Teologinen aikakauskirja sodan ja Lundin teologian varjossa 1940-1953

Full text

(1)H E L S I N G I N. Y L I O P I S T O. Julkaistu oikeudenhaltijoiden luvalla. Ei saa kopioida, levittää tai saattaa muuten yleisön saataviin ilman eri lupaa. Ei saa tallentaa pysyvästi omalle tietokoneelle. Opiskelua, opettamista ja tutkimusta varten saa tulostaa omaan käyttöön muutamia kappaleita.. http://www.opiskelijakirjasto.lib.helsinki.fi/eres 2001. Seppo, Juha. Teologinen aikakauskirja sodan ja Lundin teologian varjossa 1940-1953 Teologinen aikakauskirja. - Helsinki : Teologinen julkaisuseura. ISSN 0040-3555. 102 (1997) : 5-6, s. 526-555..

(2) TEOLOGINEN AIKAKAUSKIRJA SODAN JA LUNDIN TEOLOGIAN VARJOSSA 1940-1953 Juha Seppo, prof., Espoo TEOLOGISEN AIKAKAUSKIRJAN TOIMITUS. T. eologisen Aikakauskirjan (TA) vastaavaksi päätoimittajaksi oli vuonna 1934 valittu Vanhan testamentin eksegetiikan professori A. F. Puukko. Hän oli sitä ennen kuulunut lehden toimituskuntaan jo lähes parinkymmenen vuoden ajan ja lehden toimitukseen vuodesta 1926 lähtien. Vuoden 1930 lehdessä Puukko oli merkitty päätoimittajaksi piispa Jaakko Gummeruksen pysyessä vastaavana päätoimittajana. Gummeruksen kuoleman jälkeen myöhäissyksyllä 1933 Puukosta tuli yksinään päätoimittaja. Hän pysyi kyseisessä tehtävässä myös eläkeelle siirtymisensä jälkeen 79-vuotiaaksi aina kuolemaansa asti 1954. Puukon ohella TA: n varsinaiseen toimitukseen kuuluivat 1940 Åbo Akademin käytännöllisen teologian professori G. O. Rosenqvist ja Helsingin yliopiston Uuden testamentin eksegetiikan professori E. G. Gulin. Viimeksi mainittu oli lehden toimitussihteeri. Kun Gulin valittiin Tampereen hiippakunnan piispaksi 1945, toimitussihteeriksi tuli Puukkoa professorin virassa seurannut Aarre Lauha. Toimitusta täydennettiin myös vuoden 1947 alusta, jolloin systemaattisen teologian dosentti Lennart Pinomaa siirtyi lehden toimituksen jäseneksi. Näin toimitukseen tuli myös systemaattisen teologian asiantuntemusta ajankohtana, jolloin myöhemmin puheeksi tuleva teologinen debatti oli maassamme päässyt tosi mielessä käyntiin. Varsinaisen toimituksen lisäksi TA:lla oli myös vakinainen toimitus- ja avustajakuntansa. Siihen kuuluivat 1940 jo mainittujen lisäksi Yrjö J. E. Alanen, Max von Bonsdorff, Rafael Gyllenberg, Tor Krook, Aleksi Lehtonen, Aimo T. Nikolainen, Uno Paunu, A. F. Peltonen, Matti Pesonen, Martti Ruuth, Aapeli Saarisalo, Ilmari Salomies, Wolfgang Schmidt, Albin Simolin, Eino Sormunen, Osmo Tiililä, Aarni Voipio ja R. Ylönen. TA:n. 526. ydinjoukko koostui näin ensi sijassa Helsingin yliopiston ja Åbo Akademin teologisen tiedekunnan professori- ja muusta opettajakunnasta niin, että teologisen tieteen eri lohkot olivat siinä edustettuina. 1910-luvulla alkanut perinne jatkui TA:n toimituskunnan osalta vielä 1940 myös sikäli, että siihen kuului myös teologeja muista Pohjoismaista. Vuonna 1916 kutsutuista olivat yhä edelleen mukana Hjalmar Holmquist ja Edv. Rohde sekä kymmenen vuotta myöhemmin toimituskuntaan kutsuttu Joh. Lindblom. Kaikilla ruotsalaisilla professoreilla oli 1940 asemapaikkanaan Lund. Kun julkaisun nimiölehteä muutettiin vuoden 1941 alusta, se ei enää sisältänyt muuta kuin toimitukseen kuuluneiden Puukon, Rosenqvistin ja Gulinin nimet. Ruotsalaisten avustajien panos ei myöskään enää näkynyt millään tavalla TA:n palstoilla talvisodan jälkeen.. SOTAVUOSIEN YHTEISRINTAMASSA Talvisodan tilitys Vuosi 1940 alkoi Suomen historian koviin koettelemuksiin kuuluneella talvisodalla, joka oli syttynyt marraskuun lopussa 1939. Selvää oli, että sota kosketti totaalisuudessaan myös Teologista Aikakauskirjaa, sillä lehti ei voinut ilmestyä normaaliin tapaan. Sen ensimmäinen numero saapui lukijoille kevään ehdittyä jo pitkälle. Päätoimittaja Puukko oli laatinut ensimmäiseen numeroon lyhyen selvityksen lehden jakelun keskeytyksen syystä, joka arvattavasti oli selittämättäkin selvä kaikille. Näin Puukko saattoi kuitenkin kommentoida talvisotaa, jota ei edes TA:n kaltaisen teologien ammattilehden käynyt vaieten sivuuttaa. Päätoimittaja Puukko kuvasi sotaa ja sen tuhovaikutuksia sangen realistisesti. Hän ei kui-.

(3) tenkaan unohtanut myöskään muistuttaa, että sota oli luonut vertaansa hakevan kansallisen yksimielisyyden. Vaikka Puukko varoi puhumasta sota-ajan yleisestä uskonnollista herätyksestä, hän silti korosti sodan panneen ihmiset rukoilemaan "paljon ja hartaasti". Sen ohella oli vahvistunut myös yleinen uskonnollisten arvojen kunnioittaminen. "Ja tämä voitto ei totta tosiaan ole pienimpiä." Puukon kirjoituksesta heijastui kuitenkin myös selvä epävarmuus tulevaisuudesta. Sota ei suinkaan ollut ohi, vaan suursota näytti vasta toden teolla alkavan. Päätoimittajan tilanneanalyysista saattaisi jopa lukea peiteltyä kritiikkiä Saksaa kohtaan. Sota oli näet "temmannut pyörteisiinsä kaksi meille niin ystävällistä ja meitä niin lämpimästi tukenutta Skandinavian maata", Puukko totesi saksalaisten juuri toteuttamat Tanskan ja Norjan miehitykset mielessään. Päätoimittaja ei jättänyt kuitenkaan millään tavalla epäselväksi, että Suomen osa ja velvollisuus oli läntisen sivistyksen etuvartijana torjua protestanttisen uskon hengessä jumalankielteisen bolshevismin tuhotulvaa: Ilman tätä henkeä ei vapaa teologinen tutkimustyökään ole mahdollinen. Sitä työtä tämä aikakauskirjakin tahtoo palvella ja edistää.1. Suursodan perspektiivistä katsottuna TA näytti näin omalta pieneltä osaltaan kuuluvan länsimaista kulttuuria ja protestanttista uskoa luovien ja vahvistavien voimien yhteiseen rintamaan. Joka tapauksessa oli selvää, ettei myöskään teologisella julkaisulla olisi tulevaisuutta, ellei kyseinen rintama kykenisi torjumaan idän uhkaa.. Jatkosodan vaihtuvat näkymät TA: n toimitusperiaatteisiin ei yleensä kuulunut suora reagointi ajankohtaisiin tapahtumiin. Sen tähden on ymmärrettävää, ettei lehti jatkuvasti kommentoinut sotatapahtumia myöskään sen jälkeen, kun Suomi oli kietoutunut uudelleen sotaan kesäkuun 1941 lopulla. Suomen armeijan alkuunsa nopea eteneminen hurmioitti kuitenkin myös TA:n toimitussihteeri Gulinin. Hän julkaisi sotamarsalkka Mannerheimin ns. miekantup-. pipäiväkäskyn ja Vuokkiniemessä pidetyn kansalaiskokouksen julkilausuman ja kommentoi niitä haltioituneesti kirjoituksessaan Carelia rediviva heinäkuun lopulla: Näemme Jumalan käden näissä valtavissa historiallisissa asiakirjoissa. Mitä puhtaimmalla omallatunnolla Hänen edessään Suomen kansa on lähtenyt tälle pyhälle vapauttajan tielle.. Gulin totesi lisäksi suoraan, ettei Venäjä ollut pitänyt Tarton rauhassa Vienan ja Aunuksen Karjalalle antamiaan lupauksia. Yhtä turhaa oli odottaa sen korvaavan syyttömälle Suomelle talvisodassa aiheuttamiaan vahinkoja: Meidän on saatava niistä korvaus in natura, varsinkin kun se tapahtuu liittämällä kansaruumiiseemme siitä väkivaltaisesti silvottu osa, jonka elinehtona on Suomi-äidin hoivaan joutuminen. Suomi-äiti toivottaa kauan kaivatun lapsensa tervetulleeksi takaisin kotiin. Kirkkomme on iloiten ottava vastuun hänen hoivaamisestaan.2. Hyökkäyssotavaiheen innoittama professori Gulin ei sittemmin palannut aihepiiriin eikä TA enää muutoinkaan kommentoinut suoraan sotatapahtumia. Joissakin kirja-arvosteluissa saattoi kyllä 1941-1942 välähtää esiin ajatus isänmaan entistä onnekkaammasta tulevaisuudesta ja sodan jälkeen toteutuvasta Suur-Suomesta.3 Lehden linjaa ei kaiken kaikkiaan ole syytä pitää poikkeuksellisena, vaan niin talvisodan kuin jatkosodankin etenemisvaiheen arviointi noudatteli ylipäällikön päiväkäskyjen linjaa ja Suomen kirkossa varsin yleisesti omaksuttuja käsityksiä. Suomi oli sotaan syytön ja se kävi pyhäksi sodaksi luonnehdittua taisteluaan kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta. Suomen osa ja velvollisuus oli toimia läntisen sivistyksen puolustajana ateistista bolshevismia vastaan.4. 1. 2 3 4. Puukko 1940,1-3. - Sota-ajasta TA:n näkökulmasta yksityiskohtaisesti Laine 1 9 9 7 . Gulin 1941,295-297. TA 1941,422-424,1942,132-135,307-309Perusasennoitumisesta Suomen kirkon piirissä Klemelä 1976, 96-101; Ojalehto 1979, 278-285; Kansanaho 1990, 79-84, 197-205; Murtorinne 1995,233-236,257-262.. KIRJOITUKSIA-UPPSATSER. 527.

