ongel-mana pidetty.
MUUTTUUKO MIKÄÄN?
Kansliapäällikkö Vilho Hirvi luovutti johtamansa us-konnonvapauskomitean mietinnön kulttuuriministe-rille 21.3.2001, vain kuusi päivää ennen kuolemaansa. Mietintö jäi hänen viimeiseksi julkiseksi puheen-vuo-rokseen, eräänlaiseksi henkiseksi testamentiksi. Hir-vi oli ennen muuta ihmisten johtaja, joka vaistosi her-kästi työtovereidensa mielenliikkeet ja joka pyrki vie-mään läpi vaikeatkin muutosprosessit kanssaihmisi-ään arvostaen ja heidän ihmisarvoaan kunnioittaen.
Mietinnön yleislinja kuvastaa sen laatineen ko-mitean puheenjohtajan persoonallisuutta. Koko-mitean tavoitteena on saattaa uskonnonvapauslaki ajan ta-salle niin, että uudistettu lainsäädäntö ottaa huomi-oon yhteiskunnan eri alueilla tapahtuneen kehityk-sen, ennen muuta yhteiskunnan moniarvoistumisen ja Suomen vähittäisen muuttumisen monikulttuuri-seksi yhteiskunnaksi. Muutokset tulee kuitenkin to-teuttaa pieteetillä ja niin, ettei kansalaisten arvosta-mia perinteitä loukata. Ehdotuksista hahmottuu yleis-linja, joka pyrkii luotsaamaan kehityksen edellyttä-mät muutokset traditiota ja sen kantajia arvostaen. Kun uskonnonvapauskomitean ehdotuksia val-mistellaan edelleen mietinnön ja siitä saadun pa-lautteen pohjalta, on hyvä muistaa, mitä edellisen, pe-riaatteita linjaavan komitean puheenjohtaja Aarne Laurila sanoi kirkko ja valtio -komitean mietintöä luo-vuttaessaan 2.6.1977: "Uudistuksia voidaan varoa... sekä oikeutetusta että perusteettomasta arkuudesta. Kunnioitus kirkkoja kohtaan ei saisi kuitenkaan joh-taa siihen, että mihinkään ei tohdita kajota, ja puut-tumattomuus voi olla myös välinpitämättömyyden oire... kyse on myös siitä, mitä kirkot ja uskonnolli-set yhdyskunnat ja niistä keskeisenä suomalaisten enemmistön evankelisluterilainen kirkko haluavat jät-tää taakseen päästäkseen itse eteenpäin."
