Julkaistu oikeudenhaltijoiden luvalla. Ei saa kopioida, levittää tai saattaa muuten yleisön saataviin ilman eri lupaa. Ei saa tallentaa pysyvästi omalle tietokoneelle. Opiskelua, opettamista ja tutkimusta varten saa tulostaa omaan käyttöön muutamia kappaleita.
H E L S I N G I N Y L I O P I S T O
2001
http://www.opiskelijakirjasto.lib.helsinki.fi/eres
Huovinen, Eero
Akatemian marssi kirkkoon
Teologinen aikakauskirja. - Helsinki : Teologinen
julkaisu-seura. ISSN 0040-3555. 102 (1997) : 1, s. 563-564.
Saarna Teologisen tiedekunnan
AKATEMIAN MARSSI KIRKKOON
Saarna Teologisen tiedekunnan
promootio-jumalanpalveluksessa Helsingin tuomiokirkossa 23.5.1997
Eero Huovinen, piispa, Helsinki
M
itä silloin tapahtuu, kun akatemia marssii kirkkoon? Millaisesta kohtaamisesta on ky-symys, kun tiedeyhteisö juhlallisen promootion-sa jälkeen kokoontuu Helsingin tuomiokirkkoon? Yliopisto ja kirkko ovat yhtä aikaa toisilleen tuttuja ja vieraita, siis samanaikaisesti toisilleen lä-heisiä ja outoja instituutioita. Kirkkoon astuessaan jokainen aito tutkija tulee tuttuun ympäristöön. Jo pelkässä historiallisessa ja tiedollisessa mieles-sä uskonto ja kirkko ovat tuttuja ilmiöitä jokai-selle ihmijokai-selle. Ihmiskunnan kehitystä ja nykyti-laa on mahdotonta ymmärtää ilman tekijää ni-meltä uskonto.Uskonto ja kirkko ovat tuttuja myös syvem-mällä kuin tiedollis-historiallisella tasolla. Tut-tuuden yhteinen nimittäjä on se moraali, joka yh-distää jokaisen uskovan ja ateistin, jokaisen oman-tunnon ja tutkijanmielen, jokaisen kirkkosalin ja auditorion. Kirkon oppi oikeasta ja väärästä ei ole mitään poikkeavaa siihen moraaliin nähden, jon-ka jon-kaikki ihmiset sisimmässään myöntävät oi-keaksi. Sen, minkä Kristus sanoo Matteuksen evankeliumissa, sen maailmanuskonnot ja ideo-logiat tunnustavat jopa toisiaan muistuttavin sa-noin: "Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille" (Matt. 7:12).
Juuri tähän kultaiseen sääntöön nojaa se "Maa-ilmaneetoksen julistus", joka runsaat kolme vuot-ta sitten hyväksyttiin Uskontojen maailmanpar-lamentin kokouksessa Chicagossa. Eri uskonto-jen ja poliittisten järjestelmien edustajat ovat va-kuuttuneet siitä, että ihmiskunnan kriisit voi-daan ratkaista vain, mikäli tiedostetaan kaikille yhteinen globaali eetos. Kyse ei ole uuden mo-raalin luomisesta, jota ihmisille yritettäisiin tyr-kyttää ulkoapäin. Kysymys on ihmismielissä jo olemassaolevan moraalin tunnistamisesta.
Laki eli käsitys oikeasta ja väärästä ei ole misen ulkopuolella oleva totuus, vaan se on osa ih-misyyttä. Profeetta Jeremian sanan mukaan Ju-mala kirjoittaa lakinsa ihmisten sisimpään. Rak-kauden laki on kirjoitettu jokaisen ihmislajiin kuuluvan mieleen, meidänkin, jotka emme sitä ar-jessa muista toteuttaa.
Kirkon tuttuus akatemialle menee kuitenkin vielä syvemmälle, askeleen moraalista kohti ih-misen sydäntä ja keskusta. Ihih-misen mielessä ei asu vain moraali, vaan myös kysymys Jumalasta. Vaikka ihmisten vastaukset Jumala-kysymykseen vaihtelevat, itse kysymys on yleisinhimillinen. Uskontoa ja kristinuskoa ei voida ymmärtää, jos rajoitutaan vain arkitodellisuuden selittämiseen ja todennettaviin faktoihin.
Teologisen tiedekunnan marssi yliopistosta Herran temppeliin on luonteva siksi, että kum-pikin instituutio kysyy ihmisyyden ja moraalin ta-kana olevaa perimmäistä todellisuutta. Akatemi-aan kuuluva teologinen tiedekunta on fakulteet-ti, joka asettaa ja jonka tulee asettaa kaikkein mahdottomin ongelma, nimittäin kysymys Ju-malan salatusta todellisuudesta. Muut teemat ovat tämän megaprobleemin variantteja.
