Uskonnonvapauskomiteanmietintö
Suomen evankelisluterilaisen kirkon kannalta
Teologinen aikakauskirja 6/2001
Ilkka Kantola
Julkaisija: Helsinki. Teologinen julkaisuseura, 1896- .
Sarja:
Teologinen aikakauskirja 6/2001. 106. vuosikerta.
ISSN 0040-3555. s. 506-511.
Verkkojulkaisu: 2002
Tämä aineisto on julkaistu verkossa oikeudenhaltijoiden luvalla. Aineistoa ei saa
kopioida, levittää tai saattaa muuten yleisön saataviin ilman oikeudenhaltijoiden
lupaa. Aineiston verkko-osoitteeseen saa viitata vapaasti. Aineistoa saa selata
verkossa. Aineistoa saa opiskelua, opettamista ja tutkimusta varten tulostaa
omaan käyttöön muutamia kappaleita.
Uskonnonvapauskomitean mietintö
Suomen evankelisluterilaisen kirkon kannalta
ILKKA KANTOLA
YLEISTA
Uskonnonvapauskomitean ehdotus uudeksi uskon-nonvapauslaiksi vastaa pääpiirteissään niitä odotuk-sia ja toiveita, joita Suomen evankelisluterilainen kirk-ko on asettanut uskirk-konnonvapauslain uudistamiselle. Laajan mietinnön perusteluja lukiessa muodostuu ku-va, että uuden uskonnonvapauslain valmistelu on pe-rustunut uskonnon kulttuurisen ja eettisen merki-tyksen syvälliseen ymmärtämiseen sekä yhteiskun-nan vakauden että yksilön sisäisen eheyden kannal-ta. Uskonnon myönteisen merkityksen syvällinen ym-märtäminen on tehnyt mahdolliseksi ajatella uskon-non harjoittamista yksilön oikeutena.
Yksittäistä kansalaista koskeva uskonnonvapaus ei tarkoita pelkästään sitä, että hänellä on oikeus ero-ta uskonnollisesero-ta yhdyskunnasero-ta. Komitean ehdotus sisältää ajatuksen, että uskonnon vapaus tarkoittaa myös oikeutta harjoittaa sitä uskontoa, jota haluaa. Komitean näkemys on, että yksilön uskonnonvapaus voi toteutua uskonnollisen yhdyskunnan ulkopuolel-la tai yhtä hyvin myös uskonnollisen yhdyskunnan piirissä. Uskonto ja vapaus eivät hahmotu toistensa vaihtoehtoina vaan vapaaehtoinen uskonnon harjoit-taminen ymmärretään osaksi vapaan ihmisen elämää. Uskonnonvapauskomitean ehdotuksen keskeisiä tausta-ajatuksia on vähentää asioiden säätämistä lain tasolla ja varoa valtion puuttumista sellaisiin asioi-hin, joita voidaan pitää uskonnollisten yhdyskun-tien sisäisinä asioina. Lain valmistelussa komitea on niinikään tähdännyt uskonnonvapauslainsäädännön
sujuvuuteen. Tämä on merkinnyt säädösten pysyttä-mistä verrattain yleisellä tasolla siten, että säädöksiä ei ole kirjoitettu jokaista mahdollista kuviteltavissa olevaa poikkeustilannetta varten. Lisäksi komitea on pyrkinyt välttämään sellaisten säädösten kirjoittamista uskonnonvapauslakiin, jotka ovat jo säädöksinä ole-massa muussa lainsäädännössä.
USKONNONOPETUS
Yhteiskunnallisesti merkittävänä on pidettävä us-konnonvapauslakiehdotuksen 8 §:n viittausta, jossa todetaan, että oikeudesta saada uskonnonopetusta sää-detään erikseen. Uskonnonvapauslain uusimisen yh-teydessä komitea ehdottaakin muutokset perusope-tuslakiin ja lukiolakiin uskonnonopetuksen osalta. On merkillepantavaa, että nimenomaan uskonnonva-pauslaissa lähtökohdaksi otetaan oppilaan oikeus saa-da uskonnonopetusta. Perusopetuslakiin ja lukiola-kiin esitetään eräitä muutoksia, joista merkittävin on terminologinen muutos. Voimassaolevassa lais-sa puhutaan "oppilaan oman tunnustuksen mukaisesta opetuksesta". Ehdotetussa uudessa laissa käytetään nimitystä "oppilaan oman uskonnon opetus". Perus-teluissaan komitea toteaa, että tämä terminologinen muutos ei edellytä uskonnonopetuksen nykyisten sisältöjen muuttamista.