(4) Kun esimerkiksi päätoimittaja Puukko julkaisi Viipurin hiippakunnan synodaalikokouksessa Mikkelissä elokuun lopulla 1941 pitämänsä esitelmän Jumalan hallitus ja maailmanhistoria, hän muistutti siinä suomalaisten sotivan kodin, isänmaan ja Jumala-uskon puolesta. Vanhan testamentin eksegetiikan professorin mukaan "sotivilla Suomen kristityillä" oli tunnuksenaan "Immanuel, Jumala meidän kanssamme". Vaikka Puukko tyytyi sirottelemaan esitelmäänsä vain muutaman ajankohtaisen kommentin, ajankohdan sotaoptimismin voi katsoa sävyttäneen esitelmää ja erityisesti sen loppunousua: On hyvä niin tappion kuin voiton päivinä muistaa, että Jumala johtaa kansamme historiaa. Tämän uskonnollisen ja raamatullisen peruskatsomuksen vereksenä pitäminen yleisessä tietoisuudessa on meidän pappien ja teologien tärkeimpiä tehtäviä. Siihen ovat erittäin kutsutut tämän hiippakunnan siirtopapit, joista niin monet ovat seurakuntineen saaneet kokea jumalattoman vainolaisen röyhkeyttä ja kaiken pyhän pilkkaamista, mutta jotka nyt taas näkevät Jumalan auttavan ja pelastavan.5. Vielä päätoimittaja Puukkoa selvemmin ryöpytti bolshevismia Äänekosken kirkkoherra Matti A. Mustonen, joka monien muiden tavoin uskoi 1941 sodan sen pitkittymisestä huolimatta päättyvän lopulta Neuvostoliiton häviöön: Bolshevismin fantastisten utopiojen takana ei ole köyhälistön onnen maa, vaan orjuus. Sen vuoksi bolshevismi sortuu ja sen mukana sen törkeä, fanaattinen, epäinhimillinen etiikka.6. Kirkkoherra Mustosella oli teologikunnan ja papiston keskimäärää parempi neuvostoateismin tuntemus, sillä hän oli saanut vuonna 1941 valmiiksi teoksen Jumalattomuusliike ja taistelevien jumalattomien liitto Neuvosto-Venäjällä. Kirjan eräänä keskeisenä tavoitteena oli vahvistaa etenkin kirkonmiesten piirissä suosittua ajatusta Suomen taistelusta pyhänä sotana ja ristiretkenä jumalatonta bolshevismia vastaan.7 Mustosen propagandakirja arvioitiin TA:ssa seuraavana vuonna sisältönsä puolesta varsin onnistuneeksi.8. 528. TEOLOGIS-KIRKOLLISEN KIISTAN FOORUMINA Sota ja kirkolliset muutospaineet Varsinaisten sotatapahtumien kommentointia ja arviontia voi pitää TA:n panoksena yhteisessä taistelurintamassa. Lehden oman profiilin ja kirkollisen funktion osalta on kuitenkin myös kysyttävä, miten sota-aika ja sen haasteet teologialle ja kirkolle heijastuivat muutoin lehden kirjoitusten sisältöön. Sota-ajanhan on tutkimuksessa katsottu synnyttäneen kirkossa ja varsinkin sen asevelipapistossa selvää muutoshakuisuutta niin työn perusteiden kuin etenkin kirkon rakenteiden ja kirkollisten toimintamuotojen osalta.9 Toisaalta oli olemassa Yrjö J. E. Alasen, Eino Sormusen ja Osmo Tiililän kaltaisia sangen vaikutusvaltaisia teologeja ja kirkonmiehiä, jotka helposti kokivat sotaan osallistuneen papiston kritiikin kohdistuvan itseensä eivätkä siten yhtyneet arvioihin meneillään olleen kriisiajan aiheuttamista erityisistä teologis-kirkollisia muutostarpeista.10 Kun TA oli nimenomaan teologien ammattijulkaisu, jossa asioita voitiin pohtia myös periaatteelliselta kannalta, on perusteltua olettaa, että sen palstoilla näkyisi sodan aiheuttama ajattelutavan muutos. Tosiasiassa TA:n voikin osaltaan lukea puheena olleeseen muutoshakuiseen rintamaan, jos kohta siitä varsin pian myös muodostui foorumi, jossa toisilleen vastakkaiset teologiset ja kirkkopoliittiset katsomukset ottivat mittaa toisistaan. TA:n kuvastimesta katsottuna sodan vaikutukset eivät rajoittuneet yksinomaan Suomen kirkkoon, vaan ne olivat aistittavissa myös skandinaavisessa kirkollisessa miljöössä. Tällainen vaikutelma välittyi TA:n lukijoille ainakin pastori Martti Simojoen laatimasta laajasta Sigtunan konferenssin matkaraportista keväällä 1941. Simojoki kuului TA:n toimittajaprofessorien, Gulinin ja Rosenqvistin tavoin suomalaisdelegaatioon, joka yhdessä ruotsalaisten ja tanskalaisten kanssa pohti Sigtunan pohjoismaisen ekumeenisen instituutin suojissa saarnan ja sielunhoidon ajankohtaisia tehtäviä. Simojoen mukaan sodan varjot olivat vaikuttaneet kansakuntia kokoavasti koko Pohjolassa..

(5) Vaikka viha ja nationalismi olivat yhtäältä voimistuneet, ulkoinen vaara oli toisaalta kaatanut rajoja eri kansalaisryhmien väliltä. Myös kirkko oli ollut mukana rakentamassa ja syventämässä ihmisten välistä yhteyttä. Kirkon tehtävä - niin vaikeaa kuin se käytännössä olikin — oli myös liennyttää kiihkoa ja vihaa kansojen väliltä. Pohjoismaisten kirkkojen piirissä elettiin tässäkin suhteessa ainutlaatuista etsikkoaikaa. Sigtunassa esiintyneistä suomalaisista G. O. Rosenqvist ja Sigfrid Sirenius eivät jääneet yksin korostaessaan saarnan ja arkitodellisuuden välistä kiinteää kytkentää. Osuva saarna ei voinut olla ajaton, vaan se heijasti kaiken aikaa juuri tapahtunutta ja tapahtumassa olevaa. Kun erityisesti Sirenius korosti evankeliumista aukenevaa kirkon sosiaalista tehtävää, ei konferenssissa esiintynyt vastustavia ääniä, vaikka eräät ruotsalaiset toivatkin esille myös perinteisempiä individualistisia näkökohtia. TA julkaisi paitsi Simojoen raportin myös Rosenqvistin ja Sireniuksen esitelmät,11 joten lehti heijasteli omalta osaltaan sota-ajan kirkon työlle asettamia muutosvaateita. TA saattoi myös siinä mielessä toimia kirkollista muutosta ajaneen rintaman palveluksessa, että esimerkiksi sen keskeisin vaikuttaja Erkki Niinivaara katsoi juuri Sigtunan konferenssista kulkeutuneen uutta käyteainetta suomalaiseen kirkolliseen keskusteluun.12. lastuisin". Ihmisillä oli oikeus saada kirkolta vastauksia myös ajallisen elämän kysymksiin. Tuomisen teksti oli liikaa tuoreelle dogmatiikan professorille Tiililälle, joka katsoi asiakseen ojentaa kirkkoherraa. Tiililän mukaan tuonpuoleisiin keskittyvää julistusta suurempi vaara oli toki päinvastainen saarna, jossa kunkin ajankohdan erityistarpeiden tähystely sai unohtamaan evankeliumin ikuisen totuuden. Kun Tuominen vielä rohkeni jatkaa keskustelua ja kiistää Tiililän ajatuksen oman pelastuksen keskeisyydestä, Tiililä jyrähti, että sielun pelastuminen oli suuri pääasia. Professori puhui myös oppiauktoriteetin varoittavalla äänellä: On nähdäkseni valitettavaa, että se sosiaalinen suuntautuminen, josta nykyisin uudistuvasti kirkossamme puhutaan, saa näinkin paljon parhaista luterilaisista perinteistä poikkeavia ilmauksia.. Osmo Tiililä oli antanut myös TA:n palstoilla näytteen siitä, että hän seisoisi horjumatta perinteisen yksilökeskeisen kristillisyyden puolustuslinjalla.. Lundilaiskiistan osapuolet ja keskeiset teemat Tamperelaiskirkkoherran ja dogmatiikan professorin pikkumittelö14 oli kuitenkin vasta alkusoit-. Onko sananjulistusta muutettava? 5. Kirkolliseen muutokseen liittyvä kuplinta näkyi TA:n palstoilla ensimmäiseksi sanajulistukseen kohdistuneina paineina. Selvimmin asian otti esille tamperelaiskirkkoherra Ilmari Tuominen kirjoituksessaan Sananjulistusta olisi muutettava. Kirjoittaja oli ehtinyt jo edellisvuonna arvioida sodan muutosvaikutukset pikemminkin eettisiksi ja sosiaalisiksi kuin uskonnollisiksi.13 Nyt hän arvosteli ankarasti silloisen saarnan epäajanmukaista ja passivoivaa luonnetta, se kun hänen mukaansa tuonpuoleisiin keskittyvänä sivuutti elävien ihmisten ajatukset ja olevat olot. Tuomisen mielestä ihmiset hakivat hartaustilaisuudeksi kutistuneesta jumalanpalveluksesta selvyyttä muuhunkin kuin "mitä minun pitää tekemän, että pe-. Puukko 1941,349-366.. 6 7. Mustonen 1941,471-489. Mustonen osallistui taistelurintaman vahvistamiseen myös kirjoittamalla Kotimaa-lehden perhelukemistona ilmestyneeseen Kotiviestiin. Kansanaho 1990,199. - Pyhän sodan ja Karjalan ristiretken kirjallisista ilmentymistä Sihvo 1994,57-83. 8 Jokipii 1942,411-413. 9 Asiaa ovat osaltaan selvittäneet muun muassa Kujanpää 1977, Ojalehto 1979, Niskanen 1987 ja Kansanaho 1990. 10 HYA YA Eino Sormunen 2.7.1943,12.3.1945 Yrjö J.E. Alaselle; KE ENK Pentti Erkamo 16.8.1942, Yrjö J.E. Alanen 22.4.1943, 27.4.1943 Erkki Niinivaaralle, Osmo Tiililä 4.4.1945 Vartijan toimitukselle; Alhonsaari 1987,41-42; Niskanen 1987, 237-238. 11 Simojoki 1941, 164-173, 257-269; Sirenius 1941, 203-215; Rosenqvist 1941, 216-225. 12 KTL ENK Erkki Niinivaara 29.7.1942 Olavi Vuorelalle. 13 Tuominen 1941,139-149. 14 Tuominen 1942a, 115-117; Tiililä 1942a, 196-199; Tuominen 1942b, 289-292; Tiililä 1942b 371. Ks. myös Viljanen 1942.. -UPPSATSER. 529.

