Teologinen aikakauskirja sotien välisenä aikana 1917-1939

Full text

(1)H E L S I N G I N. Y L I O P I S T O. Julkaistu oikeudenhaltijoiden luvalla. Ei saa kopioida, levittää tai saattaa muuten yleisön saataviin ilman eri lupaa. Ei saa tallentaa pysyvästi omalle tietokoneelle. Opiskelua, opettamista ja tutkimusta varten saa tulostaa omaan käyttöön muutamia kappaleita.. http://www.opiskelijakirjasto.lib.helsinki.fi/eres 2001. Lauha, Aila. Teologinen aikakauskirja sotien välisenä aikana 1917-1939 Teologinen aikakauskirja. - Helsinki : Teologinen julkaisuseura. ISSN 0040-3555. 102 (1997) : 5-6, s. 452-479..

(2) TEOLOGINEN AIKAKAUSKIRJA SOTIEN VÄLISENÄ AIKANA 1917-1939 Aila Lauha, prof., Helsinki KANSALLISESTI PAINOTTUNUT TA: VUODET 1917-1925 Yleistavoitteena papiston tason nostaminen kansan parhaaksi Teologisen aikakauskirjan taustavoimiin kuuluneet yliopistoteologit, erityisesti ns. lauantaiseuralaiset, olivat jo vuosia tähdentäneet Suomen kansan ja evankelis-luterilaisen kirkon välistä kohtalonyhteyttä. Vuoden 1917 suuret yhteiskunnalliset muutokset, joihin Suomessa liittyi myös vahvaa kirkonvastaista kuohuntaa, voimistivat tätä juonnetta. Kansankirkkomiesten varsinaisena foorumina oli Kotimaa-lehti.1 Venäjän ja Suomen suurten muutosten vuosi kytki kuitenkin myös teologien ammattilehden TA:n aiempaa kiinteämmin kansankirkkoideologiaan. Tätä kehitystä ennakoi jo vuoden 1917 ensimmäinen numero, joka alkoi lehden toisen päätoimittajan professori Jaakko Gummeruksen kirjoituksella Näkyjä. G. G. Rosenqvistin erottua vuoden 1916 alussa Gummeruksen rooli oli käytännössä muodostunut näkyvämmäksi kuin vastaavaksi päätoimittajaksi nimetyn professori Edvard Stenijn.2 Niinpä Gummeruksen vuoden 1917 avausartikkelia voi pitää linjakirjoituksena. Maailmansota jatkui, Suomi osana Venäjää oli siinä mukana, mutta kansa näki jo näkyjä jostakin uudesta: Ja kansamme? Näemmekö hengessämme sillekin puhdistuksen ja uudistuksen ajan, niin että se terveenä ja elinvoimaisena kansana kävisi kohtaloitansa kohti, tulivatpa ne ulkonaisesti lähimmässä tulevaisuudessa millaisiksi tahansa? Silloin sillä lopultakin olisi se suuri tulevaisuus, jota sille toivomme ja jonka eteen kannattaisi sekä tehdä työtä että uhrautua!3 Gummerus, joka jo nuorena oli omaksunut patrioottiset ihanteet, halun toimia Suomen kansan ja kielen hyväksi, edistää suomalaista kulttuuria. 452. ja rakentaa suomalaista yhteiskuntaa, oli maailmansodan vuosina ajautunut lähelle aktivistipiirejä.4 Ne näyt, joista hän kirjoituksessaan puhui, koskivat Suomen tulevaisuutta, suomalaisten oikeutta kehittää yhteiskuntaansa muiden kansakuntien tavoin. Aktivistien tavoin Gummeruksen haaveena oli "vapaus", mutta vapauden ulkoista muotoa oli vuoden 1917 alussa yhä vaikea hahmottaa. Olennaista oli Gummeruksen mukaan se, että vapautumiseen liittyisi kansakunnan sisäinen uudistus. Tässä hän näki vakavan haasteen nimenomaan kirkolle.5 Gummeruksen ohella myös TA:n edellinen päätoimittaja G. G. Rosenqvist tähdensi kevään 1917 kirjoituksissaan papiston ja kirkon vastuuta kansakunnan kehityksestä. Venäjän helmikuun vallankumouksen jälkeen Rosenqvistiltä ilmestyi kirkon ja valtion eroa ja uskonnonvapautta käsitellyt pamflettikirjanen. Gummerus siteerasi TA:ssa sen sen ydinkohtia: Ainoastaan sellainen evankeelinen kansankirkko ansaitsee kannatusta, jota kansa itse vaalii ja rakastaa, joka on elävässä kosketuksessa oman kansansa kanssa eikä vähimmin sen kärsimysten ja taisteluiden kanssa, elävässä kosketuksessa tieteen ja sivistyksen kanssa - kirkko, joka ei tahdo saavuttaa vaikutusta muunlaisin keinoin kuin niillä, joita sen oma totuudentunto ja henki kehoittaa valitsemaan, mutta joka seisoo pystyssä ja rohkeana kaikkia kristinuskon olemusta, ihmisoikeutta ja ihmisarvoa loukkaavia vaatimuksia vastaan, tulivatpa ne sitten ylhäältä tai alhaalta päin.6. Syyspuolella 1917 Gummeruksen kirjoituksissa alkoi esiintyä yhä vahvempaa poliittisen vapauden ihannointia ja suoranaista venäläisvastaisuutta. Suomalaisen yhteiskunnan kulmakivinä olivat vanhastaan olleet "vanha Ruotsin laki ja Lutherin usko", hän muistutti. Naapurissa asuvan suuren kansan luonne taas oli toisenlainen. Siksi tämä naapuruus oli Suomen kansan sielulle suuri vaara!7 Nopeat poliittiset muutokset, jotka Suomen osalta huipentuivat itsenäisyysjulistukseen, vä-.

(3) rittivät siis aikakauskirjaa ja voimistivat sen kansankirkollista ilmettä. Lehti ei kuitenkaan heittäytynyt poliittiseen tai kirkkopoliittiseen polemiikkiin samassa määrin kuin esimerkiksi Kotimaa, Herättäjä tai Vartija.8 Sisällössä painottuivat yhtä lailla teologiset teemat, erityisesti uskonpuhdistuksen juhlavuosi ja luterilaisen perinteen ominaislaatu. Tosin myös nämä teemat tarjosivat tilaisuuden suomalaiskansallisten painotusten, esimerkiksi oman herätysliikeperinnön, esiinnostamiseen. Gummeruksen mukaan erityisesti herännäisyydessä manifestoitui paitsi "aito suomalaiskansallinen uskonnollisuus" myös "aidoin luterilaisuus".9 Kansan yhtenäisyyden repeäminen sisällissodaksi toi vuoden 1918 numeroihin tummat sävyt ja jopa edellisvuottakin selkeämmän poliittis-yhteiskunnallisen ilmeen. Hätä yhteiskuntajärjestyksen romahtamisesta ja koko kansan tulevaisuudesta oli ominaista esimerkiksi lehden vakiopalstana oleville raamatuntekstien selityksille. Katastrofin syyksi nähtiin uskonnollinen luopumus. Myöskään kirkko ei ollut vapaa syyllisyydestä vaan sen oli käytävä itsetutkisteluun.10 Näissä tunnelmissa TA oli lähellä muiden kirkollisten lehtien, erityisesti Kotimaan, linjauksia.11 Kansalaissota-tematiikan mielenkiintoisena äärimuotona voi pitää luonnontieteilijä Charles Emil Boldtin punaisten aatemaailmaa ymmärtävää kirjoitusta Vedergällning. Boldtin oma poika oli 1918 joutunut punaisten surmaamaksi. Tästä huolimatta hän rinnasti rohkeasti valkoisen Suomen sankareina pidetyt jääkärit punaisiin vallankumouksellisiin: molemmat olivat nousseet laillista esivaltaa vastaan ihanneyhteiskuntansa puolesta. Todellista kristillisyyttä olisi Boldtin mukaan tunnustaa tämä, kieltäytyä kostosta, katsoa eteenpäin ja oppia omista virheistä.12 Kirjoituksessa oli liittymäkohtia sosialismin, pasifismin ja tolstoilaisuuden aatemaailmaan; näiden aatteiden julkisia kannattajia kuuluikin Boldtin perhepiiriin.13 Kirjoituksen julkaiseminen todistaa TA:n toimituksen — ilmeisesti lähinnä Jaakko Gummeruksen — halusta kuunnella myös sellaista yhteiskunta- ja kirkkokritiikkiä, jonka taustana oli porvarillisesta kansankirkkoajattelusta poikkeava ideologia.14. Itsekriittisten, anteeksiantamusta tai suoranaista ymmärtämystä osoittavien kirjoitusten ohella TA julkaisi myös punaisten rankaisemista vaativia kannanottoja.15 Jaakko Gummeruksen oma tulkinta kansalaissodasta oli sinänsä tyypillinen, joskin maltillinen, valkoisen puolen edustajan näkemys. Hän tuomitsi esimerkiksi punaisten harjoittaman uskonnonvastaisen toiminnan ja papistoon kohdistuneet julmuudet.16 Gummerus torjui kuitenkin koston oikeutuksen. Kirkon tuli sen sijaan keskittyä kantamaan vastuuta sekä yksilöiden että koko kansan sielusta.17 Gummeruksen mielestä ajan haasteet kohdistuivat kirkon ohella myös TA:n omaan erityiseen. 1. Murtorinne 1980,82-85; Veikkola 1980,375-394,470-472. Kansankirkkoideologian kehkeytymisestä ja voimahahmoista Veikkola. 1980,54-66,134-139,164-165,236,263,292-301. 2 3 4 5 6 7 8 9. 10. 11 12 13. 14 15. 16 17. Päätoimittajavaihdoksesta Ijäs 1993,140-l4l. Gummerus 1917a, 6-7. Lauha 1990,32, 58; Ijäs 1993,354,357-360. Gummerus 1917a, 6. G. G. Rosenqvist 1917,110; TA 1917,528. Gummeruksen ja Rosenqvistin suhteesta Ijäs 1993,72-77,140. Gummerus 1917b, 269. Murtorinne 1980,85; Veikkola 1980,368,375-405. Gummerus 1917c, 374-375. Gummeruksen tavasta nähdä herännäisyys toisaalta kansalliseen heräämiseen valmistavana liikkeenä, toisaalta oikean luterilaisuuden ilmentymänä Ijäs 1993,50-51, 392-396. Luther-juhlavuoden mainingit ulottuivat myös vuoden 1918 puolelle; TA julkaisi Gummeruksen ensimmäisillä kirkkopäivillä tammikuussa 1918 pitämän esitelmän Uskonpuhdistuksen perintö ja sen velvoitus. Gummerus 1918a, 21-28, 66-76. Vuoden 1917 uskonpuhdistuksen juhlavuoden vietosta Pirinen 1983,39-46. Näin esim. K. A. Paasio. TA 1918, 29-32. Vastaavasti myös Ludvig Sjöstedt ja I. A. Björklund. TA 1918,96-100,163-167. Kena 1979,77-80; Murtorinne 1980,90-91. Boldt 1919,12-37. Kirjoitus oli päivätty toukokuussa 1918. Ch. E. Boldtin veli luonnontieteilijä ja koulumies Johan Georg Robert Boldt oli kristillismielinen pasifisti. Toinen veli, juristi Jean Carl Emil Boldt oli vallankumouksellinen anarkisti, joka järjesti vuonna 1917 yhdessä Arvid Järnefeltin kanssa ns. Nikolain kirkon valtauksen. Nokkala 1958, 205-206, 212, 317-322; Kena 1979, 33; Veikkola 1980,371-372; Reijonen 1980,81. Gummeruksen asenteesta tolstoilaisuuteen Nokkala 1958,322. Esimerkiksi juristi Robert Hermansonin artikkeli "Med anledning av det senaste benådningsmanifestet". Hermanson 1919, 38-41. Punavankikysymyksestä kirkossa tarkemmin Kena 1979,96-101. Gummerus 1918b, 48-49. Gummerus 1918b, 52-53.. "UPPSATSER. 453.

