Uskonnonopetuksen asema
uskonnonvapauslain valmistelussa
Teologinen aikakauskirja 6/2001
Hannu Koskinen
Julkaisija: Helsinki. Teologinen julkaisuseura, 1896- .
Sarja:
Teologinen aikakauskirja 6/2001. 106. vuosikerta.
ISSN 0040-3555. s. 522-523.
Verkkojulkaisu: 2002
Tämä aineisto on julkaistu verkossa oikeudenhaltijoiden luvalla. Aineistoa ei saa
kopioida, levittää tai saattaa muuten yleisön saataviin ilman oikeudenhaltijoiden
lupaa. Aineiston verkko-osoitteeseen saa viitata vapaasti. Aineistoa saa selata
verkossa. Aineistoa saa opiskelua, opettamista ja tutkimusta varten tulostaa
omaan käyttöön muutamia kappaleita.
Uskonnonopetuksen asema
uskonnonvapauslain valmistelussa
HANNU KOSKINEN
Koululainsäädännön ja opetussuunnitelmien yleissi-vistykselliselle koulutukselle antamat yleistavoitteet ovat olleet aina varsin yhdensuuntaisia uskonnon-opetuksen tavoitteiden kanssa. Uskonnonopetus on koululaitoksemme alue, jossa tulee selkeimmin esil-le se kotien ja koko yhteiskunnan kasvatustahdon suunta, johon ohjaamme lapsiamme ja nuoriamme. On tärkeää, että koulussa voidaan lähestyä ihmisenä olemisen peruskysymyksiä omasta uskonnosta tai kat-somuksesta käsin ja käsitellä niitä turvallisesti. Us-konnonopetus antaa erinomaisen kulttuurisen luku-taidon, jolta pohjalta ihminen oppii tuntemaan sekä omaa taustaansa että myös toisin uskovien ihmisten ja ihmisryhmien elämää.
Uskonnonopetukseen suuntautuvat odotukset ovat vahvasti kulttuuriimme sidottuja. Uskonnon piiristä ovat peräisin kulttuurimme suuret peruskertomukset. Kulttuurinen lukutaitomme olisi vajaa ilman uskon-nonopetusta. Uskonto luo pohjan pyhän kunnioitta-miselle ja kohtaakunnioitta-miselle. Uskonnossa voidaan käsi-tellä parhaiten hyvän ja pahan välistä jännitettä. Ih-misenä olemisen perusmallit saavat pohjan uskon-nosta. Uskonnon tunneilla oppilas pääsee käsittele-mään omaa persoonaansa ja arvomaailmansa syväs-ti koskettavia kysymyksiä. Se vuoksi myös opettajan oma persoonallisuus nousee erityisen keskeiseksi työ-välineeksi. Ihmisen identiteetti määrittyy keskeises-ti kansallisuuden, sukupuolen ja uskonnon kautta. Sen vuoksi uskonnonopetus tarjoaa erinomaisen fooru-min käsitellä myös erilaisuuden kunnioittavaa koh-taamista.
Valmisteilla oleva uskonnonvapauslaki on tuo-massa muutoksia uskonnonopetusta koskevaan lain-säädännöllisen määrittelyyn. Tunnustuksellisuuden käsite on väistymässä. Nyt puhutaan oppilaan oikeu-desta saada koulussa oman uskonnon opetusta. Kä-sitteenä tunnustuksellisuus ymmärrettiin liian hen-gelliseksi, vaikka se pedagogisesti merkitsi uskon-nonopetuksen kotiseutuperiaatetta, jonka mukaan us-konnonopetus nousee koululaisen koti- ja kulttuuri-taustasta. Lisäksi on määritelty, kenellä on oikeus ero-ta koulun yleisestä uskonnonopetuksesero-ta. Uusi läh-tökohta ottaa entisen tavoin huomioon oppilaan ko-ti- ja kulttuuritaustan, mutta määrittää oman uskon-non opetuksen koululaisen oikeudeksi. Nämä varsin pieniltä vaikuttavat muutokset ovat nostaneet nonopetuksen tiedotusvälineiden otsikoihin uskon-nonvapauslain valmistelun edetessä.
Uskonnonvapauslain valmistelutyön yhteydessä esille nousseita ongelmakohtia ovat olleet ikäkysy-mys, uskonnonopetuksen ja muun katsomusopetuk-sen luonne, uskonnonopettajan kelpoisuus sekä kou-lutyöhön kuuluvat muut yhteiset tilaisuudet, joissa uskonto on tavalla tai toisella läsnä.
Koulutyön ja oppilaan persoonallisen kehityksen kannalta on tärkeää, että myös uskonnollinen täysi-ikäisyys saavutetaan 18-vuotiaana. Nuoren tullessa 15-vuotiaaksi hän voi holhoojansa suostumuksella vaihtaa jäsenyyttään uskonnolliseen yhdyskuntaan. Nämä ikärajat takaavat sekä uskonnonopetuksessa et-tä muussa katsomusopetuksessa mahdollisuuden et- täy-simittaisiin sisällöllisiin opintokokonaisuuksiin niin
peruskoulussa kuin lukiossakin. Muut
ikärajavaihto-ehdot hylättiin valmistelutyössä nimenomaan siksi, että ne vaikeuttaisivat yleissivistävien koulujen työ-tä ja voisivat houkutella oppilaita valintoihin, jotka estäisivät heitä saamasta koulun tarjoamia ehjiä us-konnon tai muun katsomusopetuksen opintokoko-naisuuksia. Myös opiskelijan persoonallisuuden ke-hityksen kannalta on tärkeää, että uskonnonopetuk-sessa ja muussa katsomusopetukuskonnonopetuk-sessa on saatavilla ehjiä opintokokonaisuuksia. Näin myös se oman us-konnon "äidinkieli", jonka pohjalta voi kunnioittaa ja ymmärtää toisin uskovia, saa mahdollisuuden kehit-tyä täyteen mittaansa.
