Koulujen uskonnonopetus
ihmisoikeuksien näkökulmasta
Teologinen aikakauskirja 6/2001
Martin Scheinin
Julkaisija: Helsinki. Teologinen julkaisuseura, 1896- .
Sarja:
Teologinen aikakauskirja 6/2001. 106. vuosikerta.
ISSN 0040-3555. s. 515-517.
Verkkojulkaisu: 2002
Tämä aineisto on julkaistu verkossa oikeudenhaltijoiden luvalla. Aineistoa ei saa
kopioida, levittää tai saattaa muuten yleisön saataviin ilman oikeudenhaltijoiden
lupaa. Aineiston verkko-osoitteeseen saa viitata vapaasti. Aineistoa saa selata
verkossa. Aineistoa saa opiskelua, opettamista ja tutkimusta varten tulostaa
omaan käyttöön muutamia kappaleita.
Koulujen uskonnonopetus
ihmisoikeuksien näkökulmasta
MARTIN SCHEININ
Ajatuksen, omantunnon ja uskonnon vapaus on yleis-maailmallisesti tunnustettu ihmisoikeus, joka sisäl-tyy muun muassa ihmisoikeuksien yleismaailmalli-seen julistukyleismaailmalli-seen (1948) sekä useisiin Suomea vel-voittaviin kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin.1 Ihmisoikeussopimuksissa turvataan myös lapsen tai hänen huoltajiensa oikeus päättää koulussa annetta-van uskonnollisen tai moraalisen kasvatuksen sisäl-löstä.2 Kehityssuuntana Euroopan ihmisoikeussopi-muksen ensimmäisestä lisäpöytäkirjasta (1953) sen oikeuksien yleissopimukseen (1989) on ollut lap-sen oman mielipiteen kohoaminen huoltajien pää-töksen rinnalle asiaa käsiteltäessä.
Uskonnonvapaudesta ihmisoikeutena ei sinänsä seuraa, että valtion ja uskontokuntien suhde olisi jär-jestettävä määrätyllä tavalla. Uskontokuntien tai us-konnon harjoituksen tai uskonnollisen opetuksen kiel-täminen olisi tietysti uskonnonvapauden vastaista. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että uskonnonopetusta oli-si annettava julkisen vallan ylläpitämissä kouluissa. Uskonnonvapaus voi toteutua sekä maissa, joissa val-tio ja kirkot pidetään tiukasti erillään, että sellaisissa valtiokirkkojärjestelmän maissa joissa katsomuksel-listen vähemmistöjen asema on järjestetty ilman syr-jintää.
Viimeksi sanottua valottaa Yhdistyneiden kan-sakuntien ihmisoikeuskomitean ratkaisu tapaukses-sa Waldman vastaan Kanada.3 Ontarion osavaltios-sa toimii historiallisista syistä rinnakkain
kahdenlai-sia julkisen vallan ylläpitämiä kouluja, sellaikahdenlai-sia jois-sa ei anneta uskonnon opetusta ja roomalaiskatoli-sia (vähemmistö)kouluja. Valittajan lapset puolestaan kävivät juutalaista yksityiskoulua, jonka toiminnan rahoittamiseen julkinen valta osallistui vain vähäi-sessä määrin. Ihmisoikeuskomitean päätöksen mu-kaan tällainen järjestely ei ole hyväksyttävä uskon-nollisen yhdenvertaisuuden kannalta vaan merkitsee syrjintää suhteessa niihin vähemmistöihin, joilla ei ole mahdollisuutta saada katsomuksensa mukaista opetusta julkisen vallan rahoittamassa koululaitok-sessa. Hyväksyttäviä olisivat sekä uskonnonopetuk-sen jättäminen kokonaan kotien tai uskontokuntien asiaksi että kaikkien katsomusten tasapuolinen mah-dollisuus saada uskonnon opetusta julkisen vallan ra-hoituksella.
Ks. mm. yleissopimus kansalaisoikeuksista ja poliittisista oikeuksista (18 artikla). Euroopan ihmisoikeussopimus (9 artikla), lapsen oikeuksien yleissopimus (14 artikla). Ks. mm. Euroopan ihmisoikeussopimuksen l. lisäpöytäkir-ja (2 artikla), kansalaisoikeuksia lisäpöytäkir-ja poliitisia oikeuksia kos-keva yleissopimus (18.4 artikla), taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskeva yleissopimus (13.3 artikla).
Kansalais- ja poliittisia oikeuksia koskevan yleissopimuk-sen valinnaiyleissopimuk-sen pöytäkirjan nojalla tehty yksilövalitus 694/
1996.