Evankelisluterilaisen kirkon kannalta ehdotetut perusopetuslain ja lukiolain säädökset säilyttävät ku-takuinkin nykyisen tilanteen, jossa kirkkoon
van oppilaan velvollisuutena on osallistua evankelis-luterilaiseen uskonnonopetukseen. Kun uskonnon-opetuksen sisältöihin ei edellytetä muutoksia, voidaan kirkon piirissä olla tyytyväisiä siitä huolimatta, että uskonnonopetuksen nimessä ei enää mainita sanaa tunnustus.
Uskonnonvapauskomitean julkistettua mietin-tönsä on eräissä puheenvuoroissa kannettu huolta tun-nustuksellisen uskonnonopetuksen asemasta. Ehdo-tusten on nähty merkitsevän sitä, että eräs historian jakso uskonnonopetuksessa on päättymässä. Komi-tean ehdotukset ovat joidenkin mielestä merkinneet, että uskonnonopetusta ollaan muuttamassa syvälli-sellä tavalla sisältöjensä puolesta. Asiasta päättävien suuntaan on esitetty voimakkaita vetoomuksia tun-nustuksellisen uskonnonopetuksen säilyttämiseksi maan opetustoimen piirissä.
Uskonnonvapauskomitean mietintöön sisältyvä ainoa eriävä mielipide koskee niinikään uskonnon-opetuksen asemaa. Eriävässä mielipiteessä tuodaan esiin kanta, jonka mukaan oppilaan oman uskonnon opetukseen osallistuminen on tulkittava uskonnon-harjoitukseksi. Perustuslain ja ihmisoikeussopimten mukaan ketään ei voi velvoittaa harjoittamaan us-kontoa vastoin vakaumustaan. Tästä syystä uskon-nonopetuksen tulisi olla oppilaalle vapaaehtoista.
Uskonnonvapauskomitea näyttää löytäneen suo-malaiseen yhteiskuntaan hyvin sopivan ratkaisun ot-taessaan käyttöön käsitteen "oppilaan oman uskon-non opetus". Uskonuskon-nonopetus toimii tällöin erään-laisen kotiseutuperiaatteen pohjalta siten, että ope-tuksessa painottuu se uskonto, jota oppilas itse tai hä-nen vanhempansa lähinnä katsovat harjoittavansa sil-loin, kun harjoittavat uskontoa. Tältä pohjalta raken-tuva uskonnonopetus tukee oppilaan henkistä, eettis-tä ja hengelliseettis-tä kehityseettis-tä johdonmukaisella tavalla ja auttaa häntä jäsentämään maailmaansa ehyenä kai-ken pirstoutuneisuuden keskellä. Uskonnonopetuk-sen voi sanoa antavan lisäaineksia nimenomaan op-pilaan oman uskonnon harjoittamiseen. Mutta tämä ei merkitse sitä, että oppilas yhteiskunnan toimin vel-voitettaisiin uskonnon harjoittamiseen vastoin va-kaumustaan.