Mutta — ja juuri tähän onkin piirrettävä suuri mutta — juuri Jumala-kysymyksen asettaessaan akatemia tulee myös omille rajoilleen. Kaikkien tieteellisten arvoitusten joukossa kysymys Juma-lasta on se kriittinen memento, joka radikaalilla ja terveellä tavalla kyseenalaistaa ihmisen järjen ja tiedonkyvyn. Jumala-kysymyksen kriittisestä luonteesta johtuu, että akatemia kaiken tutun kes-kellä marssii kuitenkin itselleen ja meille kaikil-le vieraaseen todellisuuteen.
Vanha saarnasanonta nimittää kirkon penkis-sä istujia sanankuulijoiksi. Tämä ei tarkoita sitä,
että pappi olisi kuulijoittensa yläpuolella, eikä si-tä, että kriittinen ajattelu pitäisi lopettaa tuo-miokirkon ovella. Sanan kuulemisesta puhuttaessa viitataan siihen todellisuuteen, joka on ihmisjär-jeltä kätketty, mutta joka silti haluaa sanansa kaut-ta tulla meidän luoksemme.
Yliopisto ja teologinen tiedekunta ovat sanan-tutkijoita, mutta kirkko on sanankuulija. Akate-miassa teologin velvollisuus on eritellä ja epäillä, siis tieteellisessä mielessä tutkia sanaa. Mutta ol-lessaan sanankuulija ihminen joutuu myöntä-mään, että on olemassa todellisuus, joka määrit-telee minut ja joka ei ole minun hallinnassani. Kirkko on yhteisö, jossa tunnustaudutaan Juma-laan kaiken auktorina ja agenttina. Ihmisen pe-rimmäinen identiteetti ei olekaan hänen itsensä valittavissa, vaan Jumala määrittelee ihmisen suh-teessa itseensä. Jeremian sanoin: "Minä olen hei-dän Jumalansa, ja he ovat minun kansani."
Kirkko on akatemialle vieras, koska Jumala on ihmisen autonomisuuden raja ja vapauden loppu. Täällä kirkossa joudutaan Johanneksen evanke-liumin mukaisesti suostumaan Jeesuksen sanoi-hin: "Ei kukaan voi tulla minun luokseni, ellei Isä, joka on minut lähettänyt, vedä häntä" (Joh. 6:44). Kirkon vieraus ihmiselle ja akatemialle ei kui-tenkaan ole vain ideologiakriittistä rajankäyntiä järjen mahdollisuuksia vastaan. Uskon vieraus piirtää kyllä rajaviivan inhimillisen tiedon ja us-konnollisen uskon välille, mutta perimmältään tämä vieraus on kaikkea muuta kuin kriittistä.
Kirkon vieraus on armon vierautta. Kristinus-kon outous on siinä sietämättömässä paradoksis-sa, jonka armo synnyttää kohdatessaan ihmisen. Jumalan armon paradoksi on siinä, että armo on puhdas lahja. Lahja on yhtä aikaa saajaansa alen-tava ja hänet iloiseksi tekevä todellisuus. Armon edessä kaikki prestiisi ja respiitti osoittautuu tar-peettomaksi — miten turhauttavaa ja lohdullista se onkaan. Armon vieraus voi olla jumaluusopin kor-keiden saavutusten juhlijoille kova sana, mutta pe-rimmältään se on myös vapauttava viesti. Etevim-mänkään oppineen ei tarvitse jäädä oman tiedon-kykynsä varaan eikä kriittisen mielensä vangiksi.
Muuttuessaan sanantutkijasta sanankuulijak-si ihminen kohtaa merkillisen sanan: "Sillä kaik-ki, pienimmästä suurimpaan, tuntevat minut,
sa-noo Herra. Minä annan anteeksi heidän rikok-sensa enkä enää muista heidän syntejään." (Jer. 31:34b) Juuri tähän Jumalan anteeksiantamuksen sanaan kätkeytyy kirkon varsinainen vieraus ja ar-mon perimmäinen paradoksi. Silloin, kun akate-mia astuu kirkkoon, silloin Jumala tekee päte-vöitymisen kahleissa olevasta kiitoksella hyväk-sytyn. Jumalan armon äänen kohdatessani kuulen kyllä vieraan äänen, mutta silti juuri minulle lau-sutun ja lahjoitetun. Vieras armo muuttuu mi-nulle annetuksi armoksi. Outo armo muuttuu rakkaaksi armoksi.
Tällaisen armon varassa sitä kelpaa sitten jat-kaa tiedettä - ja tänä ehtoona Finlandia-talolla vähän juhlia ja irrotellakin.