(4) kiinnostuksen kohteeseen, yliopistoteologiaan ja pappiskoulutukseen. Ensiksikin oli päästävä eroon kirkkoa vaivaavasta pappispulasta. Yhtä tärkeää oli teologisen koulutuksen tasosta huolehtiminen. Papiston tieteelliset valmiudet ja yleinen sivistys oli saatettava niin korkealla tasolle, ettei Suomen kirkon tarvitsisi hävetä esimerkiksi pohjoismaisten sisarkirkkojen rinnalla, Gummerus painotti.18 Pappiskoulutuksen ja teologian taso huolestutti myös G. G. Rosenqvistia. Hänen mielestään avainkysymys oli uskonnon ja kulttuurin yhteenkuuluvuuden myöntäminen. Rosenqvist toisti keskeisen väittämänsä, jonka mukaan uskontoa ei tullut eristää muusta inhimillisestä elämästä ja historiallisesta kehityksestä irralliseksi elämänalueeksi.19 Vastaavasti ei teologiassa tullut alistua "hurskaissa piireissä" esiintyvälle kulttuurivihamielisyydelle ja halulle alistaa tiedekin dogmeille. Kirkkohistoria ei saanut tyytyä olemaan vain kristillisen hurskauselämän, tunnustusten, kulttien ja instituutioiden historiaa, vaan siinä tuli ottaa huomioon kristinuskon laaja kulttuurivaikutus, joka ulottui politiikkaan, lainsäädäntöön, tieteeseen ja taiteeseenkin. Vastaavasti oli systemaattisen teologian tunnettava sisältäpäin ajan henkiset ja filosofiset virtaukset. Ellei näin tapahtunut, tuloksena olisi Rosenqvistin mukaan kulttuurivihamielinen uskonto ja uskontovihamielinen kulttuuri.20 Itsenäistymisen kuohuntavaiheen jälkeen TA:n antamaa kuvaa kirkosta suomalaisessa yhteiskunnassa hallitsi uskonnonvapausproblematiikka. TA:n suhtautuminen uskonnonvapauteen oli ennen muuta G. G. Rosenqvistin vaikutuksesta perinteisesti ollut myönteinen, suorastaan optimistinen. Uskontoa ei tullut ajaa pakkokeinoin, sillä kristinusko oli vapauden uskonto, Rosenqvist oli toistuvasti vedonnut.21 Samoilla linjoilla oli TA:n toimituskunnan jäsenistä ollut ainakin Gummerus.22 Uskonnonvapauden lopulta toteutuessa TA:n huolena oli valmistaa papistoa oikeaan suhtautumiseen eronneita kohtaan.23 Kirjoituksissa myönnettiin oikeaksi vapauden periaate: institutionalismin aika oli ohi. Punaisena lankana oli myös kirkon haastaminen itsekritiikkiin, sillä ero-. 454. amisten taustalla oli kirkonkin tekemisiä tai laiminlyöntejä. Kirkosta eroavaa ei myöskään tullut kohdella pakanana eikä häneltä saanut kategorisesti kieltää armonvälineitä.24 Tietty huojentuminen uskonnonvapauden rauhallisesta toteutumisesta ja eroliikkeen pienuudesta näkyi aikakauskirjan kirjoituksista vuoden 1923 jälkeen. Luterilaisen kirkon kansankirkkoasema koettiin uudessa tilanteessa itse asiassa entistä vahvemmaksi, koska jäsenyys nyt perustui vapaaehtoisuuteen.25 Toinen TA:ssa näkynyt yhteiskunnallinen juonne 1920-luvun edetessä oli kiristyvä kielipoliittinen tilanne. Ruotsinkielisen väestön autonomiapyrintöjen tuloksena syntynyt ruotsinkielinen Porvoon hiippakunta aloitti toimintansa joulukuussa 1923. Erityisesti teologisen tutkimuksen kannalta vielä tätäkin keskeisempi kielipoliittinen uudistus oli ruotsinkielisen teologisen tiedekunnan perustaminen Åbo Akademin yhteyteen lahjoitusvaroilla vuoden 1924 lopulla.26 Samaan aikaan kuin ruotsinkieliset näin turvasivat asemiaan kirkossa ja teologisessa koulutuksessa puhkesivat Helsingin yliopiston kieliriidat ja kielitaistelu sai keskeisen aseman Akateemisen Karjala-Seuran toiminnassa. Teologian ylioppilaiden aktiivinen osallistuminen AKS:n toimintaan vauhditti kieliriitoja kirkon sisällä.27 TA oli perinteisesti kaksikielinen, vieläpä niin, että vuoteen 1930 saakka ruotsinkielinen otsikko oli kansilehdellä ennen suomenkielistä. Tässä myöhemmät päätoimittajat lienevät osoittaneet kunnioitusta TA:n perustajalle G. G. Rosenqvistille.28 TA:n maltillisuuteen vaikutti epäilemättä päätoimittajien kanta: sen enempää Stenij kuin Gummeruskaan ei ajanut kireää kielipolitiikkaa.29 Vastaavasti edelleenkin iskukykyinen G. G. Rosenqvist varoitteli ruotsinkielisiä vaarantamasta kansan yhtenäisyyttä eristäytymällä.30 Kaikesta tästä huolimatta kielipoliittinen repeämä alkoi 1920-luvun puoliväliä lähestyttäessä kuultaa TA:n kirjoittelusta — tosin vähäisemmässä määrin kuin mitä samaan aikaan tapahtui muissa kirkollisissa lehdissä, esimerkiksi Vartijassa.31 Suhtautumisessaan ajan ilmiöihin, jopa koko yhteiskuntaa raastaviin suuriin linjakysymyksiin, TA oli itsenäisyyden alkuvuosina kaiken kaikki-.

(5) aan maltillinen ja sopuisa. Vaikka lehti oli ideologialtaan kytköksissä kansalaissodassa voittaneen valkoisen puolen arvomaailmaan, se karttoi vihamielisiä rintama-asetelmia. Sama harmonisoiva asenne näkyi suhtautumisessa kirkosta eroaviin ja kielikysymykseen. Lehti ajoi 1920-luvun alun yhteiskunnallis-kirkollisissa kannanotoissaan yhteiskuntarauhaa ja tähdensi kirkon ja papiston velvollisuutta kantaa vastuuta koko kansasta — ei ainoastaan sen osasta. Myös oman erityistehtävänsä teologien tieteellisenä ammattilehtenä TA jäsensi kansankirkkoideologiasta käsin. Kansakunnan kehitys ja tulevaisuus riippuivat pitkälti kirkon kyvystä hoitaa kansan sielua. Tämän tehtävän hoitamiseksi puolestaan tarvittiin tieteellisesti korkeatasoista, muihin tieteisiin ja kulttuuriin nähden avointa teologista tutkimusta, yliopiston antamaa pappiskoulutusta ja valistunutta, oman alansa ja itsensä kehittämisestä kiinnostunutta papistoa. Papiston tason nostamisen kansakunnan parhaaksi voi katsoa olleen TA:n sisällöllisenä ohjelmanjulistuksena itsenäisyyden alkuvuosina.. senäisyyden alkuvuosina Gummeruksen voimallisesti edistämä kirkkotiedollinen aines. Gummeruksen mielestä kirkkotieto oli itsenäinen teologinen disipliini, jonka tehtävänä oli ajankohtaisen tutkitun tiedon välittäminen maiden kirkoista, niiden lähihistoriasta, hallinnosta ja käytännön toiminnasta sekä teologisista virtauksista. Gummeruksen kiinnostuksessa kirkkotietoa kohtaan oli piirteitä ajan historiantutkimuksen kollektivistisista virtauksista, jotka jo enteilivät modernia kirkkososiologiaa.32 Gummeruksen tärkein oma kirkkotiedollinen artikkeli oli vuonna 1923 julkaistu Yleiskatsaus tärkeimpiin ilmiöihin kirkon ja teologian alalta 1917—1922.33 Kirjoitus rakentui Hans von Schubertin vastaavalle saksankieliselle yleiskatsaukselle.34 Se tarjosi suomalaiselle teologikunnalle tuoreen protestanttisen näkökulman uusimpaan kirkkohistorialliseen kehitykseen suhteutettuna maailman tapahtumiin ja yleiseen kulttuuriseen ilmapiiriin. Gummerus julkaisi kirjoituksensa sittemmin myös laajennettuna eripainoksena.35. Vuosien 1917-1925 teologiset trendit TA protestanttisen kirkkotiedon levittäjänä Murrosvaiheen mentyä ohi saivat varsinaiset tieteelliset artikkelit jälleen enemmän sijaa lehdessä. Parhain jatkuvuus oli eksegeettisillä kirjoituksilla. Jopa maailmansodan vuosina TA julkaisi TA Suomessa meneillä olevaan raamatunkäännöstyöhön liittyviä artikkeleita. Toinen katkeamaton juonne oli kotimainen kirkkohistoriantutkimus. Kolmas toistuva teemakokonaisuus oli käytännöllisteologinen: TA seurasi kirkollisten työmuotojen ja hallinnon kehitystä. Tässä aihepiirissä eivät varsinaiset tutkimukselliset näkökohdat kuitenkaan yleensä olleet päällimmäisinä. TA julkaisi säännöllisesti tietoja myös toimitukselle saapuneesta ulkomaisesta teologisesta kirjallisuudesta. Oli kuitenkin odotettava pitkälle 1920-luvulle, ennenkuin lehti varsinaisesti ryhtyi välittämään lukijoilleen uusimman teologisen tutkimuksen tuulahduksia. Parhaan ikkunan suureen maailmaan tarjosi it-. 18 Gummerus 1918b, 53-54. 19 Rosenqvistin ajattelusta Murtorinne 1986, 246-257; Ijäs 1993, 72-76. 20 G. G. Rosenqvist 1918,282-284. 21 Rosenqvistin kannasta uskonnonvapauteen Murtorinne 1967, 21, 25,51; Kena 1979,265,267; Murtorinne 1986,255-256. 22 Murtorinne 1967,50-51,95-96: Kena 1979,175. 23 Esim. C. G. Olsonin artikkeli "Tahdotteko tekin mennä pois?" sekä G. G. Rosenqvistin artikkeli "Kyrkans ställning till de utträdande". 24 Rosenqvist 1923,3-9. 25 Kirkon reaktioista uskonnonvapauden toteuttamisvaiheissa Murtorinne 1968,273-277; Seppo 1976,122-128; Kena 1979,341-350; Seppo 1983,49-57,93,227-235,330-344; Lauha 1993,37-39. 26 Widen 1974,257-261; Lauha 1993,91-92,126. 27 Hämäläinen 1968,86-90; Uino 1989,181-196; Lauha 1993,94-99. 28 Ijäs 1993,142. 29 Gummeruksen asenteesta kielikysymykseen Ijäs 1993,396. 30 G. G. Rosenqvist 1924,145. 31 Kieliriidoista kirkossa Lauha 1993,91-111,118-120. 32 Ijäs 1993,327.329. Gummerus oli saanut asiassa vaikutteita saksalaiselta professori Paul Drewsiltä. Gummeruksen pyrkimyksistä luoda kirkkotiedosta itsenäinen, pappiskasvatukselle välttämätön oppiaine Ijäs 1993,327-329,418. 33 TA 1923,95-107.. 34. Ijäs 1993,374.. 35. "Kristilliset kirkot nykyhetkellä." Gummerus 1923.. -UPPSATSER. 455.