Perustuslain 11 §:n mukaan "kukaan ei ole vel-vollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti us-konnon harjoittamiseen". Perustuslain sisältäessä täl-laisen säädöksen on selvää, ettei yhteiskunta voi lail-la velvoittaa ketään osallistumaan sellail-laiseen uskon-nonopetukseen, joka on uskonnon harjoittamista. Sik-si on järkevää olla vaatimatta paluuta aikaan, jolloin
uskonnonopetus maassamme oli vahvasti tunnustuk-sellista ja suurelta osin uskonnon harjoittamista. Pe-rustuslain 11 §:n valossa näyttää siltä, että tunnus-tuksellinen uskonnonopetus voisi olla yhteiskunnan koulutoimessa vain vapaaehtoisena oppiaineena. USKONNONOPETTAJAN KELPOISUUS Uskonnonvapauskomitean mietinnössä on lyhyt viit-taus siihen, että uskontokuntaan kuulumattomien koh-dalta erivapausmenettely tunnustuksellista uskon-nonopetusta varten poistuisi uuden uskonnonvapauslain tullessa voimaan. Taustalla on ajatus, että opettaja on joka tapauksessa sidottu opetussuunnitelmaan. Op-pilaan oman uskonnon opetuksen kohdalla opettajan virkavelvollisuutena on antaa kyseisen aineen ope-tussuunnitelman mukaista opetusta. Nykyinen me-nettely, jossa opetusministeriö anomuksestaja asian-omaisen hiippakunnan tuomiokapitulin lausunnon saatuaan myöntää erivapauden, poistuisi käytöstä tar-peettomana.
Erivapausmenettelyn poistuminen herättää eräi-tä kysymyksiä. Olisiko tulevaisuudessa mahdollista, että kristillisen uskonnollisen yhdyskunnan jäsen voi-si antaa oppilaan oman uskonnon opetusta islamin-uskoisille oppilaille? Voisiko muslimi toimia uskon-nonopettajana oppilaille, joille on opetettava evan-kelisluterilaista uskontoa oppilaiden omana uskon-tona? Komitean esityksen perusteella tämä näyttäisi olevan mahdollista. On vaikea arvioida, kuinka to-dennäköisesti tällaiset tilanteet konkretisoituisivat käytännössä lähivuosina. Tällä hetkellä kysymys on lähinnä teoreettinen. Joka tapauksessa ajatus näyttää olevan se, että uskonnonopetuksen tulee nousta ensi-sijaisesti opetussuunnitelmista eikä opettajan omas-ta uskonnosomas-ta. Tämä ei poisomas-ta sitä tosiasiaa, että opet-tajan oma uskonto voi olla merkittävä apu uskonnon-opetuksessa silloin, kun se on sama kuin oppilaiden oma uskonto.
USKONNON HARJOITTAMISEN RAJAT Välimietinnössään (lokakuu 1999) uskonnonvapaus-komitea ehdotti, että uuteen uskonnonvapauslakiin ei enää otettaisi nykyisen lain l §:ssä olevaa rajoituslau-seketta, jonka mukaan uskontoa voidaan harjoittaa julkisesti ja yksityisesti, mikäli lakia tai hyviä tapo-ja ei loukata. Välimietinnöstä antamassaan lausun-nossa (marraskuu 1999) kirkolliskokous totesi, että sen mielestä laki ja hyvät tavat ovat mielekkäitä ja
tar-peellisia käsitteitä uskonnonvapauden yhteydessä. Li-säksi kirkolliskokous totesi, että uudessa laissa tuli-si olla säädökset tuli-siitä, että uskonnollinen yhdyskun-ta voidaan lakkautyhdyskun-taa, jos se uskonnon harjoitukses-saan loukkaa lakia ja hyviä tapoja.
Arvioidessaan uskonnonvapauskomitean varsi-naista mietintöä ja kuullessaan valmistelutyössään komitean jäseniä ja muita asiantuntijoita kirkollisko-kouksen perustevaliokunta päätyi siihen, että tällai-sen kannanoton toistaminen ei olisi enää tarpeen. Eril-linen säännös siitä, että uskonnon harjoittaminen ei saa loukata lakia, on nähtävästi turhaa päällekkäistä säätämistä. Lakia on noudatettava ilman eri kehotus-ta. Viittaaminen hyviin tapoihin arviointiperastana synnyttäisi monia vaikeasti vastattavia kysymyksiä moniarvoisessa ja monikulttuurisessa yhteiskunnas-sa. Ei ole itsestään selvää, että suomalaisilla on yhtei-nen käsitys siitä, millä tavalla käsite "hyvät tavat" oli-si määriteltävä.