Toinen esille noussut kysymys oli, millaista us-konnonopetuksen ja muun katsomusopetuksen tulisi olla perusluonteeltaan. Kun Opettaja-lehti nosti tun-tijakokeskustelun yhteydessä esille mahdollisuuden uskonnonopetuksen ja elämänkatsomustiedon ope-tuksen yhdistämiseksi kaikille yhteiseksi uskontotie-doksi, sen tyrmäsivät sekä Uskonnonopettajain liiton että Filosofian ja elämänkatsomustiedon opettajain liiton edustajat. Niiden näkemysten mukaan yhdiste-tyssä uskontotiedossa sekä uskonto että elämänkat-somustieto menettäisivät juuri sen identiteettinsä, jol-la ne ovat kiinni erijol-laisissa kulttuuritaustoissaan. Yh-teisessä kannanotossaan liittojen edustajat lausuivat mm: "Juhlapuheissa on turha puhua eri kulttuurien ja eri uskontojen ymmärtämisestä, jos niiden oppimisen kehdot puretaan ja yhdistetään ei ketään palvele-vaksi uskontotiedoksi. Vesittämällä nämä oppiaineet ei saada syvästi sivistyneitä kansalaisia. Nykyisen kal-tainen uskonto- ja katsomusopetus auttaa oppilasta tiedostamaan ja tuntemaan oman kulttuurisen perin-töosansa. Vain siltä pohjalta syntyy aitoa dialogia ja erilaisuuden ymmärtämistä sekä kunnioittavaa hy-väksymistä. Pelkät uskontotiedon sirpaleet vailla hen-kilökohtaista liittymää omaan uskontokuntaan tai omaan katsomukseen tuottavat identiteetiltään heik-koja eri aatteiden ja ihanteiden riepoteltavia kansa-laisia." Eri ryhmille annettavan uskonnonopetuksen ja muun katsomusopetuksen kustannusvaikutuksia pidetään korkeina. On kuitenkin muistettava, että nä-mä eri ryhmissä opiskelevat vähentävät omalta osal-taan enemmistön uskonnonopetuksessa olevien
mää-rää ja aiheuttavat sillä taholla säästöjä.
Uusi uskonnonvapauslaki on poistamassa myös enemmistön uskonnonopettajaan kohdistuvan vaa-timuksen kuulua opettamaansa uskontokuntaan ja si-tä koskevan eritysmenettelyn. Tämä ei ole noussut esille erityisenä ongelmana, sillä jo nyt
uskonnon-opettajaa ohjaavat työssään ennen muuta annetut ope-tussuunnitelmat. Viranhaltijana myös uskonnon-opettaja noudattaa tehtäväänsä ohjaavaa säännöstöä eikä harjoita esimerkiksi oman katsomuksensa mu-kaista julistustyötä. Myös keskustelussa esille
nous-sut kysymys, onko uskonnonopetus uskonnon
har-joitusta, kuvaa ennen muuta esittäjänsä ennakko-luuloja. Kyllä uskonnonopettajat ovat jo ammatilli-sen perussivistykammatilli-sensä pohjalta tunnistaneet, että us-konnonopetus ja uskonnon harjoitus ovat kaksi eri asiaa. Sen osoittavat selkeällä tavalla myös uskonnon
opetussuunnitelmien perusteet.
Uskonnonvapauslainuudistustyö onnestanut esil-le myös koulujen toimintakulttuuriin kuuluvat yhtei-set tilaisuudet, joissa uskonto on tavalla tai toisella läsnä. Päivänavauksien sisältöä enää ei asetustasol-la määritetä. Keskustelu on osoittanut, että koulujen juhlaperinne ottaa laajasti kulttuurimme huomioon. Itse asiassa suuri osa juhlakulttuuristamme on kou-lun mallin mukaista. Myös kirkkokäynnit kuuluvat koulujen juhlaperinteeseen. Nämä tilaisuudet ovat kuitenkin koulun pedagogisen johdon ja koko koulu-yhteisön asioita eivätkä erityisiä uskonnonopetukseen kuuluvia kysymyksiä. Nähdään tärkeäksi, että kou-lutyössä on koko kouluyhteisöä koskevia juhlia, jot-ka ovat myös tapa-, perinne- ja kulttuurijot-kasvatusta. Mikäli uskonnonopetusta koskeva lainsäädäntö toteutuu esitetyllä tavalla, pääsemme tilanteeseen, jossa uskonnonopetuksen asemaa ei tarvitse
jatku-vasti puolustella ja perustella. Se on oppilaan oikeus.
Tämä oikeus on sekä uskonnollisiin vähemmistöihin kuuluvilla että uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulu-mattomilla, jotka saavat saman oikeuden mukaisesti elämänkatsomustiedon opetusta. Tältä pohjalta on hy-vä kehittää uskonnonopetusta ja muuta katsomus-opetusta sisällöllisesti ja menetelmällisesti.