(6) Pääosa kirkkotiedollisista artikkeleista oli joko lehden ulkomaisten avustajien laatimia tai käännöksiä ulkomaisista julkaisuista. Sisällöltään kirjoitukset painottuivat selkeästi protestanttisuuteen. Päähuomion saivat pohjoismaiden ja Baltian - erityisesti Viron - sekä Saksan ja Englannin kirkot. Ruotsin kirkollista elämää ja teologista tutkimusta TA oli itse asiassa seurannut tarkkaan jo ennen itsenäistymistä. Historiallisten ja kielellisten siteiden ohella TA:n toimituskuntaa lähensi Ruotsin kirkkoon nuorkirkollinen liike, jonka aatteissa oli yhtäläisyyksiä suomalaisen kansankirkkoideologian kanssa.36 Ikkunaa Ruotsiin piti avoimena erityisesti nuori G. O. Rosenqvist, vanhan päätoimittajan poika.37 Tietoja Ruotsin kirkosta välittivät lisäksi toimituskunnan ruotsalaisjäsenet tuomiorovasti J. Th. Bring Linköpingistä ja professori Hjalmar Holmquist Lundista sekä teologian tohtori Torsten Bohlin Upsalasta. Toimituskunnan jäseneksi merkityn Upsalan professorin Edvard Rodhen panos taas oli merkityksetön. Holmquist ja Bohlin kiinnittivät kirkollisen kehityksen ohella runsaasti huomiota teologiseen tutkimukseen.38 Tanskasta toimituskuntaan kuului kööpenhaminalainen kirkkoherra Theodor Lomholt Thomsen. Hänen kauttaan TA:n lukijat saattoivat seurata kirkko-valtio -problematiikkaa sekä naispappeuskeskustelujen etenemistä Tanskassa.39 Norjasta TA:n toimituskuntaan ei kuulunut säännöllisesti edustajaa.40 Norjan kirkolliseen elämään lukijat pääsivät kuitenkin tutustumaan Valkealan kirkkoherran asessori Uno Paunun välityksellä. Vuonna 1923 Norjan kirkon pappeinkokoukseen osallistunut Paunu selvitti seikkaperäisesti liberaalien ja konservatiivien välisiä kiistoja, teologisen koulutuksen ongelmia ja valtion kirkkopolitiikkaa sekä analysoi Norjan herätysliikkeitä ja korkeakirkollisuuden ilmentymiä.41 Tiedot Viron kirkosta saatiin Gummeruksen ystävän Tarton yliopiston kirkkohistorian professorin Olaf Sildin kautta.42 Sild keskittyi kirkon ja valtiovallan suhteisiin, kirkon taloudellisiin vaikeuksiin sekä liberaalien ja konservatiivien välisiin ristiriitoihin.43 Saksan evankelisia kirkkoja koskeville kirjoi-. 456. tuksille oli vuodesta 1918 alkaen leimallista Saksan sodanjälkeisen puutteen korostaminen sekä huoli rauhanneuvottelujen onnistumisesta nimenomaan Saksan kannalta. Tätä näkökulmaa pitivät esillä etenkin Gummerus ja G. G. Rosenqvist.44 Myös saksalaiset kirjoittajat korostivat samoja seikkoja välittäessään tietoa maansa kirkollisesta elämästä.45 Sympatia ja kiitollisuus valkoiselle Suomelle sotilaallista apua antanutta Saksaa kohtaan poiki 1920-luvun alkuvuosina Suomesta runsaasti avustuksia. Eräänä avustettavien ryhmänä oli Saksan evankelinen papisto. Suomalaisen papiston uhrimielen herättämisessä TA:n kirjoituksilla lienee ollut tuntuva merkitys.46 Saksan kirkollista elämää koskeva kirjoittelu ei ratkaisevasti vähentynyt, vaikka Saksan vaikutusvalta Suomessa muutoin maailmansodan lopputuloksen vuoksi heikkeni. Kirkon ja teologian uskollisuus "uskonpuhdistuksen emämaata" kohtaan kesti poliittisen vaihtelun.47 Englannin kirkkoja ja anglikaanisuutta koskevaan kirkkotietoon ulkopoliittiset suhdanteet heijastuivat selkeämmin. Gummerus itse oli perinteisesti erittäin kiinnostunut Englannin kirkollisesta elämästä ja hän oli suosinut tätä koskevaa kirjoittelua. Sigfrid Sirenius oli nimenomaan Gummeruksen aloitteesta laatinut 1917 ilmestyneen teoksensa Kirkko ja suurkaupunkien seurakuntatyö Englannissa.48 TA:ssa kirjasta oli julkaistu välittömästi kiittävä arvostelu.49 Kansalaissota tyrehdytti kuitenkin vuosiksi TA:n kiinnostuksen Englannin suuntaan. Ilmiö lienee yhteydessä Suomen kirkossa muutoinkin vallalla olleisiin Englannin vastaisiin näkemyksiin.50 Hiljaisuuden katkaisi lopulta nuori tutkijalupaus Aleksi Lehtonen vuosina 1923—1924 julkaisemallaan kolmiosaisella artikkelilla Katsaus Englannin kirkkoon. Lehtonen keskittyi artikkelissaan nimenomaan anglikaaniseen kirkkoon; hänen mukaansa tiedot Englannin kristillisyydestä olivat tätä ennen liiaksi saapuneet vapaakirkkojen taholta.51 Lehtonen kirjoitti TA:lle erillisartikkelin myös anglikaanisesta pappiskoulutuksesta ja virkateologiasta.52 Lehtosen selonteot anglikaanisesta seurakuntaelämästä olivat perusteellisuudessaan vailla vertaa. Minkään muun kirkon elämä ei lopulta saanutkaan.

(7) TA:ssa vastaavanlaista huomiota. Lähestyttäessä 1920-luvun puoliväliä oli ilmeistä, että TA oli ainakin käytännöllisteologisen aineksen osalta vahvasti orientoitumassa anglikaanisuuteen päin. Jonkin verran huomiota TA:ssa saivat myös Venäjän uskonto-olot. Artur Malinin kirjoitus "Venäjän kirkon vaikutus luterilaiseen kirkkoon Pietarissa" vuodelta 1919 oli lähinnä kirjoittajan analyysiä luterilaisuuden saamista ortodoksivaikutteista. Ajankohtaisia uskontovainoja kirjoitus ei käsitellyt.53 Eri maiden kirkkoja koskevan erityisaineksen ohella TA:ssa esiintyi Euroopan protestanttisuudelle yhteisiä trendejä. Näistä tärkein oli pelko Euroopan katolisoitumisesta. Esimerkiksi Ruotsissa pelko ns. katolisesta ekspansiosta näkyi vahvana Ruotsin kirkon pappisliiton työssä.54 Suomessa tilanne oli kuumimmillaan vuonna 1923, jolloin kardinaali van Rossum vieraili maassa asettamassa virkaan Suomen katolisen vikariaatin ensimmäisen piispan J. M. Buckxin.55 Vaikkei TA sortunut samaan antikatoliseen hysteriaan, jota dogmatiikan professori Antti J. Pietilä samaan aikaan viljeli Vartijassaan,56 suomalainen teologikunta sai myös sen välityksellä kelpo ruiskeen katolisuuden ja piilokatolisuuden ilmentymiä vastaan. Antikatolisia piirteitä esiintyi sekä ulkomaisten57 että suomalaisten kirjoittajien teksteissä. Gummeruksen asenne katolisuuteen oli, ilmeisesti kulttuuriprotestantismin antamista virikkeistä, jo vanhastaan kriittinen. Maailmansodan jälkeen hänen asenteensa oli vain jyrkentynyt.58 Katolisuuden vastaisia äänenpainoja esitti TA:n palstoilla myös Aleksi Lehtonen Englannin kirkkoa koskeneiden artikkeliensa sivujuonteena.59 Katolisuuden ekspansiosta varoittavien kuoroon yhtyivät lisäksi ainakin Uno Paunu60 ja Helsingin saksalaisen seurakunnan pastori Friedrich Israel.61 Kirkkotiedon piiriin voidaan lopuksi lukea myös kirkkojenvälisen yhteistyön tematiikka. Tämän aihepiirin kirjoitukset aloitti Theodor Lomholt Thomsen katsauksellaan Pohjoismaisen kirkollisen yhteistyökomitean työskentelyyn; mainitusta komiteasta muodostui Nathan Söderblomin johdolla eräänlainen pohjoismaisen ekumenian ydinsolu.62 TA:n kirkkojenvälistä työtä kos-. keneissa kirjoituksissa korostui yhteistyön merkitys pappiskasvatukselle ja teologiselle tutkimukselle. Varsinaisia ekumeenisia asiakirjoja tai kokousraportteja TA ei vuosina 1917—1925 julkaissut.. 36 Suomen nuorkirkollisuuden suhteesta Ruotsin nuorkirkollisuuteen. Veikkola 1980,93-113,465-466. 37 Esim. TA 1917,338-341. 38 Bring 1918 "Kyrkliga meddelanden från Sverige", Holmquist 1921 "1920 års kyrkomöte i Sverige", 1925 "Henrik Schartau. Till hundraårsminnet"; Bohlin 1925 "Nutida riksvensk teologi". Toimituskunnan kokoonpanosta Ijäs 1993, l4l. 39 Lomholt Thomsen 1919a, 16l-l65. 40 Vuosina 1917-1918 toimituskuntaan kuuluneen kirkkoherra Ivar Saetrangin merkitys jäi olemattomaksi. 41 Paunu 1924,34-37,39-40,43. 42 Gummerus ajoi Suomen ja Viron kirkkojen lähentymistä. Lauha 1993,219. Sildin ja Gummeruksen suhteesta Ijäs 1993,164. 43 Sild 1923,206-215. 44 G. G. Rosenqvist 1919,132-135; Gummerus 1919,109-110. Gummeruksen suhtautumisesta Saksaan myös Ijäs 1993,356. 45 Saksan tilannetta käsittelivät TA:ssa esimerkiksi G. Glöckner ja Gerhard Kittel.. 46 Lauha 1993,146-157. 47 Asennoitumisesta Saksaan Suomen kirkossa itsenäisyyden alussa. Lauha 1990,121-130,139-145,161-175; 376; 1993,146-167, 320-321. 48 Gummeruksen ja Sireniuksen varhaisesta kiinnostuksesta anglikanismiin Veikkola 1980,115-118; Lauha 1990,32,52,179; Ijäs 1993, 151-154,350-352,385-387. 49 TA 1917,258.. 50. Lauha 1990,139-145,169-175.. 51 TA 1923,215-225,275-286; TA 1924,7-18; Lauha 1993,195-196. 52 Lehtonen 1925,33-42,92-107.. 53 Malin 1919,300-314. 54 Wadensjö 1972,127-150; Lauha 1993,21-22,168-172. 55 Antikatolisuudesta 1920-luvun eurooppalaisessa protestantismissa ja erityisesti Suomessa Lauha 1993,21-22,39-40,168-208. 56 Tiililä 1972,176,252-253; Lauha 1990,186-187,341-342; 1993, 39-40. 57 Ljunggren 1923,132-142; van Gijsel 1923,142-146. 58 Gummeruksen mukaan "jesuiittahenki" oli katolisessa kirkossa voittanut ja "paavillinen absolutismi" saatettu voimaan. Gummerus 1923,97-103. Ijäs 1993,364-376; Lauha 1993,198-199. 59 Lehtonen 1923,219-223,280; 1924,7-18. 60 Paunu 1924,48. 61 Israelin kirjoitus käsitteli Girgensohnin luentoja ja Euroopan katolisoitumisen vaaraa. Israel 1923,225-227. 62 Lomholt Thomsen 1919, 186-189; Lauha 1990, 72-75, 87-97, 224-228.. -UPPSATSER. 457.