USKONNOLLISEEN YHDYSKUNTAAN KUULUMINEN
Välimietinnössään uskonnonvapauskomitea esitti, et-tä uuteenuskonnonvapauslakiin ei enää sisältyisi kiel-toa kuulua samanaikaisesti useampaan kuin yhteen uskonnolliseen yhdyskuntaan. Lausunnossaan kir-kolliskokous ilmoitti pitävänsä välttämättömänä, et-tä uusi uskonnonvapauslaki ei mahdollista kuulumista samanaikaisesti useampaan uskonnolliseen yhdys-kuntaan. Tätä näkemystä kirkolliskokous perusteli uskonnollisen vakaumuksen kokonaisvaltaisuudella. Lausunnossaan komitean varsinaisesta mietin-nöstä kirkolliskokous on hyväksynyt komitean esi-tyksen, että lain tasolla ei tarvitsisi kieltää kuulu-mista useampaan kuin yhteen uskonnolliseen yhdys-kuntaan. Uskontokuntaan kuulumisen ehdoista päät-täminen voisi jäädä uskontokuntien sisäiseksi ja nii-den keskinäiseksi asiaksi.
Esitetty muutos on yksi uskonnonvapauslain uu-distamisen merkittäviä seurauksia. Muutos tässä tu-lee merkitsemään tärkeää haastetta erityisesti kirk-kojen ja muiden kristillisten uskonnollisten yhdys-kuntien keskinäiselle ekumeeniselle työskentelylle. Koska työskentely on ilmeisen vaativaa ja aikaa vie-vää, esitti kirkolliskokous lausunnossaan, että ko-mitean ehdottamaa kolmen vuoden siirtymäaikaa oli-si pidennettävä viiteen vuoteen.
Uskonnonvapauskomitean välimietinnön käsit-telyn ja varsinaisen mietinnön käsitkäsit-telyn välillä
Suo-men evankelisluterilainen kirkko on edennyt Porvoon sopimuksen periaatteiden soveltamisessa kirkolliseen säännöstöön. Porvoon sopimuksen soveltamisen myö-tä kirkkomme on jo tehnyt päätöksen, etmyö-tä henkilö voi samanaikaisesti olla esimerkiksi sekä Englannin ang-likaanisen kirkon että Suomen evankelisluterilaisen kirkon jäsen. Näin Suomen evankelisluterilainen kirk-ko on käytännössä ottanut sen kannan, että henkilö Veijoissakin tapauksissa kuulua samanaikaisesti useampaan kuin yhteen uskonnolliseen yhdyskun-taan. Pitäytyminen nyt voimassa olevassa uskonnon-vapauslaissa olevan kiellon kannalla vaikeuttaisi Por-voon sopimuksen soveltamista.
LAPSEN USKONNOLLISEN ASEMAN MÄÄRÄYTYMINEN
Voimassa olevassa laissa alle 18-vuotias kuuluu sa-maan uskonnolliseen yhdyskuntaan kuin vanhem-pansa. Vanhempien erotessa uskontokunnasta eroaa lapsikin. Jos vain toinen vanhemmista kuuluu kontokuntaan, voivat vanhemmat sopia lapsen us-konnollisesta asemasta. Elleivät vanhemmat tällai-sessa tilanteessa tee sopimusta, määräytyy lapsen us-konnollinen asema äidin mukaan, kuitenkin niin, et-tä uskonnollisen yhdyskunnan jäseneksi liitet-täminen edellyttää aktiivisuutta huoltajilta/äidiltä. Aktiivi-suuden puuttuessa lasta ei liitetä minkään uskonto-kunnan jäseneksi.
Kirkolliskokouksen mielestä uskonnonvapauden toteutuminen edellyttää, että huoltajat voivat päättää lapsen uskonnollisesta asemasta. Lapsen uskonnon-vapaus toteutuu parhaiten silloin, kun hänen kasva-tuksestaan vastaavat saavat päättää myös hänen us-konnollisesta kasvatuksestaan. Vakaudella ja jatku-vuudella on tärkeä asema uskonnollisessa kasvatuk-sessa ja kehityksessä. Kaste on paitsi kirkon pyhä toi-mitus myös uskontokunnan jäseneksi ottamisen ta-pahtuma. Kasteeseen liittyy kiinteästi ajatus kristilli-sestä kasvatuksesta, joka kastetulle myöhemmin an-netaan vanhempien, kummien ja uskonnollisen yh-dyskunnan toimesta.