(6) toa varsinaiselle teologis-kirkkopoliittiselle debatille ja kiistalle. Se velloi TA:n palstoilla vuodesta 1944 lähtien kymmenkunta vuotta ja hiljeni kokonaan vasta 1950-luvun puoliväliä lähestyttäessä. TA:n artikkeli- ja keskusteluosastossa käytiin sodan jälkeisinä vuosina lehden koko historian huomioon ottaen vertaistaan hakevan laaja keskustelu teologian ja kirkon välisestä suhteesta. Sitä voidaan kokonaisuudessaan pitää osana ns. lundilaiskiistan nimellä tunnettua teologis-kirkollista pesänselvitystä ja hegemoniakamppailua. Tämän ajoittain avoimeksi kärhämäksi hulvahtaneen ottelun taistelukärkinä olivat TA:ssa ennen muita perinteisen suomalaisen systemaattisen teologian keulahahmo, professori Osmo Tiililä ja Lundin koulukunnan oppinein puolestapuhuja, dosentti ja vuodesta 1948 systemaattisen teologian henkilökohtainen ylimääräinen professori Lennart Pinomaa. Tausta- ja sivustatukea Tiililälle antoi selvimmin teologisen etiikan ynnä uskonnonfilosofian professori Yrjö J. E. Alanen, jos kohta hän ei TA:n palstoilla juuri osallistunut julkiseen teologiseen debattiin.15 Tiililään henkilöitynyttä konservatiivista teologista suuntausta tukivat ainakin joiltakin osin myös apulaisprofessori K. V. L. Jalkanen sekä teologian tohtorit Osmo Alaja ja Olavi Tarvainen. Lennart Pinomaa ei keskeisestä asemastaan huolimatta ollut lundilaisuuden nimellä kulkeneen teologisen suuntauksen innokkain puhemies. Kyseisen kunnian vei Lundissa väitellyt dosentti ja myöhempi apulaisprofessori Olavi Castren. Lundilaisryhmän teologisiin tukimiehiin kuuluivat niin ikään Lundissa tieteellisiä kannuksiaan hankkimassa olleet Aarne Siirala ja Lauri Haikola, jos kohta heidän määrällisesti vähäistä TA:n kirjoitteluaan tärkeämpää oli molempien kiinteä vuorovaikutus kirkollisen uudistusfalangin päämiehen Erkki Niinivaaran kanssa.16 Teologis-kirkolliseen keskusteluun toi oman panoksensa myös teologian tohtori Helge Nyman Åbo Akademin suunnasta. TA:n lundilaiskeskustelu polveli vuosikymmenen ajan mitä moninaisimmissa kysymyksissä ja aihepiireissä. Tosiasiassa oli kuitenkin kaiken aikaa kysymys siitä, millainen teologia oli "oikeaa" teologiaa, ja vaatiko teologia harjoittajaltaan myös muita kuin tieteellisiä edellytyksiä. Nämä tee-. 530. mat kuulsivat koko ajan läpi olipa keskustelun alla sitten teologian paikka tieteiden kentässä, teologian luonne sekä sen suhde metafysiikkaan, teologian ja kirkon tehtävä, hengellisen ja maallisen suhde, luterilaisuuden ja pietismin jännite sekä täkäläisten herätysliikkeiden arvo ja merkitys tai kirkon asenne eri väestöryhmiin, yhteiskuntaan ja kulttuuriin. Näitä ajoittain hyvinkin vauhdikkaasti etenkin Vartijan ja Kotimaan palstoilla setvittyjä aiheita17 oli myös TA välistä lähes tulvillaan. Vaikka lundilaisdebattiin kietoutui myös muita kuin teologisia ja kirkollisia vaikuttimia — esimerkiksi henkilökohtaisia syitä — on kiistatonta, että kysymyksessä oli ensimmäinen mittava toisen maailmansodan jälkeisen ajan teologispohjainen keskustelu maassamme. Sillä oli luonnollisesti kiinnikkeensä myös ajankohdan yleiseen kirkolliseen keskusteluun ja tapahtumiseen, mutta viimeksi mainittujen yksityiskohtainen seuranta ei kuulu tämän tutkimustehtävän piiriin.. Lundin teologian lähtökohdat Suomessa lundilaisuutena tunnetuksi tulleen suuntauksen syntyä Ruotsissa voi eräiltä osin pitää teologisen tieteen vastauksena Ruotsin 1900luvun taitteen kulttuuri-ilmastoon. Etenkin systemaattisen teologian asema tiedeyhteisössä oli joutumassa uhanalaiseksi, sillä se ei näyttänyt ulkopuolisten mielestä täyttävän tieteenharjoituksen yleisiä kriteerejä. Akateemisen paitsion välttääkseen muutamat teologit olivat uudessa tilanteessa valmiita korostamaan, että tieteellisyydestään kiinnipitävälle teologialle oli asetettava niin metodisilta kuin muiltakin osiltaan samat vaateet kuin yleensä muullekin tieteelliselle työskentelylle. Itsestään selvää oli myös, että teologilta kysyttiin ennen muuta samoja perusedellytyksiä kuin toisiltakin tieteenharjoittajilta omilla lohkoillaan. Lundilaisuuden teologiset juuret työntyivät puolestaan 1900-luvun alkuvuosikymmeninä virinneeseen uudentyyppiseen Luther-tutkimukseen. Sen tavoitteena oli Lutherin ajatusmaailmaan porautumalla pyrkiä selvittämään reformaattorin ajattelun perimmäiset tarkoitukset, hänen syvimmät motiivinsa. Etenkin useista Nathan.