(8) Kirkkotiedollista ainesta julkaistessaan TA toisaalta jatkoi perinteisillä linjoillaan: se pyrki täydentämään papiston yleistietoutta. Kirkkotiedon korostuminen oli kuitenkin samalla heijastumaa ajan yleisestä suomalaisesta kulttuuripolitiikasta. Sille, kuten suomalaiselle ulkopolitiikallekin, oli itsenäistymisen jälkeisinä vuosina ominaista pyrkimys avartua ulospäin ja löytää Suomelle ja suomalaiselle kulttuurille kansainvälisesti hyväksytty identiteetti. TA:n pyrkimys seurata vuosina 1917—1925 eri maiden kirkollisia oloja ja peilata Suomen uskonnollista tilannetta niitä vasten on nähtävä myös tästä viitekehyksestä käsin.. Kirkkohistoriaa herätysliikkeiden ja protestanttisuuden näkövinkkelistä Suomalaisessa kirkkohistoriantutkimuksessa valtiollisen itsenäisyyden saavuttaminen voimisti ratkaisevasti jo vuosisadan vaihteessa vilkastunutta Suomen kirkon historian tutkimusboomia. Kysymys oli kansallisen identiteetin terävöittämisestä ja oman menneisyyden, "isien perinnön", kunnioittamisesta. Etenkin suomalaisia herätysliikkeitä koskeva tutkimus oli vilkasta ja ajalle tyypilliseen tapaan sangen ihannoivaa. Itse patristikkona aloittanut Gummerus jo ehti ohjata oppilaitaan kotimaisten teemojen äärelle. Hänen siirryttyään 1920 piispaksi trendi voimistui entisestään. Uusi kirkkohistorian professori Martti Ruuth oli nimenomaan herätysliiketutkija.63 Herätysliiketutkimuksen tuloksia esiteltiin säännöllisesti myös TA:ssa.64 Herännäisyyden alkuvaiheet ja suomalaiset herätysliikejohtajat Paavo Ruotsalaisesta, F. G. Hedbergistä ja Henrik Renqvististä aina aikalaiseen Wilhelmi Malmivaaraan saakka nostattivat lehdessä jonkin verran eri herätysliikkeiden lähtökohdista käsin määräytyvää kiistelyäkin.65 Kotimaisten herätysliikkeiden harrastus lisäsi pietismin arvostusta yleensä. Keski-Euroopassa kulttuuriprotestantismi oli suhtautunut pietismiin sangen nihkeästi, Ritschl suorastaan torjuvasti. Suomeen tämä Ritschlin korostus ei kuitenkaan ollut sanottavasti rantautunut. Jopa lauantaiseuralaisten teologien pietismikuva oli jäänyt pääasiassa myönteiseksi. Kun kotoisten pietistis-. 458. pohjaisten liikkeiden arvostus itsenäisyyden alkuvuosina sitten kasvoi, kaunistui kuva pietismistä kirkkohistoriallisena ilmiönä entisestään.66 Teologisen Aikakauskirjan kirkkohistoriallisissa kirjoituksissa oli toki myös muuta kuin kotimaista kirkkohistoriaa. Luther-juhlavuoden 1917 tietämissä TA julkaisi luterilaisuuden historiaan aina 1500-luvulle saakka sukeltavia artikkeleita, joista osalla oli kirkkohistoriallinen, osalla systemaattis-teologinen luonne.67 Kirkkohistoriallisten Luther-artikkeleiden kirjoittaja oli yleensä Gummerus. Hän jatkoi luterilaisuuden historiaan liittyvää kirjoittelua myös piispuusaikanaan. Gummeruksen artikkeleille oli aidon tutkimuksellisen otteen ohella ominaista sangen pitkällä aikavälillä liikkuminen ja nykytilanteeseen soveltaminen. Vuonna 1918 ilmestyneen kirkkopäiväesitelmän "Uskonpuhdistuksen perintö ja sen velvoitus" otsikko sopisi itseasiassa motoksi Gummeruksen muillekin Lutheria ja luterilaisuutta koskeneille tai sivunneille kirjoituksille. Kukaan 1920-luvun suomalaisteologeista ei yhtä määrätietoisesti korostanut luterilaisuuden ominaisluonnetta ja luterilaisen perinnön arvoa.68 Edellisellä vuosisadalla ja aivan 1900-luvun alussa Euroopassa erityisesti kulttuuriprotestantismin piirissä käynnistynyttä patristista suuntausta oli Suomessa edustanut niin ikään Gummerus.69 Itsenäisyyden alkuvuosina patristiikan harrastusta jatkoi lähinnä vuonna 1922 väitellyt ja primustohtorina promovoitu Max von Bonsdorff.70 Martti Ruuthin tultua kirkkohistorian professoriksi koko yleisen kirkkohistorian harrastus laimeni ratkaisevasti. Käänne kotimaiseen kirkkohistoriaan ja luterilaisiin alkujuuriin suomalaisessa kirkkohistoriassa jokseenkin täydellinen.71 Tästä seurasi, ettei myöskään TA juuri julkaissut yleiseen kirkkohistoriaan kuuluvia tieteellisiä artikkeleita. Voimallisimmin TA lienee edistänyt yleisen kirkkohistorian harrastusta Suomessa ryhtyessään markkinoimaan uutta yleisen kirkkohistorian yleisesitystä, ruotsalaisen Hjalmar Holmquistin Kirkkohistoriaa, jonka ensimmäinen osa ilmestyi 1923.72 Holmquist oli Jaakko Gummeruksen läheinen tutkijatoveri. Gummerus oli itsekin pro-.