Välimietinnöstä antamassaan lausunnossa kir-kolliskokous yhtyi komitean ehdotuksiin, että tilan-teissa, joissa lapsen huoltajat kuuluvat eri uskonnol-lisiin yhdyskuntiin tai jompikumpi huoltajista ei kuu-lu mihinkään uskonnolliseen yhdyskuntaan, lapsen uskonnollisesta asemasta tulisi ensisijaisesti sopia ja lapsen uskonnollinen asema määräytyisi
toissijai-sesti äidin mukaan.
Varsinaisessa mietinnössään komitea on tällä koh-din muuttanut aikaisempaa ehdotustaan. Ehdotetun lain 4 §:n l momentin mukaan lapsen asema mää-räytyisi ensisijaisesti huoltajien tekemän sopimuksen mukaan. Toissijainen menettely olisi, että mikäli huol-tajat eivät kykene sopimaan asiasta, lasta ei liitettsi mihinkään yhdyskuntaan. Komitea on luopunut äi-din merkityksestä lapsen uskontokunnan määräyty-misessä.
Kirkolliskokouksen mielestä on perusteltua pi-täytyä lainsäädännössä sillä kannalla, jolla komitea itsekin oli välimietinnössään. Siksi kirkolliskokouk-sen lausunnossa todetaan, että 4 §:n loppua olisi muu-tettava siten, että äidin merkitys lapsen uskontokun-nan määräytymisen kannalta olisi ratkaiseva silloin, kun muuta perustetta uskontokunnan määräytymi-selle ei ole. On merkille pantavaa, että tämä kirkol-liskokouksen tekemä muutosehdotus ei merkitse, et-tä äidin uskontokunta olisi määräävä tekijä kaikissa tapauksissa. Ehdotetun lain 4 §:n l momentin alkuosa varmistaa sen, että äidin uskontokunta ei ole määrää-vä tekijä siinä tapauksessa, että vanhemmat asuvat erillään ja lapsi asuu isänsä luona. Kirkolliskokouk-sen mielestä 4 § turvaa isän oikeudet riittävällä ta-valla, vaikka loppuun tehtaisiinkin muutos, jonka pe-rusteella äidin uskontokunta tulisi määrääväksi teki-jäksi eräissä ääritapauksissa.
Säännös, jonka mukaan lapsen uskonnollinen ase-ma määräytyy äärimmäisessä tapauksessa äidin mu-kaan, ei ole tasa-arvoperiaatteen vastainen. Uskon-nolliseen yhdyskuntaan kuulumisen näkökulmasta komitean nyt ehdottama säännös merkitsisi, että us-konnottomuus nostetaan muita vahvempaan asemaan. Lapsi kirjautuisi uskonnollisen yhdyskunnan ulko-puolelle aina silloin, kun vanhemmat eivät kykene so-pimaan asioista. Tällöin vanhemmista "voittaisi" ai-na se, joka ei kuuluisi mihinkään uskonnolliseen yhdyskuntaan. Jossakin tapauksissa tämä säännös joh-taisi tilanteeseen, jossa kolmihenkisen perheen jäse-nien uskonnollinen asema olisi kaikilla eri: vanhem-mat kuuluisivat eri uskonnolliseen yhdyskuntaan ja lapsi kirjautuisi uskonnottomaksi siinä tapauksessa, että vanhemmat eivät voi sopia. Miten turvattaisiin tämän lapsen johdonmukainen ja kestävä kasvatus? 4 §:n yhteyteen kirkolliskokous esitti lisättäväk-si viittauksen lisättäväk-siihen, että uskonnollisten yhdyskun-tien oikeudesta saada tietoa niiden jäsenille synty-neistä tai adoptoiduista lapsista säädetään erikseen. Luterilaisen kirkon kannalta uskonnollisen yhdys-kunnan jäseneksi ottaminen tapahtuu tavallisimmin
kasteen yhteydessä. Aloite kastetilaisuuden järjestä-miseksi voi tulla lapsen vanhemmilta tai seurakun-nalta. Jotta seurakunta voisi informoida vanhempia kastejuhlan käytännöistä ja muista menettelytavois-ta, olisi tarpeen, että seurakunnat saisivat väestöre-kisterin pitäjältä tiedon siitä, milloin seurakunnan jä-senille on syntynyt tai he ovat adoptoineet lapsen. Val-tioneuvoston asetuksella voitaisiin varmistaa se, että uskonnolliset yhdyskunnat saavat oman työnsä kan-nalta tarpeellista tietoa jäsentensä perheenlisäyksis-tä.