(7) Söderblomin ja Einar Billingin oppilaista kehittyi varsinaisia Luther-tutkijoita. Heistä merkittävimpiin kuului Lundiin teologian professoriksi 1913 tullut Gustaf Aulén. Tämä Uppsalasta lähtenyt ja Söderblomin etevimmäksi, mutta itsenäiseksi oppilaaksi mainittu teologi syvensi opettajansa kuvaa Lutherista. Hän teki muutoinkin Söderblomia selvemmän eron Ritschliin, joka hänen mielestään oli hylännyt antroposentrisessä teologiassaan Lutherin keskeisen uskonnollisen intention, teosentrisyyden. Vaikutuksiltaan laaja-alaisimmaksi ja varsinaista koulukuntaa luovaksi muodostui kuitenkin Aulénin lundilaisen kollegan ja työtoverin Anders Nygrenin teologinen työskentely. Alun pitäen uskonnonfilosofina ja Schleiermacher-tutkijana kannuksensa hankkinut Nygren julkaisi 1923 suuren teoksensa filosofisesta ja kristillisestä etiikasta, jossa hän myös määritteli luterilaisen etiikan omaluonteisuutta. Kuva tarkentui vielä hänen myöhemmissä tutkimuksissaan. Nygrenin mukaan Luther oli koko kirkon historiassa ainutlaatuisella tavalla ymmärtänyt evankelisen elämäntyylin täydelliseksi vastakohdaksi ennen muuta myös kaikkein hienovaraisimmille, ihmisen jumalasuhteeseen pesiytyneille itsekkyyden muodoille. Koko kristinuskon historia oli Nygrenin mukaan jumala- ja minäkeskeisten pyrkimysten välistä taistelua. Jos edellistä edusti selkeimmillään Luther, katolisuus taas oli tulvillaan jälkimmäistä. Teoksessaan Den kristna kärlekstanken genom tiderna Nygren kävi läpi kristillisen aatehistorian aina Lutheriin asti tavoitteenaan selvittää, miten kristinuskon perusmotiivi agape ja sille vastakkainen eros-motiivi olivat ilmenneet kristikunnan suurten persoonallisuuksien opetuksessa. Kolmantena kokonaiskuvaan kuuluneen nomos-motiivin valaiseminen jäi hänen osaltaan sen sijaan sivujuonteeksi ja vaille yksityiskohtaista selvitystä. Myöhemmissä tutkimuksissaan Nygren täydensi kuvaa Lutherilla, jonka koko opetuksen hän katsoi johtaneen säälimättömään taisteluun ennen häntä vallinneen itsekeskeisen erospohjaisen eettisen ihanteen kanssa. Lutherilla rakkaus ja usko kuuluivat erottamattomasti yhteen; se näkyi kaikesta, mitä hän sanoi uskosta ja vanhurskaut-. tamisesta. Hän tahtoi rakentaa koko teologiansa perusajatukselle, että Jumalan rakkaus, Amor Dei, oli "motivoimatonta", pyyteetöntä, spontaanin pulppuavaa, "eine quellende Liebe". Ihmisrakkaudesta poiketen se ei etsinyt arvokasta, vaan loi sen itse. Jumalan rakkautena ihmisiin kohdistuva agape-rakkaus samastui kristityn lähimmäisenrakkauden kanssa. Sen välityksellä ensiksi mainittu etsi tietään ihmisten pariin. Ylhäältä saatu lahja oli pantava kiertämään rakkautena lähimmäiseen.18. Alkusoitto Suomessa Anders Nygrenin kristinuskon perusmotiivitutkimukseen kulminoitunut tutkimustyö tarjosi myös suomalaisille teologipiireille pääasialliset edellytykset arvioida Lundin teologiaa.19 Sen ei olisi pitänyt olla uutuus enää 1940-luvun TA:n lukijoille, sillä johtaviin lundilaiskantaisiin systemaatikkoihin kuulunut Ragnar Bring oli esitel-. 15 Alanen, Tiililä ja Pinomaa olivat käyneet vuosina 1932-1941 pitkähkön keskustelun lain asemasta luterilaisessa teologiassa. Viimeksi mainittu oli edustanut Alasesta ja Tuulasta poiketen käsitystä, ettei lain kolmas käyttö soveltunut elimellisesti Lutherin teologiaan. Ragnar Bringin teokseen Gesetz und Evangelium und der dritte Gebrauch des Gesetzes in der lutherischen Theologie (1943) ja eräisiin muihin 1940-luvun tutkimuksiin viitaten Pinomaa myöhemmin totesi lain kolmannen käytön merkitsevän, "että uusi ihminenkin pantaisiin lain alle..." ja evankeliumi joutuisi peittoon. HYA TtdkA Ttk:n pk 11.2.1939 § 3; Pinomaa 1950b, 81-94; Tiililä 1973,40-42. 16 KTL ENK AarneSiirala l0.3.194l, 20.9.1948,19-12.1948,14.1.1949 Erkki Niinivaaralle; Lauri Haikola 2.9.1946,14.1.1947,18.12.1947, 27.4.1948 Erkki Niinivaaralle; Murtorinne 1986, 28. - Niinivaaran linjauksista ja kirkollisesta sijainnista Niskanen 1988,54-63. 17 Heikkilä 1980, 227-228, 235-240; Mäkisalo 1988, 119-121, 131-135. 18 Bring 1931, 67-87, 143-155, 202-225, 286-304; Nygren 1927, 1 4 7 ; Nygren 1930, 3-31; Schilling 1966, 162-163. Nygrenistä Kurten 1982,19-67; Forell 1989,7-9. 19 Tosin täkäläiseen lundilaiskeskusteluun vaikuttivat huomattavasti myös eräiden myöhempien ruotsalaisteologien - etenkin Ragnar Bringin, Gustaf Wingrenin ja Gustaf Törnvallin - tutkimukset. Mainituista varsinkin Wingrenin teokset vaikuttivat erityisesti Erkki Niinivaaran kautta kirkollisessa keskustelussa. KTL ENK Erkki Niinivaara 9.7.1943 Onni Honkkilalle; Toivo Laitinen 17.2.1943, Aarne Siirala 15.6.1943 Erkki Niinivaaralle; Niinivaara 1952, 99-112; Murtorinne 1995,311.. KIRJOITUKSIA-UPPSATSER. 531.

(8) lyt sitä lehdessä 1930-luvun alussa Nygrenin Den kristna kärlekstanken -teoksen ensimmäisen osan ilmestymisaikoihin.20 Lundin koulukunnan tutkimusmetodi ei kuitenkaan tuolloin herättänyt mitään huomiota julkisesta keskustelusta puhumattakaan. Suomalaisista teologeista tosin G. G. Rosenqvist oli jo 1920-luvun lopulla antautunut Nygrenin kanssa polemiikkiin Svensk teologisk kvartalskriftissä tämän arvosteltua Rosenqvistin Religionsproblemet-teoksen metafyysistä kysymyksenasettelua.21 Rosenqvistia myönteisempää asennetta Lundin teologiaan edusti puolestaan uransa alussa Eino Sormunen. Esimerkiksi Osmo Tiililä on muistellut Sormusen olleen ensi alkuun "lundilainen".22 Tiililän oma asenne Lundin teologian metodiin ja koko perusmotiivitutkimukseen näyttää puolestaan olleen kaiken aikaa sangen kriittinen ja torjuva. Tämä tuli näkyviin paitsi hänen teoksissaan23 myös Tiililän teologian tohtori Olavi Castrenin tuotannosta antamassa dosenttilausunnossa. TA:n historian kannalta se oli sikäli merkittävä, että juuri viimeksi mainittu kritiikki näyttää laukaisseen lundilaiskiistan lehden palstoilla. Lundissa väitellyt Castren puolustautui ja veti Tiililän nimeä mainitsematta tämän arvostelun julkisuuteen. Samalla kun hän pyrki tekemään tuotantonsa arvostelun tyhjäksi, hän myös selvitti perusmotiivitutkimuksen sisältöä ja luonnetta. Tiililä vastasi haasteeseen julkaisemalla pääkohdat myös monilta muilta kuin metodikysymyksen osalta kriittisestä lausunnostaan, mihin yleensä viimeistä sanaa debateissa vaalinut Castren vielä antoi oman vastineensa.24 Sivustatukea Castrenille tarjosi Pinomaan myönteinen arvio asianomaisen tutkimuksesta Tuomas Akvinolainen ja Uusi Testamentti, jonka antikatolisesta otteesta arvostelija oli erityisen ilahtunut. 25 Castrenin ja Tiililän välinen polemiikki jatkui vuoden 1945 puolella, mutta se etääntyi Castrenin osalta uskonnon oikean määritelmän tivaamiseksi, mihin Tiililä ei puolestaan pystynyt antamaan asianomaista tyydyttänyttä vastausta.26. 532. Sosiaalinen kysymys ja kirkko Varsinainen teologinen keskustelu ja kiistely ei kuitenkaan TA:n palstoilla liittynyt yksinomaan Lundin teologian metodisiin ratkaisuihin, jos kohta erimielisyydet olivat tavallaan niihin kytköksissä ja niistä johdettavissa. Roihun sytytti ennen muuta lundilaisperäinen Lutherin teologian tulkinta, sillä juuri se näytti antavan tuoretta arsenaalia sekä suomalaisen teologisen perinteen että myös ajankohtaisen kirkollisen tilanteen tulkintaan. Kaiken taustalla oli sota-aika, joka muutti oleellisesti paitsi täkäläistä poliittista myös sosiokulttuurista kokonaistilannetta. Tämä muutos heijastui myös TA:ssa muuttuneena teologiskirkollisena kysymyksenasetteluna ja uudentyyppisenä keskustelukulttuurina. Perinteinen ja useasti beckiläissävytteinen suomalainen systemaattinen teologia ei näyttänyt enää läheskään kaikkien teologien ja pappien mielestä tarjoavan vastauksia sota-ajan ja sodan jälkeisen vaiheen herättämiin kysymyksiin. Niistä polttavimmaksi näytti muodostuvan ns. sosiaalinen kysymys eli vaade, että kirkon olisi vastattava paitsi yksilön pelastusta myös hänen arkielämäänsä sekä ihmisyhteisön ja yhteiskunnan suuria yhteisiä ongelmia koskeviin kysymyksiin. Perinteisen kirkollisuuden ja vakiintuneen herätysliikehurskauden lähtökohdista näytti olevan mahdotonta etsiä todellisia yhteyksiä etenkin työväestöön ja myös muihin kirkon työstä aikaisemmin syrjässä olleisiin väestöryhmiin. Sosiaalieettisesti kysymys oli ennen muuta siitä, miten kirkko voisi omalta osaltaan vahvistaa Suomen kansan kestokykyä sotaan suistuneessa ja sodasta rauhan aikaan siirtyvässä yhteiskunnassa. Ns. sosiaalisen evankeliumin ajatus ei sinänsä ollut uusi Suomessa, sillä täällä oli jo pitkään vaikuttanut Sigfrid Sireniuksen kaltainen kirkonmies. Sireniuksen lähtökohtana ei kuitenkaan ollut Lutherin teologia, vaan blumhardt-ragazlainen "valtakunnan evankeliumi": Jumalan valtakunta murtautui tähän aikaan ja toteutui maailmassa juuri lähimmäisenrakkauden välityksellä.27 Uudessa tulkinnassa ei kuitenkaan ollut kysymys "valtakunnan" evankeliumista, vaan koko kristillisen uskon perusluonteesta ja halusta tulkita se samalla kertaa sekä yksilö- että yhteisöluoteisesti.28.