(9) fessorivuosinaan kaavaillut osallistumista Holmquistin rinnalla yleisen kirkkohistorian yleisesityksen laatimiseen; hanke kuitenkin raukesi.73 TA:ssa tuore kirkkohistorian professori Martti Ruuth kiitti Holmquistin modernia otetta. Erityisesti Ruuth arvosti painopisteen siirtämistä vanhasta ja keskiajasta uudempaan aikaan sekä oppiriitojen jättämistä totuttua vähäisemmälle huomiolle. Ansiokasta oli Ruuthin mielestä myös kirkkohistorian kytkeminen yleiseen poliittiseen ja kulttuuriseen kehitykseen.74 Holmquistin 1910- ja 1920-luvun tuotannon eräänä johtavana aatteena oli ajankohdan protestanttisuudelle tyypillinen vastenmielisyys katolista kirkkoa ja kristillisyydenkäsitystä kohtaan. Näkemyksellä oli kannatusta suomalaisteologien keskuudessa kirkosta yliopistoon.75 Oppikirja, jossa kuva esimerkiksi jesuiitoista on nykymittapuulla pejoratiivinen, istui siksi sangen hyvin myös suomalaiseen miljööseen. Holmquistin teossarja hyväksyttiin heti ilmestyttyään teologisen tiedekunnan kurssikirjaksi. Ajan kielipoliittisten pyrkimysten mukaisesti — AKS-vaikutteinen nuoriso vaati myös yliopiston oppikirjojen suomalaistamista — Holmquistin kirkkohistoria käännettiin sangen nopeasti suomeksi.76 Holmquistin kirkkohistoria säilytti sittemmin useiden teologisukupolvien ajan asemansa kirkkohistoriallisen perustiedon antajana.77. nonfilosofisella pohdiskelulla ollut vastaavaa osuutta kuin Rosenqvistin aikana. Sosiaalietiikan alaan kuuluneista pohdinnoista laajimpia oli lehtori Robert Ylösen artikkeli Vallankumous kristillisen etiikan kannalta, jonka TA julkaisi 1920. Kirjoittajan pohti siinä maa-. Painetta aktiivisempaan sosiaalietiikkaan. 72 73. Etiikka oli ollut TA:n varhaishistoriassa — pitkälti G. G. Rosenqvistin vaikutuksesta — sangen korostetussa asemassa. Rosenqvist itse oli ns. routavuosina ottanut terävästi kantaa yhteiskunnallisiin ja poliittisiin kysymyksiin kristillisen etiikan näkökulmasta. Rosenqvistin näkemykset olivat aika ajoin hallinneet aikakauskirjaa siinä määrin, että lehden linjaa oli pidetty yksipuolisena.78 Itsenäisyyden alkuvuosina, TA puuttui entiseen tapaan moniin yhteiskunnallisiin kiistakysymyksiin. Ajankohtaisia teemoja lähestyttiin kuitenkin nyt pikemminkin kirkkohistoriallisesta tai käytännöllisteologisesta näkökulmasta. Kannanottojen perusteluissa ei eettisellä tai uskon-. 63 64 65. 66. 67. 68 69. 70 71. 74 75. Pirinen 1982,80. Ruuth piti virkaanastujaisesitelmänsäkin aiheesta Kulttuuri herännäisprobleemina. Ruuth 1923,9-23. Esim. Ruuth 1917,96-103. Kotimaisen kirkkohistoriantutkimuksen noususta Ijäs 1993,392-405. Salonen 1919,72-84; A. J. Soveri 1922,1-8,129-136; Edvard Hannula 1922, 64-72; K. Troberg 1922, 72-80; Kuokkanen 1924, 300-307. Näkemys hallitsee esimerkiksi Lehtosen kirjoitusta pietismin olemuksesta. Lehtonen 1920,113-127. Ritschlin ja Gummeruksen erilaisesta suhtautumisesta pietismiin Ijäs 1993,34-35,264-266,276, 345. Esimerkiksi Ruuthin "Uusia todistuskappaleita Lutherin esireformatooriselta kehityskaudelta" ja August F. Peltosen "Lutherin kirkkoaate" vuodelta 1917 edustivat selkeästi eri disipliinejä. Itsenäisyyden alun Luther-harrastuksesta Suomessa Murtorinne 1986, 24-26. Gummeruksesta luterilaisuuden korostajana kansainvälisissä ja ekumeenisissa yhteyksissä Lauha 1990,368-369,380-381. Kulttuuriprotestantismin kiinnostuksesta vanhan kirkon historiaan sekä Gummeruksen patristisesta harrastuksesta Pirinen 1982,78-79; Ijäs 1993,31-38,90-91,98-100. "Några ord om patristiska studier". von Bonsdorff 1922, 242-247; Pirinen 1982,79. Yleisen kirkkohistorian harrastuksen laantumisesta Ruuthin aikana Pirinen 1982,78-80. Gummeruksen tiedetään pahoitellaan disipliinin yksipuolistumista. Ijäs 1993,405. Teossarjan osa II ilmestyi ruotsiksi 1924 ja osa III1929. Gummerus oli toiminut 1908-1909 asiantuntijana Holmquistin hakiessa Lundin yliopiston kirkkohistorian professuuria. Holmquist oli myös vieraillut Suomessa. Gummeruksen ja Holmquistin yhteistyöstä Ijäs 1993,146-148,162-163. TA 1923,39-43. Esimerkiksi Gummeruksen näkemys vastasi Holmquistin kantaa.. Ijäs 1993,370-373. 76 Ensimmäinen osa ilmestyi suomeksi 1928, loput vuosina 1931-1932. 77 Vasta 1969 tanskaksi ja ruotsiksi sekä 1974 alkaen suomeksi ilmestynyt Christensen-Göranssonin kolmiosainen kirkkohistoria syrjäytti Holmquistin kirkkohistorian teologisen tiedekunnan tutkintovaatimuksista. Teologisen tiedekunnan opinnot 1970,73; Teologisen tiedekunnan opinto-opas 1974-1975, 62. Holmquistin kirkkohistoriasta tenttikirjana opiskelijan näkökulmasta Ota minut Vihtoriksi! 1995,72-73. 78 Juva 1986, 341-342; Murtorinne 1964, 204, 289-290; Ijäs 1993, 140.. -UPPSATSER. 459.

(10) ilmansodan kokemusten ja Versailles'n rauhanneuvottelujen valossa kristityn sosiaalieettisiä velvollisuuksia sekä oikeaa suhtautumista esivaltaan. Mielenkiintoisinta Ylösen artikkelissa oli uudenlainen, varsin kriittinen näkökulma luterilaiseen sosiaalieettiseen traditioon. Kirjoittajan mukaan nykytilanteessa oli välttämätöntä irtautua Lutherin esivaltakäsityksestä, koska sitä leimasi hedelmätön epäluottamus ihmisten kykyyn tehdä yhteiskunnallisia uudistuksia.79 Maailmansota oli opettanut, että kristittyjen oli välttämätöntä löytää sellainen sosiaalieettinen malli, joka takaisi kristityillekin oikeuden ja velvollisuuden toimia aktiivisesti yhteiskunnassa. Oikea suhtautuminen esivaltaan ei Ylösen mukaan voinut olla sokea kuuliaisuus, vaan aktiivisuus ja tarvittaessa rohkeus korjata vääristymät. Ellei esimerkiksi valtio noudattanut vanhurskautta, kristittyjen oli noustava sitä vastaan. Jopa vallankumous saattoi tässä tilanteessa olla oikeutettu: Jos valtion elämä todella on niin turmeltunut, että oikeuden ja vanhurskauden esille tuominen vaarantaa sen olemassaolon, silloin sen säilyttäminen ei ole suuriarvoista. Esivalta, joka ei noudata Herransa tahtoa, lakkaa olemasta Jumalan palvelija, ja samalla lakkaa omantunnon velvoitus olla sille ehdottomasti kuuliainen. Korkein velvoitus, minkä kristinusko ihmiselle asettaa, on kuuliaisuus Jumalalle.80. Vastaavaa tinkimistä esivaltauskollisuudesta oli routavuosien venäläistämispaineissa edustanut Rosenqvist. Suomalaista yhteiskuntaa silloin koetelleessa oikeustaistelussa kirkko oli kuitenkin jakautunut. Vaikutusvaltaisin osa papistoa oli arkkipiispa Gustaf Johanssonin johdolla pitänyt kiinni esivaltauskollisuuden periaatteesta.81 Itsenäistyneessä Suomessa sosiaalieettisen pohdiskelun edellytykset olivat ratkaisevasti toiset kuin routavuosina. Suomalaiset olivat vuosina 1917 ja 1918 käytännössä toimineet tavalla, jota voi pitää laillisen esivallan vastaisena: he olivat ottaneet valtaoikeudet omiin käsiinsä ja muodostaneet oman valtion. Tätä menettelyä kirkko ei ollut suinkaan tuominnut — päinvastoin. Ylösen näkemysten kaikupohjan kirkossa voikin tästä syystä olettaa olleen ratkaisevasti paremman kuin aikanaan Rosenqvistin. TA:n toimituksen tukeen viittaa ratkaisu julkaista Ylö-. 460. sen sosiaalieettiset pohdiskelut vuoden 1920 avausartikkelina. Ainakin Gummerus oli Ylösen linjoilla sosiaalieettisessä ajattelussaan.82 Kirjoitus ei kuitenkaan käynnistänyt keskustelua luterilaisen sosiaalietiikan uudistamisesta. Kaikkiaan systemaattisen teologian osuus oli itsenäisyyden alkuvuosien TA:ssa muutoinkin vähäinen. Lehden painotus oli kansallinen ja kirkkotiedollinen. Varsinaisten kansainvälisten teologisten vaikutteiden ja laajapohjaisen keskustelun aikaa saatiin vielä odottaa.. KANSAINVÄLISTYVÄ TA: VUODET 1926-1939 Uutta särmää lehden profiiliin Sukupolvenvaihdos mahdollistaa polemiikin Kaksikymmenluvun puolivälin jälkeen Teologinen Aikakauskirja siirtyi yhä selkeämmin Gummeruksen alaisuuteen. Stenij kuoli 1925, ja hetken näytti siltä, että lehden heikko taloudellinen tilanne johtaisi lakkauttamiseen. Vuoden 1926 tilauskuulutuksessa kerrottiin toiminnan kuitenkin jatkuvan. Kirkkohistorioitsija, piispa Gummerus siirtyi vastaavaksi päätoimittajaksi. Muut toimituskunnan jäsenet olivat eksegeetti, yliopistonapulainen A. F. Puukko sekä lehtori G. O. Rosenqvist. Viimeksi mainittu muodosti sillan paitsi TA:n perustajaan G. G. Rosenqvistiin myös ruotsinkieliseen teologikuntaan ja erityisesti vastaperustettuun Åbo Akademin teologiseen tiedekuntaan. Avustajiin lukeutui vuoden 1926 jälkeen edelleenkin joukko nimekkäitä yliopistoeksegeettejä ja kirkollisia vaikuttajia sekä kirjeenvaihtajat eri pohjoismaista. Lehti ilmoitti tässä vaiheessa ymmärtävänsä itsensä nimenomaan "tieteellisteologiseksi" julkaisuksi. Muiden Skandinavian maiden osalta luvattiin tosin välittää tietoja myös kirkollisista oloista. TA ei siis mieltänyt itseään kotimaisen kirkkotiedon välittäjäksi tai kirkkopoliittisen debatin kanavaksi. Näitä tarkoituksia varten oli olemassa eri julkaisut, lähinnä Vartija, Kirkko ja Kansa sekä Kotimaa. Kytkentä luterilaiseen kirkkoon ja sen toimintaan oli kuitenkin myös jatkossa sau-.