LAPSEN ITSEMÄÄRÄÄMISOIKEUDEN LAAJENTAMINEN
Voimassa olevan uskonnonvapauslain mukaan 15 vuotta täyttänyt voi huoltajan suostumuksella erota uskontokunnasta tai liittyä siihen. 15 vuotta täyttä-neen ei ilman omaa suostumustaan tarvitse seurata vanhempiaan näiden muuttaessa uskontokuntaa.
Komitea esittää, että nykyisestä poiketen lapsen itsemääräämisoikeutta vahvistettaisiin siten, että 12 vuotta täyttänyt seuraisi vanhempiaan vain omalla suostumuksellaan näiden muuttaessa uskonnollista asemaansa. Kirkolliskokous yhtyi lausunnossaan ko-mitean kantaan 12 vuotta täyttäneen itsemääräämis-oikeuden lisäämisestä.
Kirkolliskokous esitti välimietinnöstä antamas-saan lausunnossa lakimuutosta, jonka mukaan ala-ikäinen voisi huoltajan suostumuksella liittyä uskon-nolliseen yhdyskuntaan tai erota siitä sen kalenteri-vuoden alusta, jolloin hän täyttää viisitoista vuotta. Pyrkimyksenä oli poistaa ongelma, joka syntyy sil-loin, kun kirkkoon kuulumaton rippikoululainen on 14-vuotias rippikouluryhmänsä konfirmaatiopäivä-nä eikä voi liittyä kirkkoon eikä siksi osallistua kon-firmaatioon ryhmänsä mukana, ellei jompikumpi van-hemmista liity kirkkoon. Kirkolliskokous ei ottanut tätä asiakokonaisuutta esiin uudestaan lausunnossaan komitean varsinaisesta mietinnöstä.
USKONNOLLISESTA
YHDYSKUNNASTA EROAMINEN
Välimietinnöstä antamassaan lausunnossa kirkollis-kokous katsoi, että uskonnollisesta yhdyskunnasta eroamisesta tulee olla selkeät säännökset laissa. Edel-leen todettiin, että kirkolliskokous vastustaa henki-lökohtaisen ilmoituksen ja harkinta-ajan poistamis-ta. Uskonnonvapauskomitea esittää mietinnössään,
että sekä harkinta-aika että vaatimus henkilökohtai-sesta ilmoituksen tekemisestä poistetaan.
Valmistellessaan kirkolliskokouksen lausuntoa komitean varsinaisesta mietinnöstä perustevaliokun-ta päätyi asiantuntijoiperustevaliokun-ta kuultuaan siihen, että har-kinta-ajan puolustamiselle ei ole riittäviä perusteita. Harkinta-ajan säilyttämisellä ylläpidettäisiin pahaa mieltä ja siitä nousevaa julkista keskustelua siitä, et-tä joulukuussa eropäätöksen tehnyt joutuu maksa-maan koko seuraavan vuoden kirkollisveron. Har-kinta-ajan säilyttämisen perustelut osoittautuvat hei-koksi myös siinä mielessä, että kirkosta eronnut hen-kilö voi milloin tahansa hyvin pienellä vaivalla pala-ta pala-takaisin kirkon jäseneksi. Uskonnollisespala-ta yhdys-kunnasta eroamisen harkinta-ajan vertaaminen esi-merkiksi avioeropäätökseen liittyvään harkinta-ai-kaan ei tämän takia ole erityisen onnistunutta.