(9) Miten Lutheria on tulkittava? Suorimmin pyrki TA:n palstoilla Lutherin teologian ja yhteiskunnan uudistuksen välistä yhteyttä selvittämään jo tuolloin tunnettu Luther-tutkija, dosentti Lennart Pinomaa. Hän katsoi juuri sodan panneen kysymään, kuuluiko sosiaalinen velvoitus luterilaisuuteen. Selvitettyään kutsumusajatusta sekä uskon ja rakkauden välistä suhdetta Lutherin ajattelussa Pinomaa päätteli luterilaisuuden olevan avoimen ja herkän sosiaalisille velvoitteille: "ei lakina ja vaatimuksina, vaan uutta elämää uhkuvana lähimmäisenrakkautena." Koko yhteiskuntareformin rakenteelliseksi perustaksi luterilaisuudesta ei kuitenkaan ollut: Ei kuitenkaan koko yhteiskunnan uudistusta kristinuskon hengessä voi motivoida Lutherilla... Kristitylle kuuluu ainoastaan uskollisuus kutsumuksessa ja herkkä avoimuus sille, mitä Jumala hänen välityksellään tahtoo täällä maailmassa tehdä.29. Pinomaan artikkeli ei ollut poleeminen puheenvuoro, vaan sen saneli tarve selvittää teologisesti, millaiset sosiaalieettiset eväät Lutherin teologia tarjosi ajankohtaisten yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemiseen.30 Vaikka artikkelin kysymyksenasettelu oli uudentyyppinen, sen tarjoama vastaus ei ollut uusi, sillä Pinomaa varoi tekemästä Lutherista sosiaalireformaattoria korostaen uskonpuhdistajan opetuksen yksilöeettistä sovellutusta. Tällainen tulkinta ei rikkonut perinteistä käsitystä kristityn yhteiskunnallisesta vastuusta ja roolista samalla kun se oli myös turvallinen tilanteessa, jossa ei vielä voitu nähdä, millaisia vaikutuksia käynnissä olevalla sodalla olisi valtakunnan poliittiseen tilanteeseen. Pinomaan Luther-tulkinta edusti kuitenkin sikäli perinteisestä suomalaispietismistä eriytynyttä käsitystä, ettei Lutheria lähestytty tavanmukaisesta herätysliikkeiden näkökulmasta. Juuri viimeksi mainittua oli Tiililä, jota itseään ei voi varsinaisesti pitää Luther-tutkijana, tähdentänyt kirjoittaessaan suomalaisen systemaattisen teologian tehtävästä: Meidän tarvitsee systemaattisessa teologiassa nyt vähemmän katsoa ns. suuriin maihin, mutta sitä enemmän omaan maahamme. Asia. koskee sekä dogmatiikkaa että etiikkaa. Molempien on oltava vuorovaikutuksessa seurakunnalliseen kokemusmaailmaan ja osoitettava käytännössä elämänkelpoisuutensa.. Tiililän ajatus, että Luther avautui herätysliikkeiden kautta, tarkoitti luonnollisesti sitä, että niiden sinänsä vaihtelevien korostusten mukainen, mutta silti yksilön pelastuskysymykseen yli kaiken muun keskittyvä Luther-tulkinta oli "oikeaa" teologiaa. Kun teologin oli elettävä "alituisessa vuorovaikutuksessa seurakunnan uskonelämään", näin haluttiin varmistaa, ettei teologian-. 20 Bring 1931,286-304. 21 Rosenqvist 1928a, 192-198,1928b, 305-308; Nygren 1928a, 67-70, 1928b, 198-206,1928c, 308-312; Tiililä 1949,21; Pinomaa 1965, 185-187. - Nygren laati G.G. Rosenqvistista TA:aan muistokirjoituksen, jossa korostettiin hänen ansioitaan ritschliläisen teologian kriitikkona. Nygren 1931,126-130. 22 Tiililä toteaa Sormusen olleen alkuunsa teologina "lundilainen": "Hän kehoitti väittäjäispäivällisilläni minuakin liittymään tämän koulun työhön." Tiililä 1951d, 287. Sormunen itse on omassa väitöskirjassaan todennut henkilöyhteytensä Lundin suuntaan, mutta ottanut teologista etäisyyttä etenkin Auléniin päin. Sormunen 1932, 6-7,13-14. - Myös Murtorinne on todennut johtopäätöksiä tekemättä, että Sormusella oli yhteyksiä Lundin Luther-tutkijoihin ja että hänen väitöskirjansa metodisena mallina oli Gustaf Ljunggrenin kaksiosainen tutkimus. Murtorinne 1990,63. 23 Tiililä oli arvostellut erityisesti Aulénin teologian klassista sovitusoppia ja korostanut sen sijaan Christus pro nobis -sovituskäsitystä jo teoksessaan Das Strafleiden Christi. Tiililä 1941,8-27. Sormunen oli puolestaan pannut erityisesti merkille tämän omaa ja myös Alasen kantaa vastaavan käsityksen lausunnossaan Tiililän pätevyydestä dogmatiikan professorin virkaan. Sormunen katsoi juuri "suomalaisen teologian" käsityksen vastaavan "kristinuskon syvintä ja aidointa sisällystä". HYA TtdkA Ttk:n pk 15.11.1941 liite A§5. 24 Castren 1944a, 20-29; Tiililä 1944b, 128-134; Castren 1944b, 197-199. 25 Pinomaa 1944a, 48-52. 26 Castren 1945a, 76-77; Tiililä 1945a, 77-78; Castren 1945c, 184-186; Tiililä 1945b, 187. 27 Sireniuksen linjauksista Larkio 1978. 28 KTL ENK Martti Simojoki 10.1.1942 Erkki Niinivaaralle; Erkki Niinivaara 15.1.1942 Martti Simojoelle, 26.8.1946 Pentti Niemelle. - Simojoen suhteesta Luther-tutkimukseen Simojoki 1986,60-66. 29 Pinomaa 1943,225-241. 30 Pinomaa palasi aiheeseen Asevelipapit r.y.:n kustantamassa pamfletissa Ei uskoa ilman rakkautta. Siinä hän pohti erityisesti sosiaalisen ja uskonnollisen heräämisen välistä suhdetta. Pinomaa 1944b,3-8.. -UPPSATSER. 533.

(10) harjoitus avautuisi liiaksi kulttuuriseen eikä yhteiskunnalliseen suuntaan. Tiililä totesikin suoraan, että vaikka teologialla oli myös kulttuurifunktio, se ei suinkaan ollut sen päätehtävä.31 Herätysliikkeiden arvostuksen ohella Tiililän teologiselle ohjelmalle antoi sotavuosina suuntaa myös Gustaf Johanssonin hahmo. Tiililähän oli saanut juuri tuolloin valmiiksi laajan Johanssonin etiikkaa selvittelevän tutkimuksen.32 Vaikkei Tiililä beckiläisyyttä sellaisenaan niellytkään, hän silti korosti TA:ssa arkkipiispavainajan merkitystä täysin vailla kriittisiä näkökohtia. Johanssonin teologia oli "perusteitten teologiaa", joka ammensi ilmoituksesta eikä probleemoista: Gustaf Johanssonissa on Suomen kirkolla suuri teologi, jonka sanomalla tulisi olla meille jatkuvasti hiljentävä ja suuntaa tarkistamaan kehoittava voima.33. Ei tietenkään ollut sattuma, että Tiililä painotti suomalaiselle systemaattiselle teologialle suuntaa antavina täkäläistä herätysliikeuskonnollisuutta ja arkkipiispa Johanssonin teologiaa. Ne näyttivät ankkuroivan teologian harjoituksen lähtökohdat lähes nationalistisen sulkeutuneesti kotimaiseen maaperään ja torjuvan uusimman ulkomaisen Luther-tutkimuksen tulkinnat etenkin jos ne tulivat Tiililän erityisesti kaihtaman Lundin suunnasta.34 Suomalaiselle systematiikalle riitti siis Tiililän ilmoituskeskeinen lähtökohta eikä sen tarvinnut kurottua uusien teologisten tulkintojen perään. Näin Tiililä halusi samalla säilyttää dogmatiikan professorilla vanhastaan olleen auktoriteettiaseman teologisissa linjauksissa ja opillisissa kysymyksissä. Sodanjälkeinen tilanne oli kuitenkin sikäli entisestään muuttunut, etteivät teologiset innovaatiot kanavoituneet Suomeen enää pelkästään teologisen tiedekunnan professorien välityksellä puhumattakaan siitä, että ne olisivat olleet heidän kontrolloitavissaan.. Teologia - akatemian vai kirkon funktio? Tiililän vaade, että teologian oli sitouduttava vuorovaikutukseen seurakunnan uskonelämän kanssa haastoi myös Pinomaan ja Castrenin määrittämään teologian tehtävää. Kumpikaan ei asettunut. 534. suoraan vastustamaan Tiililän määritelmää, vaikka he eivät sitä sellaisenaan hyväksyneetkään. Pinomaa katsoi, että vasta silloin, kun teologian kaksi päähaaraa, historiallinen ja systemaattinen, muodostivat yhdessä sopusointuisen kokonaisuuden, syntyi teologiaa sanan varsinaisessa mielessä. Todellisia tuloksia teologi saattoi saada vain säilyttämällä kosketuksen "seurakunnan elävään uskonelämään" ja pitämällä elävän yhteyden todelliseen tieteenharjoitukseen. Jos teologisen tieteen harjoittajalta puuttui kokonaan "elävä kosketus kristinuskon keskukseen", oli kiistanalaista, oliko hänellä edellytykset "menestyksellisesti ratkaista kristinuskon syntyä ja historiallista esiintymistä koskevat monet kysymykset".35 Castren puolestaan ilmoitti pyrkivänsä hälventämään varsinaisen seurakuntaväen epäluuloja tieteellistä teologiaa kohtaan. Teologiaa pidettiin helposti "jonkinlaisena inhimillisenä järkeilynä" ja sen kuviteltiin voivan muodostua vaaralliseksi uskon kilpailijaksi. Samalla Castren halusi osoittaa harhaksi muun ohella sen, että "vain ns. uudestisyntynyt voi menestyksellä tutkia kristillistä teologiaa". Tosiasiassa teologia ei ollut uskon kilpailija eikä tukijalka, vaan ystävä. Teologian tehtävä oli yleisesti hyväksyttyjen tieteellisten metodien ja muiden tieteellisten apuneuvojen avulla kuvailla kristinuskoksi kutsuttua historiallista ilmiötä, osoittaa sen liittymät juutalaisuuteen sekä selvittää sen historialliset vaiheet. Tutkimuksen tulosten arvo ei taas riippunut siitä, tunnustiko tutkija "tulokset persoonalliseksi uskokseen vai ei". Vaikka uskoa ei voitu kenessäkään synnyttää tieteellisin perustein, tieteellisen kasvatuksen saanut pappi saattoi esittää "evankeliumin sanoman sillä tavalla asiallisen kiihkottomasti, että persoonallinen kannanotto siihen käy mahdolliseksi".36 Pinomaan ja Castrenin puheenvuoroista voi päätellä, että he halusivat teologian tehtävää määrittäessään selvästi välttää asettamasta vastakkain sen tieteellistä ja kirkollista funktiota. Kumpikaan lundilaisteologi ei halunnut irrottaa teologiaa kirkon kentästä, vaikka molemmat samalla tahtoivat ehdottomasti säilyttää sen luonteeltaan tieteellisenä ja myös muiden tieteiden kannalta katsottuna hovikelpoisena. Pinomaa oli Castrenia.