(11) maton. Esimerkiksi rukouspäivätekstien selitykset säilyivät vakiopalstana. Myös kirkkopäivien esitelmät julkaistiin TA:ssa, vaikka ne varmastikaan aina eivät edustaneet tieteen viimeistä sanaa. Valittua toiminta-ajatusta noudateltiin sangen johdonmukaisesti. Akateemisiksi katsottavien artikkelien määrä sisällössä kasvoi, kansainvälisen teologisen keskustelun ja tutkimuksen seuraaminen tehostui, kirjoitusten taso kohosi. Kirjoitukset pitenivät ja olivat entistä useammin moniosaisia. Viimeistään 1920-luvun lopulla TA:n voi katsoa jo ratkaisevasti terävöittäneen nimenomaan tieteellistä profiiliaan. Lehden yleissävyssä ja esitystyylissä ei sen sijaan aluksi tapahtunut muutoksia. Tietty Gummeruksen sukupolvelle tyypillinen herrasmiesmäinen korrektisuus, keskustelujen ja väittelyjen pysyminen asiatasolla sekä maan kirkollista elämää värittävien ajankohtaisten kiistojen välttely tekivät lehdestä viileän, asiallisen ja ehkä myös kuivahkon. Mitään kovin mehevää ei lehden avaajalla ollut odotettavissa — asiaa sitäkin enemmän. Gummeruksen kuoltua 1933 A. F. Puukosta tuli luontevasti lehden vastaava päätoimittaja. Hän hoiti tehtävää vuodesta 1934 aina vuoteen 1954 asti ja teki näin koko TA:n historian toistaiseksi pisimmän päätoimittajanuran. Myös Puukolle TA oli ennen muuta tieteellinen ammattilehti. Tämä merkitsi jatkuvuutta. Silti myös uudet tuulet puhalsivat hänen kaudellaan. Muutosta vauhditti radikaali sukupolvenvaihdos maan johtavassa teologikunnassa. Gummeruksen lisäksi 1930-luvun alkupuolella kuolivat arkkipiispat Gustaf Johansson ja Lauri Ingman sekä professorit G. G. Rosenqvist, Arthur Hjelt ja Antti J. Pietilä - kaikki edellisen teologisukupolven merkkimiehiä. Uusia miehiä astui sekä teologisen tutkimuksen kärkeen että kirkon johtoon. Sukupolvenvaihdos merkitsi lähes pari vuosikymmentä jatkuneen turkulais-helsinkiläisen kirkkopoliittisen jännitteen laukeamista. Samalla saatiin vähitellen panna piste beckiläisen teologian valtakaudelle kirkossa. Uusi aika näkyi TA:nkin kurssissa. Toimituskunnassa Gummeruksen tilalle nousi vuodesta 1934 alkaen eksegeetti E. G. Gulin. Hänen ohellaan alkoivat kirjoittajakunnassa esiintyä nimet. Aapeli Saarisalo, Eino Sormunen, K. V. L. Jalkanen, Lennart Pinomaa, Osmo Tiililä, Martti Simojoki, Aarre Lauha ja Aarni Voipio. Uudet miehet rikastuttivat luonnollisesti kukin lehteä omilla erityisaloillaan. Samalla he toivat siihen uudenlaista, aiempaa ärhäkämpää keskustelukulttuuria. Lauantaiseuralaisten herrasmiesten TA:lle ominainen sopuisuus ja harmonisointi saivat väistyä. Puukon päätoimittajakaudella tieteelliseksi tarkoitettu keskustelu muuttui aiempaa herkemmin ja avoimemmin riitaisaksi väittelyksi. Eniten palstatilaa saivat Aapeli Saarisalon eksegeettiset ja tutkimuseettiset kiistat Puukon, Gulinin ja Gyllenbergin kanssa vuosina 1937—1938. Toinen pidempi kiista käytiin vuosikymmenen lopussa Barthista. Vanha periaate oli jo Gummeruksen aikana ollut, että kukin kirjoittaja vastasi itse omista teksteistään. Tästä huolimatta toimitus oli ohjaillut paitsi lehden asiasisältöä myös sen yleissävyä, ja jälkimmäistä nimenomaan asiallisen rakentavaksi. Vaikuttaa siltä, ettei Puukko pitänyt tällaista ohjailua samassa määrin aiheellisena. Nuolet saivat hänen kaudellaan lennellä aiempaa vapaammin. Puukon kaudella oli ominaista myös entistä nopeampi reagointi kansainvälisiin teologisiin uutuuksiin. Monilla nousevista suomalaisista yliopistoteologeista oli 1930-luvulla tilaisuus opiskella Saksassa. Keskieurooppalaisen teologisen tutkimuksen seuraaminen TA:ssa tehostuikin 1930-luvun loppua kohti. Samanaikaisesti koki Gummeruksen suosima skandinaavinen suuntaus hienoista alamäkeä. Ruotsin ja ruotsinkielisen kulttuurin syrjäyttämiseen vaikutti ainakin osittain suomalaisen kielitaistelun uusin käänne. Siinä nousivat 1930-luvulla polttopisteeseen nimenomaan yliopisto ja tiede-elämä. AKS-vetoinen nuori älymystö ajoi voimakkasti Helsingin yliopiston suomalaistamista.83. 79 Ylönen 1920,1-11. 80 Ylönen 1920,15. 81 Murtorinne 1964,323-327.. 82. Lauha 1990,359; Ijäs 1993,348-354,361-362.. 83. Hämäläinen 1968,117-127,165-180.. -UPPSATSER. 461.

(12) Kieliriidat pääsivät Puukon kaudella leimahtamaan myös aiemmin kielirauhan nimeen vannoneessa TA:ssa. AKS:n kasvattaman teologisukupolven painotuksista lehdessä vastasivat lähinnä Simojoki ja Tiililä. Ruotsinkielisen teologikunnan usein defensiivisiä näkemyksiä välitti puolestaan Åbo Akademin käytännöllisen teologian professoriksi 1930 nimitetty G. O. Rosenqvist, jonkin verran myös Helsingissä ja sittemmin Turussa eksegetiikan professorina toiminut Rafael Gyllenberg.84 Aikakaudelle tyypillinen oli sanailu, johon G. O. Rosenqvist ja Martti Simojoki ajautuivat Jaakko Gummeruksen kuoleman jälkeen. Rosenqvist kirjoitti TA:n entisestä päätoimittajasta sinänsä kunnioittavat muistosanat, mutta pahoitteli kuitenkin tämän liiallista myönteisyyttä aitosuomalaisuuteen nähden.85 Tästä pahastunut Simojoki syytti Rosenqvistiä itseään näkemyksiltään epäsuomalaiseksi. Asenne heijastui Simojoen mukaan jopa Rosenqvistin omiin saarnatutkimuksiin ja johti suomalaisten herätysliikkeiden aliarvostamiseen.86 Myös Osmo Tiililä ja Geert Sentzke sanailivat TA:ssa kielikysymyksestä.87 Kielikysymykseen maltillisesti suhtautuvat suomenkieliset — jotka tosin usein kuuluivat edelliseen teologisukupolveen — saivat toki AKS:läisten ohella sanansa TA:ssa kuuluviin myös 1930luvulla.88 Kielen ohella kiistan aiheeksi saattoi nousta suhtautuminen kulttuuriin yleensä. Vuoden 1938 TA:ssa Suomen kristillisen ylioppilasliikkeen vaikuttajiin kuulunut maisteri - sittemmin suurlähettiläs - Reino Palas arvosteli kriittisesti Osmo Tiililän uskonnollisen tiedon luonnetta käsittelevän uutuusteoksen "Viisaudesta, uskonnollisen tiedon tutkistelua". Tiililän tekstin ärsyttämänä Palas leimasi koko aikansa suomalaisen teologianharjoituksen kapea-alaiseksi ja kulttuurikielteiseksi. Sille oli hänen mukaansa luonteenomaista "vetäytyminen kiinalaisen muurin sisään". Kirjoitus innoitti Tiililän sangen paatokselliseen ja sapekkaaseen puolustukseen. Palasta Tiililän argumentit eivät vakuuttaneet.89 Kiistaa voi jälkikäteen pitää vaatimattomana alkusoittona TA:ssa seuraavalla vuosikymmenellä käytäville teologisen tutkimuksen olemusta. 462. koskeville riidoille. Se viittaa siihen, että Tiililän näkemys teologianharjoittamisesta oli jo ennen sotaa lukkiutunut kirkollis-konservatiiviseksi. Teologisista tieteenaloista eniten esillä olivat eksegetiikka ja systemaattinen teologia. Kyse oli aikakauden muotialoista myös kansainvälisesti. Suomessakin nimenomaan systemaattinen teologia koki 1920-luvulta voimakkaan nousun.90 TA eli tämän nousun mukana ja vauhditti sitä osaltaan. Pitkälti juuri systemaattisen teologian ja osittain eksegetiikan kautta TA avautui kohti 1930-luvulla aitoon kansainvälisyyteen. Kansainvälisiä systemaattisia tai eksegeettisiä virtauksia esitellessään TA seurasi jonkin verran myös metodista tai tieteenfilosofista keskustelua. Päähuomio kiintyi kuitenkin disipliinistä riippumatta Raamatun ja kirkon opin tulkintoihin. Matka tutkimuksesta saarnaan ei aina ollut kovin pitkä — ja joskus sitä ei ollut lainkaan. Kansainvälistyminen ei siten merkinnyt automaattisesti vieraantumista perinteisestä pappiskasvatustehtävästä.. Kansankirkko yhä "mittana jolla mitataan" Seuratessaan 1920- ja 1930-luvun eurooppalaista teologista keskustelua suomalainen teologikunta oli osittain eri lähtöviivalla kuin keskieurooppalaiset kollegat. Eurooppalaisen sivistyneistön yleinen kokemus oli, että ensimmäinen maailmansota oli muodostanut päätepisteen vuosisadan vaihteen ja 1900-luvun alun optimistiselle, kehitysuskoiselle kaudelle. Tieteessä ja taiteissa pessimismi ja nihilismi valtasivat sodan jälkeen alaa. Erityisesti Saksassa tähän yhdistyi katkeruuden ja syyllisyyden tunteita. Rauhan tultua oli välttämätöntä ryhtyä etsimään uusia lähtökohtia paitsi politiikalle myös tieteelle ja kulttuurille. Kuvattu yleinen kulttuurimuutos ulottui myös keskieurooppalaiseen teologiaan. Esimerkiksi Karl Barthin ajattelun voi katsoa ponnistavan juuri maailmansodan jälkeisestä depressiosta.91 Suomalaista yhteiskuntaa ei maailmansota pudottanut samalla tavalla optimismista pessimismiin. Itse asiassa tilanne oli lähes päinvastainen. Toki olivat kansalaissodan arvet, oli kansan repeämä, ja tunnettiin Suomessa maailmansodan.