Waldman-tapauksen valossa Suomen nykyinen järjestely uskonnonopetuksen suhteen on ihmisoi-keuksien kannalta perusteiltaan asianmukainen. His-toriallisen valtiokirkkoperinteen mukaisesti kouluis-sa annetaan tunnustuksellista uskonnonopetusta lu-terilaisen kirkon opin mukaan. Kyseiseen kirkkoon kuulumattomilla oppilailla on kuitenkin kotien niin halutessa mahdollisuus vapautua kyseisestä opetuk-sesta ja huoltajien valinnan mukaan joko järjestää us-konnollinen opetus koulun ulkopuolella tai saada oman tunnustuksensa mukaista uskonnonopetusta koulus-sa.4 Uskontokuntiin kuulumattomille oppilaille ope-tetaan pyytämättäkin sekulaaria elämänkatsomustie-toa, elleivät nämä osallistu luterilaiseen uskonnon-opetukseen.
Nykyisen tilanteen ongelmana on, ettei ihmisoi-keussopimuksissa ja muualla Suomen lainsäädän-nössä ilmenevä lapsen itsemääräämisoikeuden vah-vistuminen ole vaikuttanut koulujen uskonnonope-tuksessa. Kirkkoon kuuluva oppilas on velvollinen osallistumaan luterilaiseen uskonnon opetukseen sii-tä riippumatta, sisältyykö kyseiseen opetukseen us-konnonharjoittamiseksi luonnehdittavia aineksia, ja myös lapsen omasta mielipiteestä riippumatta. Vas-ta 18-vuotias voi omalla päätöksellään vaihVas-taa us-kontokuntaa. Myös valtiokirkkoon omasta tahdos-taan kuuluvilla tulisi olla uskonnonvapaus, johon sisältyy oikeus päättää siitä, harjoittaako uskontoa ja milloin. Nämä ongelmat on Suomen valtiosääntöoi-keudessa ratkaistu siten, että koska vuoden 1922 us-konnonvapauslaki aikanaan säädettiin niin sanottuna poikkeuslakina eli perustuslain säätämisjärjestyk-sessä, siihen voi sisältyä poikkeuksia perustuslaissa turvatusta uskonnonvapaudesta.5
Uutta uskonnonvapauslakia säädettäessä halutaan välttää poikkeusten tekeminen vuonna 2000 voimaan tulleesta uudesta perustuslaista.6 Taustalla on pyrki-mys vahvistaa perustuslain asemaa koko oikeusjär-jestyksen perustana ja myös tietoisuus siitä, ettei kan-sallinen perustuslaki voi oikeuttaa poikkeusten sää-tämistä kansainvälisistä ihmisoikeussopimuksista. Uskonnonvapauskomitean ehdotukset7 uskon-nonopetuksesta kouluissa sisältävät myönteisiä piir-teitä ajatuksen, omantunnon ja uskonnon vapauden kannalta. Vakiintuneeseen tapaan julkisen vallan ylläpitämissä kouluissa annettaisiin uskonnon ope-tusta sekä oppilaiden enemmistön että erilaisten vä-hemmistöjen katsomusten pohjalta. Myös uskon-nonopetuksen sekulaari vaihtoehto, elämänkatso-mustiedon opetus, jatkuisi. Käytännössä kaikissa
kou-luissa jatkuisi evankelisluterilaisen valtiokirkon op-piin perustuva uskonnonopetus, minkä lisäksi kunkin koulun oppilasrakenteesta ja kotien päätöksistä riip-puisi, mitä muita vaihtoehtoja olisi tarjolla. Nykyti-lanteesta poiketen lähtökohtana olisi, ettei vähem-mistöuskontokuntaan kuuluva tai uskontokuntiin kuu-lumaton oppilas osallistu luterilaiseen uskonnonope-tukseen. Huoltajan, lukiossa opiskelijan itsensä, il-moituksella kyseiset oppilaat voisivat kuitenkin osal-listua oppilaiden enemmistön uskonnon opetukseen. Vähemmistöuskonnon opetukseen voisi puolestaan huoltajan, lukiossa opiskelijan itsensä, ilmoituksel-la osallistua myös kyseiseen uskontokuntaan kuulu-maton oppilas, jos kyseinen opetus vastaa hänen kas-vatustaan ja kulttuuritaustaansa. Lukion opiskelijoi-den osalta muutokset ovat oppilaan itsemääräämis-oikeutta vahvistavia, koska valinnat tekisi opiskeli-ja itse siitä riippumatta onko tämä täysi-ikäinen.8
Komitean ehdotuksen ongelmallinen puoli liittyy siihen, että vastaisuudessa koulujen uskonnon ope-tusta ei lainsäädännössä luonnehdittaisi tunnustuk-selliseksi. Tämä ehdotus yhdessä muuttumattomina säilyvien uskontokunnan vaihtamista koskevien ikä-rajojen9 kanssa johti siihen, että tämän kirjoittaja jätti eriävän mielipiteen uskonnonvapauskomiteaan niihin ehdotuksiin, jotka koskevat uskonnonopetus-ta kouluissa.10
Tunnustuksellisuuden käsitteestä luopumalla ko-mitean enemmistö tavoittelee tilannetta, jossa koulu-jen uskonnonopetusta ei enää tarvitsisi luonnehtia us-konnon harjoittamiseksi.11 Tämän jälkeen valtiokirk-koon kuuluvat oppilaat voitaisiin velvoittaa osallis-tumaan uskonnonopetukseen riippumatta heidän omas-ta mielipiteestään. Pidän ehdotusomas-ta ja sen perustelu-ja ongelmallisina lapsen uskonnonvapauden toteutu-misen kannalta.