(11) valmiimpi korostamaan teologian harjoittamisen elimellistä yhteyttä kirkon kenttään, mutta myöskään jälkimmäinen ei halunnut sitä millään muotoa kiistää. Toisaalta Castren otti selvästi kantaa sen puolesta, ettei teologian tuloksellinen harjoittaminen ollut lainkaan sidoksissa teologin uskonnolliseen vakaumukseen, mitä näkökohtaa Pinomaa ei sellaisenaan allekirjoittanut.. Mitä oikealta teologilta vaaditaan? Castrenin väitettä, ettei kunnolliselta teologian harjoittajalta vaadittu muita kuin tieteellisiä valmiuksia, ei nielty purematta perinteisen suomalaisen teologian rivistössä. Selvimmin sitä arvosteli tuore teologian tohtori Osmo Alaja Kymistä, jonka väitöskirja Tertullianuksen pyhityskäsityksestä oli ehtinyt herättää Lundin koulukunnan taholta arvostelua. Lauri Haikola oli näet katsonut, ettei Alaja ollut Nygren-kritiikissään ymmärtänyt oikein tämän Tertullianus-tulkintaa, minkä Alaja puolestaan oli vastineessaan kiistänyt.37 Haikolan kritiikin voi katsoa suuntautuneen paitsi Alajan Nygren-tulkintaan myös Tiililään, jonka teologisesta pätevyydestä nuorella Haikolalla ei ollut lainkaan mairittelevaa käsitystä. Alajan vastaväittäjänä Tiililä oli katsonut Alajan edustaneen lundilaisen teologian kritiikissään "suomalaisen systemaattisen teologian viimeaikaisia pyrkimyksiä".38 Alajalla saattoi näin olla tavallista vahvempi motivaatio lähteä vastahyökkäykseen, olletikin kun Castrenin mietteet teologin kelpoisuusehdoista näyttivät olevan helposti riitaannutettavissa johtavan suomalaisen systemaatisen teologian perinteen kanssa. Gustaf Johansson, Antti J. Pietilä, Eino Sormunen, Yrjö J. E. Alanen, Osmo Tiililä ja päälle päätteeksi vielä Lennart Pinomaakin olivat Alajan käsityksen mukaan Castrenista poikkeavalla kannalla. Varmimmaksi vakuudeksi Alaja viittasi vielä arkkipiispa Aleksi Lehtosen tuoreen Paimenkirjeen lausumaan, että "uudestisyntymättömien jumaluusoppi ei ole jumaluusoppia". Uudestisyntymisen Alaja tulkitsi suomalaisen herätysliiketradition säteilyttämänä niin, että theologia regenitorum oli yhtä kuin theologia viatorum.. Samalla kun Alaja, joka kuului sotavuosina kirkolle uutta myös sosiaalisesti entistä vastuullisempaa ilmettä etsineiden asevelipappien eturiviin,39 halusi panna ns. suomalaisen ja Lundin teologian vastakkain eräässä prinsiippiopin kysymyksessä, hän viimeksi mainitun kritiikistään huolimatta selvästi varoi painamasta siihen theologia irregenitorum -leimaa. Alaja nimenomaan korosti, ettei Lundin teologia ollut liberaaliteologiaa, vaan se halusi olla — kuten suomalainen teologiakin — "positiivista" teologiaa. Molemmat olivat aikahistoriallisen miljöönsä tuotteita, jotka erosivat toisistaan selvästi korostuksensa osalta. Castrenin kannanoton Alaja katsoi edustavan puhtaaksiviljeltyä lundilaisuutta. Se ei vastannut esimerkisi Ragnar Bringin käsitystä, jonka mukaan menestyksellinen teologinen tutkimus edellytti asianomaiselta harrastusta ja kykyä eläytyä tutkimuskohteeseen.40 Tavoilleen uskollisena Castren ei jättänyt vastaamatta Alajan kritiikkiin. Hän halusi — myös Lehtosen paimenkirjettä siteeraten — kiistää väitteen, että arkkipiispa olisi hänen kanssaan täysin vastakkaisella kannalla. Castren piti vaadetta "uudestisyntyneitten teologiasta" mielettömänä ja kysyi sarkastisesti, "mistä tri Alaja voi päätellä, ovatko esim. Reinhold Seeberg, Karl Holl tai Anders Nygren uudestisyntyneitä vai uudestisyntymättömiä?" Tieteessä oli toimittava todistettavissa olevien faktojen eikä uskonkokemuksen nojalla. Tutkimuskohteeseen oli suhtauduttava asial-. 31 Tiililä 1943,1-12. 32 Tiililä 1940. Tiililän tarvetta paneutua suomalaisten herätysliikkeiden teologiaan kuvaavat hänen Wilhelmi Malmivaaraan ja F. G. Hedbergiin liittyvät tutkimuksensa. Tiililä 1944a ja Tiililä 1947. 33 Tiililä 1944a, 1-10; Tiililä 1973,33-36. 34 Tiililän teologian sodanaikaisesta nationalistisesta eksklusiivisuudesta etenkin kaikkeen ruotsalaiseen päin on huomauttanut Niskanen 1987,121. 35 Pinomaa 1944c, 135-147. 36 Castren 1945a, 92-102. 37 Haikola 1944, 290-292; Alaja 1944,376-378; Alaja 1981,167-170. 38 KTL ENK Lauri Haikola 2.9.1946 Erkki Niinivaaralle; Tiililä 1944, 170; Ahola 1996,81-82. 39 Niskanen 1987,86-88,101.. 40 Alaja 1946,15-26.. -UPPSATSER. 535.

(12) lisesti ja tavoitteena oli pidettävä objektiivisia, yleispäteviä tietoja. Castrén katsoi, että todelliset teologit pystyivät paljastamaan "Jumalan ilmoitussanoman alkuperäisen sisällön tahraamatta sitä minkäänlaisilla aikahistoriallisilla leimoilla".41 Keskustelu jatkui vielä, vaikka Alaja vastasikin "auf so dumme Fragen antworte ich nicht" -hengessä. Castren puolestaan tivasi uudelleen käsitteiden theologia regenitorum ja theologia irregenitorum sisältöä ja niiden välistä eroa. Kiistoille ominaiseen tapaan keskustelu ei kuitenkaan pitkittyessään rikastunut uudella argumentaatiolla.42 Yhteistä pohjaa keskustelulle olikin vaikea löytää, sillä Alaja, toisin kuin Castrén, oli teologin uskonnollista sitoutumista painottaessaan ensisijaisesti kiinnostunut teologian uskonnollis-kirkollisesta eikä sen tieteellisestä funktiosta. Toisaalta Alaja halusi selvästi varoa lundilaisperäisen teologian jyrkkää leimaamista. Tämän teki ymmärrettäväksi osaltaan se, että hänen papilliseen aseveli- ja toveripiiriinsä kuului sodan aikana myös Lundin teologian suosijoita ja ymmärtäjiä.43. Teologiaa vai metafysiikkaa? Alajan ja Castrénin kiistakirjoittelu ensimmäisenä ehyenä rauhan vuonna oli epäilemättä näkyvin lundilaispolemiikki TA:ssa vuonna 1946. Vuosi oli myös sikäli merkittävä, että Pinomaa pani tuolloin artikkelinsa Teologia ja metafysiikka viimeisessä alaviitteessä ensimmäisen kerran avoimesti ja suoraan kyseenalaiseksi Tiililän teologiset lähtökohdat. Pinomaan mukaan Tiililä ei ollut artikkelissaan Anders Nygren ja Antti J. Pietilä teologeina44 huomioinut kyllin selvästi dogmatiikan ja metafysiikan välistä eroa. Tästä oli ollut seurauksena tieteen ja julistuksen välisen rajan häipyminen. Tiililä ei Pinomaan mielestä pitänyt tätä vaarallisena eikä valitettavana, sillä "teologian harjoittajalta on ensi sijassa vaadittava omakohtaista uskonsuhdetta Herraan". Pinomaa antoi ymmärtää, ettei hän halunnut vastustaa Tiililän theologia regenitorum -linjausta sinänsä. Samalla hän kuitenkin totesi sarkastisesti, että kyseisen ohjelman mukaan teologian professoriksi oli pantava hurskain eikä oppinein mies. Edellisestä seurasi myös, että paras ja vaikuttavin. 536. julistus oli myös parasta teologiaa. Tällaiselle liukuvalle pinnalle jouduttiin, kun hänen mukaansa uskon ja tiedon näköalat sekotettiin toisiinsa. Sanalla sanoen tieteellinen teologia muuttui spekulatiiviseksi teologiaksi. Pinomaa itse teki selvän eron yhtäältä metafysiikan ja kristillisen uskon sekä toisaalta kristillisen uskon ja tieteen välillä. Metafysiikkaa ei Kantin jälkeen voinut pitää tieteenä. Kristillinen usko taas ei halunnutkaan esiintyä tieteenä, sillä se oli elintoiminto ja jumalayhteyden muoto. Sitä vastoin teologia oli tiedettä, sillä se tutki "juuri tätä uskoa, sen rakennetta, sen ilmauksia ja sen luonnetta".45 Pinomaa pyrki näin selvästi itse määrittelemään teologian luonteen ja tutkimuskohteen tieteellisyyden kriteerit täyttävällä tavalla. Samalla hän saattoi painaa Tiililän teologisiin lähtökohtiin spekulatiivisen teologian leiman.. Hengähdystauko Tavallaan voi pitää yllättävänä, ettei Tiililä kiirehtinyt välittömästi vastaamaan Pinomaan heittämään haasteeseen. Vaikenemisen syy saattoi kuitenkin johtua siitä, että Tiililällä alkoi olla kädet täynnä työtä myös TA:n ulkopuolisella taistelurintamalla. Siellä osa asevelipapistosta näytti suorastaan pyrkivän väittelyyn hänen kanssaan. Nimenomaan Erkki Niinivaarasta alkoi yhä selvemmin muodostua hänelle pysyvä opponetti ja opponoinnin kohde.46 Kun keskustelu ja polemiikki Niinivaaran kanssa kosketti suoraan kirkon opetusta ja sen koko suuntaa, Tiililä piti osallistumista siihen ilmeisesti tärkeämpänä kuin teoreettisluontoisempaa teologista debattia tiedekunnan opettajien kanssa TA:ssa. On merkille pantavaa, ettei Niinivaara puolestaan, rukouspäivätekstien selityksiä47 lukuunottamatta, kirjoittanut ainuttakaan artikkelia tai keskustelupuheenvuoroa Aikakauskirjaan. Näin kirkollisen keskustelun varsinainen dynamo halusi pysyä alan ammattijulkaisun kirjoittajakaartin ulkopuolella. Osallistumisedellytyksiä ei häneltä kuitenkaan olisi puuttunut, sillä hänen katsomuksensa nousivat selkeästi teologisista perusteista ja hänellä oli suorat akateemiset kontaktit Lundin lisäksi myös Kööpenhaminaan. Pidätty-.