(13) tuhotkin. Mutta kokonaisuudessaan kansakunnan kehitys oli — ainakin valkoisten näkökulmasta — mahdollista nähdä nousujohteisena. Se, mistä jo parin sukupolven ajan oli unelmoitu, oli saavutettu — ja enemmänkin. Sillä pelkän kansallisen itsehallinnon, autonomian, asemesta oli luotu itsenäinen suomalainen valtio, jota nyt saatiin rakentaa. Suomessa oli näin vallalla optimismi, rakentaminen ja tulevaisuudenusko sekä luottamus omien perinteisten arvojen oikeutukseen. Ero esimerkiksi Saksaan oli siten suuri. Se teologia, joka Keski-Euroopassa sodan jälkeen syntyi, ei näin välttämättä edes lähtökohdissaan sisältänyt kiinnekohtaa suomalaiseen asenneilmastoon. Kansalliset ja kulttuuriset lähtökohdat olivat kovin toisenlaiset. Myös kirkolliset ja uskontopoliittiset lähtökohdat poikkesivat 1920-luvulla useiden Euroopan maiden ja erityisesti Saksan tilanteesta. Jos missä niin Suomessa oli kristinuskon ja kirkon asema vakaa. Valkoinen, porvarillinen Suomi antoi luterilaiselle kirkolle arvoa. Uskonnonvapauslain sopuisa voimaanastuminen vakiinnutti tilanteen kirkon kannalta edulliseksi. Jopa kulttuuripoliittisissa keskusteluissa kirkko tunsi olevansa sangen vahvoilla koko maailmansotien välisen ajan. Papisto mielsi kirkon kansakunnan henkiseksi selkärangaksi. Luterilainen kirkko oli kansankirkko, kirkko kansaa varten ja sen parhaaksi. Kansankirkko oli arvo, jota mikään ei saanut vaarantaa.92 Nämä poliittiset, aatteelliset ja kirkolliset lähtökohtaerot vaikuttivat väistämättä kansainvälisten teologisten virtausten vastaanottoon Suomessa. Kaiken uuden arvo määräytyi pitkälti siitä käsin, antoiko se tukea tai tarjosiko se edes yhteensopivan viitekehyksen suomalaiselle kirkolliselle peruskuviolle, kansankirkkoideologialle. Luterilainen kansankirkko ja sen menestys olivat se mitta jolla ulkomaisten teologisten virtausten hyöty ja soveltuvuus Suomen oloihin viime kädessä mitattiin. Teologinen Aikakauskirja oli tässä suhteessa luterilaisen kirkon arvomaailman tulkki. TA:n toimituskunnassa varsinkin Gummerus jaksoi koko pitkän toimittaja- ja päätoimittajakautensa ajan tähdentää kansankirkkoajatusta. Hänen kuol-. tuaan tämä juonne näyttää ekspressiivisesti esitettynä jonkin verran heikentyneen. Perimmiltään muutos ei kuitenkaan ollut suuri. Ajatus valtion, kansan ja kirkon läheisestä yhteenkuuluvuudesta on luettavissa TA:n kirjoituksista myös 1930-luvun jälkipuoliskolla.93 Kansainvälistyvä TA rakensi näin ollen kansainvälistymisensä tiiviisti kansankirkolliselle ja nationalistiselle perustalle.. Kirkkotiedon valokeilassa Pohjola, Britannia ja Saksa TA:n sisältöä itsenäisyyden alkuvuosina määrällisesti hallinnut kirkkotiedollinen aines jäi 1920luvun jälkipuoliskolta alkaen jonkin verran vähäisemmälle huomiolle. Lehti seurasi kirjeenvaihtajiensa välityksellä kuitenkin katkeamatta erityisesti Skandinavian tilannetta. Päähuomion kirjeenvaihtajat kohdistivat nimenomaan pohjoismaisen teologisen tutkimuksen uusiin trendeihin. Kirkkojen käytännön elämästä kirjoitettaessaan he keskittyivät uskonnonopetuksen asemaan, liturgisiin ja virkateologisiin uudistuksiin, saarnatutkimukseen tai sielunhoidon kehitykseen. Naapurimaiden kirkollisista liikkeistä eniten huomiota lienee saanut Ruotsin kirkon liturginen virtaus. Vuoden 1927 TA:ssa teologisen tiedekunnan käytännöllisten harjoitusten ohjaaja Aleksi Lehtonen esitteli lukijoille Manfred Björkquistin teos-. 84 Gyllenberg nimitettiin ylimääräiseksi ruotsinkieliseksi VT:n ja UT:n eksegetiikan professoriksi Helsinkiin 1929, minkä jälkeen Helsingissä oli joitakin vuosia kolme eksegetiikan professuuria. Vuonna 1934 Gyllenberg erosi tästä virasta tultuaan nimitetyksi Åbo Akademin. eksegetiikan professoriksi. 85 Rosenqvist 1933,387, TA 1934,155-159,204-208. TA julkaisi usean eri kirjoittajan muistosanat Gummeruksesta. 86 Simojoki 1933,417-418. 87 TA 1935,317; TA 1936,61-70. 88. Esim. Paunu tähdensi, ettei ruotsinkielisten vähemmistöoikeuksien polkemiseen ole aihetta. Paunu 1935,245-247. 89 Kiistasta TA 1938,61-64,147-153. 90 Tiililä 1963,92-99.. 91 Sigurdson 1996,20-25. 92 Murtorinne 1980,86-87. 93 Näin esimerkiksi Paunun artikkelissa Valtio, kansa ja kirkko. Paunu 1935,250.. -UPPSATSER. 463.

(14) ta Altarets härlighet ja kertoi Ruotsissa läpi 1920luvun jatkuneesta käsikirjauudistuksesta.94 Melko runsasti palstatilaa saivat yhä myös Britannian kirkolliset olot. Gummeruksen ja Lehtosen ohella Englannin kirkkoa esitteli Åbo Akademin ensimmäinen kirkkohistorian professori ruotsalainen Yngve Brilioth, Nathan Söderblomin vävy, kotimaassaan tunnettu anglikaanisuuden harrastaja ja anglofiili.95 Englannin kirkkoa koskeva aines koki uuden nousun sen jälkeen, kun Suomen luterilainen kirkko 1930-luvun alussa käynnisti neuvottelut ehtoollisyhteyden solmimisesta Englannin kirkon kanssa.96 Tässä vaiheessa kirjoituksia leimasi jo vahva tendenssi: halu edistää ehtoollisyhteyttä ja ajaa sen hintana myös successio apostolican palauttamista Suomen kirkkoon.97 Hieman hämmästyttävänä on pidettävä sitä, ettei kautta 1920- ja 1930-luvun läntistä kristikuntaa puhuttanut Neuvostoliiton uskontotilanne nostattanut kovin monia kommentteja, vaikka Suomen kirkossa tilannetta seurattiinkin erittäin huolestuneina.98 Asiasta tosin tuskin oli olemassa varsinaista tutkimusta; lisäksi vaikenemiseen saattoi olla poliittisia syitä. Jonkin verran TA kuitenkin esitteli Pietarissa 1920-luvun jälkipuoliskolla luterilaisen maailmankonventin varoin ylläpidettyä pappiskoulutusta ja pohti, mikä olisi Suomen kirkon vastuu asiassa.99 Saksa oli 1920-luvun puolivälissä TA:ssa esillä Skandinaviaa ja Britanniaa vähemmän. Tosin vuonna 1926 lukijoille kerrottiin uusgermaanisen pakanuuden ja orastavan juutalaisvastaisuuden ilmentymisestä Saksassa, ja jopa papiston piirissä.100 Vuoden 1933 jälkeen Saksa nousi TA:ssa uudelleen ajankohtaiseksi. Käynnistyvä kirkkotaistelu antoi TA:n kirjoittajille aiheen pohtia muun muassa valtion ja kirkon suhteiden problematiikkaa, kysymystä kirkosta ja nationalismista tai vaikkapa tieteen ja tutkimuksen vapautta totalitaarisessa valtiossa. Yliopistomaailmaa sivusi ennen muuta marburgilaisen professori Günther Dehnin erottamiskiista. Sen nosti TA:ssa esiin nuori tutkija K. V. L. Jalkanen, josta sittemmin vuonna 1949 tuli teologisten esikäsitteiden apulaisprofessori. Kyseinen kiista puhkesi, kun kansallissosialistit ha-. 464. lusivat erottaa Barthilta vaikutteita saaneen Dehnin tämän pasifistisen kannan vuoksi. Riidan käänteistä kertoessaan Jalkanen arvosteli terävästi koko kansallissosialistien uskonto- ja tiedepolitiikkaa.101 Jalkasen mukaan Dehniä vastaan käydyn taistelun syy ei ollut "huoli isänmaan kohtalosta", kuten kansallissosialistit väittivät. Kyse oli vinoutuneesta ideologiasta: epäjumalaksi nostetusta nationalismista. Dehnin pasifistinen kanta loukkasi tätä epäjumalaa, Jalkanen analysoi.102 Jalkanen tunsi Saksan yliopistoelämää ja johtavia teologeja omien opiskeluvuosiensa pohjalta; hän oli kuunnellut muun muassa Barthia.103 Saksan kirkkotaistelun aikana hän keräsi itselleen laajan kokoelman aihepiirin kirjallisuutta. Sittemmin kokoelma luovutettiin teologiselle seminaarikirjastolle — nykyiselle tiedekunnan kirjastolle — kirkkotaistelukokoelman rungoksi. Saksan tapahtumien yhteydessä TA sivusi jonkin verran myös juutalaiskysymystä. Vuonna 1936 lehti julkaisi useita Vanhaan testamenttiin ja juutalaisuuteen liittyviä kirjoituksia eräänlaisena teemanumerona. Useat kirjoittajat pahoittelivat Saksassa esiintyvää juutalaisvastaisuutta. TA julkaisi 1930-luvulla myös juutalaista raamatuntutkimusta esittelevän artikkelin, jonka tekijä oli Helsingin juutalaisen yhteiskoulun opettaja Israel-Jacob Schur.104 Minkäänasteista juutalaisvihamielisyyttä TA:n ei voi havaita edustaneen tai kannattaneen. Kirkkojen välinen yhteistyö ei ollut TA:n perinteisiä painopisteitä. Ekumeeninen liike putkahti 1920-luvulla esiin lähinnä Reich Gottes -teologiaa koskevien kirjoitusten sivujuonteena.105 Suomen luterilaisen kirkon Englannin kirkon kanssa käymät neuvottelut ehtoollisyhteydestä muodostivat näiltä osin käännekohdan. TA julkaisi laajat neuvotteluasiakirjat sellaisenaan vuonna 1937. Tämän jälkeen palstatilaa saivat myös 1930-luvun lopun suuret ekumeeniset konferenssit. Viriävään ekumeeniseen mielenkiintoon lienevät vaikuttaneet kiristyvä maailmanpoliittinen tilanne, pelko rauhan järkkymisestä ja siihen kytkeytyvät yhteiskristilliset rauhanponnistelut. Kaikkiaan voi todeta, että kirkkotiedollinen aines säilyi TA:n sisällössä koko maailmansotien välisen ajan melko huomattavana asiakokonai-.