Kirkolliskokous piti kuitenkin tärkeänä, että hen-kilökohtaisen ilmoituksen pakollisuus säilytettäisiin laissa. Kirkolliskokouksen mielestä tätä menettely-tapaa koskevaa säännöstä ei pidä ymmärtää kirkosta eroamisen vaikeuttamiseksi. Kyse on uskonnollisen vakaumuksen erityisluonteesta ja uskonnolliseen yh-dyskuntaan kuulumisen kokonaisvaltaisuudesta. Kir-kolliskokouksen mielestä henkilökohtainen eroa-mismenettely voi olla myös suoja vakaumuksen vas-taista painostusta vastaan.
EHDOTUS HAUTAUSTOIMILAIKSI
Uskonnonvapauskomitean mietinnössä kokonaan uut-ta verrattuna välimietintöön on esitys hauuut-taustoimi- hautaustoimi-laiksi. Komitea toteaa hautaustoimen periaatteessa kuuluvan yhteiskunnan tehtäviin ja että toimiala voi-si sopia luontevasti kuntien hoidettavakvoi-si. Käytännön syistä hautaustointa ei kuitenkaan ole järkevää siirtää yhteiskunnan hoidettavaksi.
Komitea antaa tunnustusta luterilaisten seura-kuntien osaamiselle hautaustoimen alueella ja pitää perusteltuna, että nykyistä järjestelmää ei suuremmin muutettaisi. Uskonnonvapauslaista johtuen hautaus-toimi on kuitenkin hoidettava niin, etteivät ihmiset uskonnollisen asemansa vuoksi joudu keskenään eri-arvoiseen asemaan. Näistä syistä lakiin on otettu sää-dös seurakuntien velvollisuudesta perustaa riittävä määrä tunmistuksettomia hauta-alueita sekä säännös hautauksen maksuperusteiden yhdenmukaisuudesta. Lakiin kirjattu säädös evankelisluterilaisen kir-kon velvollisuudesta ylläpitää yleisiä hautausmaita on periaatteellisesti merkittävä. Kirkko nähdään
lais-sa julkisoikeudellisena yhteisönä, jolla on tiettyjä vi-ranomaistehtäviä kuten hautaustoimi. Tämä tehtävä on kuulunut kirkolle perinteisesti. Uutta on lähinnä se, että lain tasolla velvoitettaisiin seurakuntia huo-lehtimaan siitä, että halukkaille varataan riittävä mää-rä tunnustuksettomia hauta-alueita. Toinen merkittä-vä uutuus on se, että laissa säädettäisiin siitä, että hau-taamisen maksuperusteiden tulisi olla paikkakunta-laisille samat siitä riippumatta, ovatko he seurakun-nan jäseniä vai eivät.
Molemmat muutokset aiheuttavat lisäkustannuk-sia seurakunnille. Hautaustoimilaissa tämä on huo-mioitu 21 §:ssä, jossa todetaan, että valtio osallistuu hautausmaiden ylläpidosta aiheutuviin kustannuksiin siten kuin siitä erikseen säädetään. Mietinnön pe-rusteluissa viitataan kirkon saamaan yhteisövero-osuu-teen yhtenä mahdollisena valtion osallistumistapana. Kirkolliskokouksessa kiinnitettiin huomiota sii-hen, että ehdotetut säännökset jättävät valtion osal-listumisen markkamääräisen tason täysin jatkoneu-vottelujen varaan. Siksi kirkolliskokous lausunnos-saan edellytti, että valtio osallistuisi riittävällä taval-la hautausmaiden ylläpidosta aiheutuviin kustannuk-siin.
On todennäköistä, että säännös, jonka mukaan hautaamisen maksuperusteiden on oltava samat sekä kirkon jäsenille että niille, jotka eivät ole kirkon jä-seniä, aiheuttaa hämmennystä seurakuntalaisten ja seurakunnan luottamushenkilöiden keskuudessa, kun laki tulee voimaan. Ainakin jotkut alkavat kysellä, mikä merkitys on kirkollisverolla, jos hautapaikan hinta on sama niillä, jotka ovat maksaneet kirkollis-veron ja niillä, jotka eivät ole osallistuneet seurakun-nan toiminseurakun-nan rahoitukseen.