(13) vyyden osaselityksestä luonnollisesti käy, että hänellä oli samanaikaisesti keskeinen tehtävä Vartijan toimittamisessa. Toisen osapuolen, Tiililän, pidättyvyys vastata kaikkiin ärsykkeisiin saattoi taas johtua myös siitä, että hän oli ilmaissut piispa Gulinin järjestämässä kymmenen papin — mukana olivat muun muassa myös Niinivaara, Pinomaa ja Siirala — sovintoneuvottelussa haluttomuutensa jatkaa julkista keskustelua. Professori oli esiintynyt niin uskottavasti, että lundilaissiivessä ehdittiin jo hätääntyä, että koko keskustelu tyrehtyisi.48 Pelko oli kuitenkin aivan ennenaikainen. Sovinnonhalu oli vain tilapäistä ja ilmeisessä yhteydessä "vaaran vuosiin",49 jolloin ei ollut varaa heikentää kirkon kansallisesti integroivaa roolia. Sitä paitsi Tiililä ja Niinivaara olivat jo muutamia vuosia aikaisemminkin yrittäneet kirkollisen rintaman yhtenäisyyden tähden kohentaa tulehtuneita henkilösuhteitaan.50 Aivan kokonaan ei Tiililä kuitenkaan myöskään vuosina 1947-1949 unohtanut ohjelmallista esiintymistä, vaikka hänen Aikakauskirjaan laatimansa kirjoitukset olivatkin tuolloin lähinnä tieteellis- ja muistelmaluonteisia. Niissä dogmatiikan professori saattoi valitella aina Granfeltista lähtien jatkuneena pitämäänsä johtavien suomalaisten systemaatikkojen yksinäisyyttä ja rohkeni toivoa todellisen ja kannustavan työyhteyden syntymistä systemaatikkojen kesken.51. peettoman passiivisesta luonteesta, Tarvaisen perusintentio oli kuitenkin propagoida suomalaisen matalakirkolliseksi, "alatien" kristillisyydeksi luonnehditun elämänmuodon puolesta. Varmemmaksi vakuudeksi siitä, kenen joukoissa kirjoittaja halusi tulla nähdyksi, hän sujautti alaviitteeseen myös ns. sosiaalisen kristillisyyden kritiikkiä: Meillä on myös oivallettu ne vaarat, mitkä liittyvät ns. sosiaalisen kristillisyyden liialliseen korostamiseen. Tärkein asia, pelastus, joutuu sivuasiaksi, ja koko kristillisyys voi sekularisoitua inhimilliseksi hyväntekeväisyystoiminnaksi.54. Saarnivaara contra Pinomaa 1940-luvun lopun intensiivisin vuoropuhelu käytiin Lennart Pinomaan ja Uuras Saarnivaaran kesken. Tätä Lutherin reformatorisen murroksen ajankohdasta syntynyttä sanailua ei ole sellaisenaan syytä panna lundilaisdebatin piikkiin. Tosin Saarnivaara ei jättänyt epäilyksen häivääkään siitä, millä puolen rintamaa hän taisteli, sillä hän pyrki lektiossaan leimaamaan eräät Aulénin, Bringin ja Olssonin Luther-tulkinnat täysin kestämättömiksi. Koko debatti kosketti myöskin sikäli kirkollista kenttää, että Saarnivaara sai rinnalleen puolustajakseen uskonveljensä Paavo Viljasen, kun Pinomaa oli aluksi rohjennut epäillä Saarnivaaran lestadiolaiskannan värittävän kaiken sen, mi-. Tarvaisen tilitys Lundilaisuuden virittämä teologinen keskustelu osoitti siis vuosien 1947—1949 tienoilla väliaikaisen laimenemisen ja jopa linnarauhan merkkejä. Esimerkiksi Tiililän luona kokoontuneeseen teologipiiriin oli kutsuttu alustamaan hänen vakituinen opponenttinsa Castrén. 5 2 TA:ssa käytettiin kyllä tuolloinkin joitakin keskustelupuheenvuoroja, jotka eivät kuitenkaan varsinaisesti tuoneet esille uusia juonteita. Perinteinen suomalainen kristillisyys sai tiettyä tilapäistä voimanlisää, kun teologian tohtori Olavi Tarvainen Iisalmesta esitteli sen tunnusomaisia piirteitä.53 Vaikka kirjoitus oli muodollisesti analyyttinen ja vaikka se lievästi arvostelikin esittelykohdettaan sen tar-. 41 Castrén 1946,122-124. 42 Alaja 1946b, 164-165; Castrén 1946a, 218. 43 Alajan yhteyksistä Alaja 1950b, 63-64; Niskanen 1987,76,86,88.. 44 Tiililä 1945c, 324-339. 45 46 47 48 49 50. 51 52 53. 54. Pinomaa 1946,83-96. Ks. Tiililä 1945c. Niskanen 1987,237-242. Niinivaara 1941,66-70; 1953,170-173. KTL ENK E.G. Gulin 20.3.1947, Lauri Haikola 18.12.1947,27.4.1948 Erkki Niinivaaralle; Niskanen 1987,246-247. "Vaaran vuosista" Haataja 1986; Hentilä 1986. KTL ENK Osmo Tiililä 12.12.1943 Erkki Niinivaaralle; Erkki Niinivaara 17.12.1943 Osmo Tiililälle. Tiililä 1947,234-237. ENK Aimo T. Nikolainen 12. l. 1948 Erkki Niinivaaralle. Myös Tarvainen opiskeli 1940-luvun lopulla Lundissa saamatta sieltä kuitenkaan teologista "tartuntaa". KTL ENK Lauri Haikola 13.9.1949 Erkki Niinivaaralle. Tarvainen 1949,1-14.. -UPPSATSER. 537.