(15) suutena. Samanlaisia kokoavia ja nimenomaan kirkkohistorian näkökulmasta laadittuja katsauksia kuin 1920-luvun alkuvuosina lehti ei kauden loppupuolella kuitenkaan julkaissut. Tähän on varmasti osasyynä Gummeruksen toimeliaisuuden painottuminen Tampereen piispan viran hoitoon. Hänen artikkeliensa määrä väheni tasaisesti 1920-luvun loppua kohti. Gummerusta kirkkohistorian professorina seurannut Martti Ruuth puolestaan ei tuntenut vastaavanlaista mielenkiintoa yleistä kirkkohistoriaa ja kirkkotietoa kohtaan. Lisäksi on syytä huomata, että kirkkotiedolliset katsaukset saavuttivat suomalaisen papiston myös muita kanavia myöten. Synodaalikokouksia varten laadittaviin hiippakuntien viisivuotiskertomuksiin ryhdyttiin 1920-luvun jälkipuoliskolta alkaen sisällyttämään vakio-osastona piispan laatima katsaus maailman kirkkoihin ja niiden uusimpaan kehitykseen. Katsauksissa pureuduttiin muun muassa ajan suuriin poliittisiin ja kirkkopoliittisiin kysymyksiin, esimerkiksi Saksan tilanteeseen.106 TA oli toiminut kirkkotiedon pioneerina, ja sen ponnistelut olivat kantaneet kirkossa hedelmää.. TA ja 1930-luvun lopun uhkanäkymät Teologista Aikakauskirjaa oli 1920-luvun puolivälistä alkaen kehitetty määrätietoisesti ammatillis-tieteelliseen suuntaan. Lehti ei pyrkinyt seuraamaan sen enempää päivänpolitiikkaa kuin kirkkopolitiikkaakaan vaan jätti nämä tehtävät muille julkaisuille. Yritys pysyttäytyä tieteellisessä ja pappissivistystä tukevassa kysymyksenasettelussa ei 1930-loppua lähestyttäessä kuitenkaan enää onnistunut. Maailman tilanteen kärjistyminen alkoi hiljakseen heijastua myös TA:n sisältöön, kunnes se lopulta löi läpi lähes kaikesta. Ajan haasteet olivat toki tunkeutuneet TA:n sisältöön jo usein aiemminkin - viimeksi itsenäistymisvaiheissa ja 1920-luvun alussa. Silloin TA:ssa näkynyt ajankuva oli koskenut nimenomaan suomalaista päivänpolitiikkaa ja kirkkopoliittista kysymyksenajattelua. Paria vuosikymmentä myöhemmin, 1930-luvun lopulla, TA:n välittämän ajankuvan perspektiivit olivat laajemmat. Ahtaan suomalaisen näkö-. kulman asemesta tai ainakin sen ohella lehti pohti kansainvälisen sovun uhkatekijöitä tai vaikkapa kirkkojen ja ekumeenisten järjestöjen yrityksiä etsiä yhteisymmärrystä.107 Tuskin on väärin päätellä, että TA:n näkökulma oli kahdessa vuosikymmenessä paitsi tutkimuksellisessa myös sosiaalieettisessä mielessä merkittävästi globaalistunut.. 94 Lehtonen 1927,15-21. 95 Brilioth 1926,235-254,328-332; 1927,26-49,84-115,140-164. Brilioth toimi Turussa kirkkohistorian professorina 1925-1928 ja siirtyi sitten käytännöllisen teologian professoriksi Lundiin. Hän toimi 1937-1950 Växjön piispana ja vuodesta 1950 alkaen Ruotsin kirkon arkkipiispana. Rosenberg 1992,53-75. 96 Neuvottelujen vaiheista Ripatti 1990,35-37. 97 Esimerkiksi 1930 julkaistiin Gummeruksen kirjoitus "Englannin kirkon suhteet Ruotsin ja Suomen kirkkoihin ja niiden piispanvihkimykseen" ja sen liitteenä selvitys piispanviran kehityksestä Suomen kirkossa. TA 1930,375-402. Lehtonen käsitteli tai sivusi Englannin kirkkoa TA:ssa useaan otteeseen esimerkiksi saarnaa ja liturgiaa koskevissa kirjoituksissaan, esim. Lehtonen 1926, 326-327. Saarisalo julkaisi artikkelin "Englannin kirkon käsitys p. ehtoollisesta". TA 1938,231-247. Successio-problematiikastaehtoollisyhteysneuvotteluissa Lauha 1993,188-208. 98 Murtorinne 1980,147-148. Neuvostoliiton uskontovainot vauhdittivat osaltaan ehtoollisyhteysneuvotteluja anglikaanien kanssa; Englannista ja Englannin kirkosta toivottiin tukea ateistisen Neuvostoliiton uhan edessä. Ripatti 1990, 36. Neuvostoliiton uskonto-oloja kommentoi TA:ssa ohimennen ainakin Paunu. Paunu 1935,248. 99 TA 1926,187-188. 100 Helsingin saksalaisen seurakunnan pastori Friedrich Israel pohti artikkelissa Nationell tro? muun muassa kristittyjen suhtautumista juutalaisuutta halveksuvaan yltiögermaanisuuteen, Odinin palvontaan sekä arvioi, etupäässä myönteiseen sävyyn, vasta ilmestynyttä Hans von Schubertin teosta Die Geschichte des deutschen Glaubens. Israel 1926,164-167. Germaanisesta pakanuudesta myös Jalkanen 1936,13-15. 101 Dehnin tapauksesta TA 1932, 332; TA 1933, 152. Jalkanen esitteli TA:ssa myös Dehnin teoksia. TA 1932, 255-258, 332-334. Uskonnonopetuksen asemasta Saksassa kertoi sangen kriittisesti Kalevi Kajava artikkelissaan "Aikamme uskontopedagogiset uudistussuunnat ja koulun uskonnonopetus Saksassa". TA 1939,381-396. 102 Jalkanen 1932,334. 103 Murtorinne 1972b, 121. 104 Schur 1932,156-178. 105 G. 0. Rosenqvist 1928,23-25; Bohlin 1928,407-409. 106 Esimerkiksi J. A. Mannermaan vuonna 1937 Oulun hiippakuntaa varten laatima katsaus "Kirkot käänteiden ja ratkaisujen aikana" oli laaja ja perusteellinen. Mannermaa 1937,1-123. Ks. myös Loimaranta 1937. 107 Aurola 1935, 297-301. Ekumeenisista kokouksista myös TA 1938, 257-259. Vuoden 1939 TA esitteli kirkkotaistelukirjallisüutta. TA. 1939,245-246,291-293.. -UPPSATSER. 465.

(16) Perimmäisenä huolenaiheena oli silti ymmärrettävästi oman maan ja kansan kohtalo. Näin oli erityisesti silloin, kun Suomen ulkopoliittinen asema lopullisesti ymmärrettiin uhanalaiseksi. Eri disipliinejä edustaneista kirjoittajista eksegeetit kykenivät sitkeimmin jättämään ajan kysymysten kommentoinnin artikkeliensa ulkopuolelle. Vuoden 1939 lopulla Aarre Lauhan kirjoitus Kaislameri-ihmeestä sisältää kuitenkin jo osoittelevan päiväyksen: "kirjoitus on lopetettu 18. päivänä marraskuuta 1939". Jokainen suomalainen tiesi, että Paasikiven johtama Moskovan valtuuskunta oli paria päivää aiemmin palannut tyhjin toimin kotiin. Isänmaalliset mielialat olivat kiihkeät, suuria kansalaisjuhlia järjestettiin. Poliittinen johto ja ehkäpä kansakin oli kuitenkin jo pessimististä.108 Suomalaisten oli syytä alkaa toivoa omalle osalleen Kaislameri-ihmettä! Toisen maailmansodan syttyminen ja kansakunnan hätätila olivat tämän jälkeen useita vuosia esillä myös Teologisessa aikakauskirjassa. Kansallinen kysymys oli luterilaisen kansankirkon kysymys — ja juuri tätä kansankirkkoa ja sen papistoa TA palveli.. Vuosien 1926-1939 teologiset trendit Eksegetiikan asema edelleen vahva TA oli perustamisestaan lähtien seurannut tiiviisti kansainvälisen eksegeettisen tutkimuksen trendejä. Stenijn kuoleman jälkeen alan artikkelitarjonnasta vastasivat Helsingissä Uuden testamentin professoriksi siirtynyt Arthur Hjelt, Vanhan testamentin eksegetiikan professoriksi 1927 valittu A. F. Puukko, Åbo Akademin eksegetiikan professori Johannes Lindblom ja sekä Turussa että Helsingissä opetusvirkoja hoitanut Rafael Gyllenberg aina 1920-luvun loppuun saakka. Myös vuolassanainen Aapeli Saarisalo alkoi 1920-luvun puolivälissä julkaista TA:ssa lähinnä arkeologian alaan kuuluvia kirjoituksiaan.109 Saarisalon ja eksegetiikan professorien välille kehkeytyi vuosien mittaan erinäisiä kiistoja, joissa Saarisalon osoittama historiallis-kriittisen metodin vastaisuus ja fundamentalismia lähentelevä tutkimusote sekä lopulta muiden tutkijoiden suo466. ra plagiointi joutuivat arvostelun kohteeksi.110 Seuraavalla vuosikymmenellä aikakauskirjan keskeisten eksegeettien joukko täydentyi vielä E. G. Gulinilla, josta Hjeltin kuoltua 1933 tuli Uuden testamentin eksegetiikan professori Helsinkiin.111 Hjeltin tutkimuksellinen aktiviteetti kohdistui 1920-luvulla raamatunkäännöstyön ohella hänen tieteellisen uransa suurimpaan saavutukseen, Syrus Sinaiticus -käsikirjoituksen julkaisemiseen faksimile-laitoksena ja esipuheella varustettuna. Teos sai suurta kansainvälistä huomiota ja ansaittua kiitosta myös TA:ssa sitä arvioineelta Puukolta. Hjelt teki viimeisen tutkimusmatkansa Siinaille vuonna 1928, terveyden jo rakoillessa. TA noteerasi myönteisesti myös Hjeltin lähinnä jutustelevat matkakirjat.112 Hjelt toimi elämänsä viimeiset vuodet Uuden testamentin oppituolin haltijana, mutta tätä alaa hän ei sanottavasti itse ehtinyt kehittää. Hänen pari UT:n alalta pitämäänsä esitelmää julkaistiin kuitenkin TA:ssa.113 Molemmat käsittelivät UT.n tutkimuksen kansainvälisiä trendejä, erityisesti 1900-luvun alkupuolella kukoistanutta Jeesuksen elämään kohdistuvaa tutkimusta. Hjelt osoitti tuntevansa Jeesus-tutkimuksen keskeiset nimet ja sen jännitteen, joka aiheutui historiallisen ja teologisen lähestymistavan eroavuudesta.114 Hjeltin lähestymistapa näyttäisi olleen lähellä jälkimmäistä. Kirjoitusten yleissävy on hartaudellinen ja Hjeltille luonteenomaisella tavalla myös optimistinen. Hänen mukaansa uusin tutkimus oli omiaan vahvistamaan uskoa evankeliumien historialliseen luotettavuuteen ja osoittamaan Jeesuksen elämänkuvan pyhän ylevyyden. Hjelt korosti myös Jeesuksen tutkijalta vaadittavaa oikeaa henkeä.115 Suomalainen historiallis-kriittisen eksegetiikan edelläkävijä, arkkipiispa Johanssonin sitkeiden epäluulojen kohde,116 ei ainakaan näillä kirjoituksillaan voinut tuottaa vahinkoa ainoankaan seurakuntapapin uskonelämälle. Turussa eksegetiikan oppituolia ensimmäisenä hallussaan pitäneen Johannes Lindblomin antina TA:n lukijoille oli uuden, käytännössä vähämerkityksiseksi jääneen, ihmisen psyyken ja puheen yhteyttä korostavan eksegeettisen metodin esittely.117 Uutterimmin eksegetiikan metodeja ja kansainvälistä kehitystä TA:ssa esitteli aluksi Puuk-.

No results found