On epäselvää, muuttaisiko sanan "tunnustus" pois-taminen lakitekstistä mitään uskonnon opetuksen käy-täntöjen tasolla. Virsien, rukousten ja uskontunnus-tuksen esittäminen opetustilanteessa on luonnehdit-tavissa uskonnon harjoittamiseksi. Uskonnonvapaus ei toteudu, jos yksilöllä ei ole mahdollisuutta itse päät-tää, osallistuuko hän uskonnon harjoittamiseen. Tä-mä koskee myös alle 18-vuotiaita, joskin päätösval-lan uskomista osittain lapsen huoltajalle ei voi itses-sään pitää uskonnonvapauden vastaisena. Kuiten-kin vaatimus siitä, että uskonnon harjoittamisesta voi pidättyä vain eroamalla kokonaan uskontokunnasta on nähdäkseni liian pitkälle menevä. Tunnustuksel-lisuuden käsitteestä luopumisen sijasta tulisi siksi
taa myös kirkkoon kuuluviin oppilaisiin mahdolli-suus huoltajan, lukiossa opiskelijan itsensä, päätök-sellä vapautua kyseisestä opetuksesta. Normaalisti tällaiset oppilaat siirtyisivät elämänkatsomustiedon opetukseen.
Tunnustuksellisuudesta luopuminen johtaisi myös siihen, ettei koulujen muulle uskonnolliselle toi-minnalle kuin uskonnonopetukselle jää edes välillis-tä säädösperustaa. Kun uskonnonopetus on tunnus-tuksetonta, ei sen sisältymisellä koulun opetusohjel-maan voi perustella uskonnon harjoittamista tar-koittavien tapahtumien, esimerkiksi joulu- ja kevät-kirkon, sisällyttämistä kouluvuoteen.
Tunnustuksellisuudesta luopuminen koskisi myös vähemmistöuskontojen opetusta. Suomen järjestel-mässä valtiokirkon ja uskonnonvapauden yhteenso-vittaminen perustuu keskeisiltä osin siihen, että us-konnolliset vähemmistöt ovat halutessaan saaneet oman tunnustuksensa mukaista uskonnonopetusta koulussa ja julkisin varoin. Jos opetuksen tunnustuk-sellinen luonne poistuu, vähemmistöuskontojen ope-tusta saattavat antaa muut kuin kyseiseen uskonto-kuntaan kuuluvat henkilöt. Uskonnollisten vähem-mistöjen luottamus kouluissa tapahtuvaan oman us-konnon opetukseen saattaa vähentyä, jolloin oikeus saada kyseistä opetusta voi muuttua käytännössä mer-kityksettömäksi.
Vähemmistöuskonnon opetus koulussa edellyttää, että täl-laista opetusta pyytää vähintään kolme samaan
tunnustuk-seen kuuluvaa oppilasta.
Ks. eduskunnan perustuslakivaliokunnan lausunnot PeVL
12-13/1982 vp.
Suomen perustuslaki 731 / 1999 turvaa uskonnon ja
oman-tunnon vapauden (11 §) ja kieltää syrjinnän mm. uskonnon tai vakaumuksen perusteella (6 §).
Uskonnonvapauskomitean mietintö, komiteanmietintö 2001:1
Ks. komitean laatimat ehdotukset laiksi perusopetuslain
13 §:n muuttamisesta ja laiksi lukiolain 9 §:n muuttamises-ta, Uskonnonvapauskomitean mietintö 60-62
Ks. Uskonnonvapauskomitean mietintö 5 §, 55. Kuten ny-kyisin, 15 vuotta täyttänyt voisi huoltajan suostumuksella liittyä uskonnolliseen yhdyskuntaan tai erota sellaisesta. Uskounonvapauskomitean mietintö 95-98.
Tämä luonnehdinta sisältyy eduskunnan
perustuslakivalio-kunnan lausuntoon PeVL 13/1982 vp ja on keskeinen syy siihen, että nykyisen tilanteen katsotaan edellyttävän
pe-rustakseen perustuslain säätämisjärjestyksessä säädettyä uskonnonvapauslakia.