Hautaustoimikin kyseinen säännös sekä säännös valtion osallistumisesta hautatoimen kustannuksiin näyttävät yhtäältä sisältävän ajatuksen, että kirkol-lisveroa kerätään muun toiminnan kuin hautaami-sen rahoittamiseksi. Toisaalta joku voi uskonnonva-pauden näkökulmasta kysyä, onko oikein, että yhden uskonnollisen yhdyskunnan jäsenet joutuvat jäsen-maksunsa kautta osallistumaan myös toisen uskon-tokunnan jäsenten hautauksesta syntyviin kustan-nuksiin.
Kansalaisten yhdenvertaisuuden kannalta on vält-tämätöntä, että valtiovalta selkeällä ja lakiin perustu-valla taperustu-valla korvaa hautaamisesta aiheutuvat kus-tannukset ev.lut. kirkolle tai muulle hautaustoimen harjoittajalle kaikkien kansalaisten osalta. Komitean ajatusta voi näet tulkita niinkin, että
laiset seurakunnat ovat keskeinen alihankkija, joka tuottaa valtiolle yhteiskunnan hautauspalvelut laa-dukkaasti ja edullisesti.
Seurakuntien keräämillä kirkollisveroilla eli jä-senmaksuilla rahoitettaisiin jatkossakin seurakuntien omaan jäsenistöön kohdistuvaa, hautaustoimeen liit-tyvää toimintaa, joka ilmenee esimerkiksi sakraaliti-lojen rakentamisena ja ylläpitämisenä, hautaustoimi-tuksina ja muistotilaisuuksina sekä muuna hautaa-misen valmisteluna ja omaisten henkisenä ja hengel-lisenä tukemisena. Uskonnonvapauskomitea olisi voi-nut esittää säännöstä kaikilta kansalaisilta perittävästä hautatoimen maksusta, josta saatavat varat olisi tu-loutettu niille toimijoille, jotka maassa hoitavat hau-taustointa. Tätä ilmeisesti pidettiin liian byrokraatti-sena ja kustannuksiltaan kalliina ratkaisuna.
Kirkolliskokouksen mielestä komitean ehdotta-ma 50 vuoden hautausehdotta-maan rauhoitusaika saattaa ol-la liian lyhyt. Lausunnossaan kirkolliskokous esitti, että hautausmaan rauhoitusajan tulisi olla 100 vuot-ta.
Vainajan tuhkan käsittelystä ei voimassa olevas-sa lainsäädännössä ole juuri mitään säädöksiä. Us-konnonvapauskomitea on kirjoittanut joitakin tar-koituksenmukaisia säädöksiä ehdotukseen hautaus-toimilaiksi. Kirkolliskokous piti ongelmallisena aja-tusta, että tuhkan levittämisoikeus olisi maa- ja ve-sialueiden käytön osalta rinnastettavissa ns. joka-miehenoikeuteen. Kirkolliskokous esitti, että tuhkan sirotteleminen muualle kuin hautausmaalle säädet-täisiin luvanvaraiseksi. Tämä turvaisi vainajan kun-nioittamisen periaatteen ja ehkäisisi myös mahdolli-sia omaisten välisiä kiistoja.
LOPUKSI
Uskonnonvapauslain uudistus on tarpeen ja nyt teh-dyt ehdotukset ovat pitkälti oikeansuuntaiset. Mer-kittävää on positiivisen uskonnonvapauden käsitteen ottaminen lähtökohdaksi. Tärkeätä on 12-vuotiaan it-semääräämisoikeuden laajentaminen ja viittaukset koululakeihin, joissa uskonnonopetuksen pakollisuus säilyisi. Keskeiset ongelmat liittyvät lapsen uskon-nollisen aseman määräytymiseen sekä seurakuntien velvollisuuteen toimia hautaustoimen hoitajana tasa-vertaisesti kaikkien kansalaisten osalta. Viimeksi-mainittu tehtävänanto ja ehdotettu säännös valtion osallistumisesta hautaustoimen kustannuksiin aset-tavat valtiovallalle vahvan moraalisen velvoitteen laa-tia yhdessä ev.lut. kirkon kanssa järjestelmä, joka
riit-tävällä tavalla takaa sen, että kirkon jäsenet eivät tu-le kohdelluksi epäoikeudenmukaisesti osallistuessaan kirkollisverojen kautta seurakunnan toiminnan yllä-pitämiseen.