(14) tä tämä esitti Staupizin osuudesta Lutherin uskonnollisessa kehityksessä. TA:n toimitus päätti lopulta keskustelun Pinomaan puheenvuoroon, jossa tämä vielä kerran toisti, ettei Saarnivaaran metodinen ote ollut kyllin kriittinen, mikä puolestaan vaikutti myös siihen, että hänen esitykseensä oli jäänyt selvää Lutherin uskonnollisen ja teologisen kehityksen välistä ristiriitaisuutta.55. Eksegeettien puheenvuorot Lundilaiskeskustelu suomalaisen teologian sidoksista ja funktiosta käytiin lähes yksinomaan systemaattikkojen kesken. On kuitenkin syytä huomata, että myös eräät muiden teologisen tieteen lohkojen edustajat käsittelivät joissakin artikkeleissaan ilmeisen tietoisesti tavalla tai toisella päivän keskusteluihin liittyviä tai ainakin niitä sivuavia teemoja. Selvimmin oli asialla Åbo Akademin Uuden testamentin eksegetiikan professori Rafael Gyllenberg. Kun ottaa huomioon, millaista arvostusta beckiläispohjainen teologia ja etenkin sen varsinainen kellokas, arkkipiispa Johansson, jatkuvasti nauttivat etenkin Alasen ja Tiililän tutkijankammioissa, Gyllenbergin ihmettelyllä, ettei maailman beckiläisimmässä maassa ollut syntynyt ensimmäisen maailmansodan alusvuosia lukuunottamatta eksegeettien eikä systemaatikkojen reaktiota sitä vastaan, oli todella selvä osoite. Nuolen oli kuitenkin tarkoitus upota todella syvälle: Gyllenbergin mukaan syy ei näet viime kädessä ollut eksegeeteissä, sillä Johanssonista beckiläisrintamineen ei ollut vakavasti otettavaksi vastustajaksi. Gyllenberg käänsi kuitenkin kritiikin kärkeä myös eksegeettien omaan piiriin. Teologisen vastustajan keveys oli näet päästänyt esimerkiksi Arthur Hjeltin ja A. F. Puukon sikäli helpolla, ettei heidän ollut koskaan tarvinnut pohjia myöten perustella raamattukäsitystään. Myöskään muut alan yrittäjät eivät olleet edenneet tietynlaista dualismia pitemmälle, mistä todisti puhe uskolle avoimesta ytimestä ja tieteen työkentäksi jäävästä kuoresta. Näin oli yhä odotettava aikaa, jolloin ehkä onnistuttaisiin ratkaisemaan raamattukysymys sekä teoreettisella että käytännöllisellä tasolla niin,. 538. että se täyttäisi tieteen vaateen vapaasta kritiikistä ja uskon edellyttämän varmuuden.56 Gyllenbergin kaipaamaa uudentyyppistä raamattukysymyksen ratkaisua ei kuitenkaan ollut näköpiirissä 1940-luvulla. Kaikki tuskin edes halusivat nähdä koko ongelmaa hänen hahmottamallaan tavalla. Esimerkiksi nuorimpaan eksegeettipolveen kuulunut pastori, filosofian kandidaatti Ilmari Soisalon-Soininen antoi A. F. Puukon 70-vuotisjuhlakirjan arvioinnin yhteydessä ymmärtää, että Gyllenberg olisi voinut siihen sisältyneessä artikkelissaan kiinnittää huomiota piispa J. A. Mannermaahan. Hänen persoonassaan näet "yhdistyivät tieteellinen raamatuntutkimus ja persoonallinen hurskaus" tavalla, joka oli omiaan hälventämään yhä edelleen papiston piirissä yleisesti tunnettuja epäluuloja tieteellistä raamattukäsitystä kohtaan. Soisalon-Soinisen Gyllenbergiä kaksijakoisempi asenne tieteelliseen raamatuntutkimukseen näkyi myös siinä, ettei ensiksi mainittu ollut täysin tyytyväinen myöskään professori Lauhan artikkeliin raamattutieteen oikeutuksesta ja tehtävästä. Hänen mielestään siinä oli jätetty vähälle raamattukritiikin aiheuttamat vaarat. Tieteellinen raamatuntutkimus, jonka oikeutusta ja myönteistä merkitystä Soisalon-Soininen ei kiistänyt, saattoi myös särkeä "sen pyhän ja kauniin käsityksen, mikä on perintönä saatu" eikä kaikilla ollut voimia eikä kykyä rakentaa uudelta pohjalta entistä ehompaa tilalle.57. Kirkkohistoria ja tiede Eksegeettien puheenvuorot eivät ole suoraan sijoitettavissa lundilaiskantaiseen rintamanmuodostukseen, vaikka asenne tieteellisen raamatuntutkimuksen merkitykseen viesti luonnollisesti myös tietyistä teologis-kirkollisista mieltymyksistä. Eksegeettien lisäksi päivän keskusteluihin liittyi tavallaan myös Åbo Akademin kirkkohistorian professori W. A. Schmidt virkaanastujaisesitelmässään Kyrkohistorien såsom vetenskaplig disciplin. Schmidt huomautti aluksi kirkkohistorian menettäneen vuosisadan alun jälkeen asemiaan eksegetiikalle ja systemaattiselle teologialle. Sitten hän määritti modernin kirkkohistorian tutki-.

(15) muksen tieteellistä sijaintia torjumalla ehdottomasti Deus ex machina -selitysperusteen ja korostamalla voimakkaasti oppialansa tieteellistä luonnetta historiatieteenä. Kirkkohistoria oli metodiltaan ja tutkimusmenetelmiltään historiallista tutkimusta. Se ei eronnut profaanihistoriasta muutoin kuin tutkimuskohteensa puolesta. Kirkkohistorian varsinaisena tutkimuskohteena ja tavoitteena oli tulkita kristinuskossa ilmenevän uskonnollisuuden eli hurskauselämän yhteisö- ja yksilökohtaisia muutoksia aikakaudesta toiseen eri maiden ja kansojen piirissä. Kirkkohistoria etsi erilaisia uskonnollisuuden ilmenemismuotoja ja pyrki luonnehtimaan niitä. Juuri tämä hurskauselämän tutkiminen kaikessa monimuotoisuudessaan oli sen keskeisintä ja ominta tutkimusaluetta. Eräille uskonnollisuuden muodoille oli olennaisinta henkilökohtainen jumalasuhde - olipa se sitten jumala- tai minäkeskeisesti ojentunutta — mutta yhtä hyvin sakramentaaliset tai kollektiiviset tekijät saattoivat muodostaa hurskauselämän keskuksen. Schmidtin mielestä kirkkohistoria tuli tällaisena hyvin lähelle nykyaikaisen systemaattisen teologian työkenttää. Itse asiassa myös viimeksi mainittu oli parhaimmillaan samalla kirkkohistoriaa. Kirkkohistorian tutkijan oli aina muistettava, että hänen tutkimustuloksensa määräytyivät ainoastaan historiallisesta aineistosta eivätkä mistään ulkopuolisista näkökohdista käsin. Juuri tällaisena tieteenhaarana kirkkohistoria oli muita teologisia oppiaineita riippumattomampi muotivirtauksista ja koulukunnista. Se saattoi suorastaan korostaa omaa riippumattomuuttaan ajan hengestä ja suuntauksista. Schmidtin mielestä näin muotoiltuun käsitykseen sisältyi myös suuria hänen tarkemmin määrittelemättä jättämiään rajoituksia. Hän korosti kuitenkin lopuksi, että mikäli edellä luonnehditusta tiedekäsityksestä haluttiin pitää kiinni, kirkkohistoriaa ei tieteellisenä oppiaineena voitu tosin määritellä.58 Kirkkohistorian professorin oman tieteenalansa määrittelyistä voi niin halutessaan lukea myös peitettyä systemaattisen teologian kritiikkiä. Vaikkei Schmidt ottanutkaan suoraan kantaa systemaattisen teologian sisäisiin linja- ja koulukuntaeroihin, hän antoi selvästi ymmärtää, että. kirkkohistoria historiatieteen kiistattomana haarana täytti systemaattista teologiaa selvästi paremmin tieteen yleiset kriteerit. Hän ei myöskään salannut, että juuri samojen tieteellisten arviontiperusteiden mukainen systemaattinen teologia oli "parasta" teologiaa. Lundilaiskantaiseen teologiaan hänen puheenvuoronsa liittyi paitsi tieteellisyyden korosteisuudessaan myös sikäli, että hän näyttää käyttäneen Lundin teologian typologisointia, mutta tehneen samalla kuitenkin selväksi, ettei hurskauselämän keskeisiä muotoja suinkaan voitu kirkkohistorian näkökulmasta typistää ainoastaan yhden vaihtoehdon puitteisiin.. Nymanin ja Dahlbäckin iskut Åbo Akademin professorit Gyllenberg ja Schmidt osallistuivat siis korkeintaan epäsuorasti ja välillisesti TA:n lundilaisdebattiin. Molemmat tekivät kyllä täysin selväksi haluttomuutensa sellaisen eksegetiikan tai kirkkohistorian tuottamiseen, jonka tieteellisyys olisi tavalla tai toisella kyseenalainen. Kun kumpikaan heistä ei kuitenkaan ollut varsinaisesti systemaatikko,59 oli selvää, ettei heillä ollut keskustelussa valvottavana samantapaisia intressejä kuin systemaattisen teologian edustajilla. Muutoinkin debattia käytiin TA:ssa suomenkielisten teologien kesken, sillä sellaisenaan ei lundilaiskiista näytä koskettaneen maamme ruotsinkielistä teologikuntaa. Åbo Akademin suunnalta tuli kuitenkin lopulta koko 1940-luvun tieteellisesti Jarein lundilaislataus, kun Helge Nymanin väitöskirja Den bidande tron hos Paavo Ruotsalainen näki päivänvalon 1949. Nymanin teos iski suoraan pietistisen, suomalaiseksi kristillisyydeksi kutsutun herätysliike-. 55 Pinomaa 1948,1-9; Saarnivaara 1948,159-164; Viljanen 1948, 108-111; Saarnivaara 1949,15-21; Pinomaa 1949a, 206-208; Saarnivaara 1950,39-44; Pinomaa 1950c, 109-110. 56 Gyllenberg 1945,202-219. 57 Soisalon-Soininen 1946,201-202. 58 Schmidt 1950,187-197. 59 Eino Sormunen arvosti Gyllenbergiä myös systemaatikkona ja katsoi hänellä aikanaan olleen itseensä suuren myönteisen vaikutuksen. Sormunen 1947,80-82.. KIRJOITUKSIA-UPPSATSER. 539.

(16) hurskauden luihin ja ytimiin. Kirjan vastaanotto TA:n palstoilla oli alkuun ylistävä. Virallisena vastaväittäjänä toiminut Pinomaa korosti Nymanin väitöskirjan murtaneen pelastusvarmuuskeskeisen kysymyksenasettelun Ruotsalaisen katsomukseen soveltumattomana ja harhaanjohtavana. Se sai teoksessa kyytiä eudaimonisminsa, subjektiivisuutensa ja egosentrisyytensä tähden. Sitä vastaan Nyman asetti teosentrisen lähtökohdan: odottavassa uskossa ei ollut ratkaisevaa ihmisen aktiivisuus eikä passiivisuus, sillä Jumala oli siinä kaikki kaikessa. Kun tekijä vielä joutui toteamaan Ruotsalaisen olleen Vilhelm Niskasta lukuunottamatta lopulta yksin katsomuksineen johtavien herännäiden joukossa,60 tutkimus näytti rikkovan myös perinteisen käsityksen myöhäisemmän herännäisyyden yhtenäisestä rintamasta. Kenellekään ei Nymanin väitöskirjan Ruotsalaistulkinnan jälkeen voinut jäädä epäselväksi, että se asetti haasteen, jota antilundilainen suomalainen systemaattinen teologia ei voinut vaikenemalla sivuuttaa. Paine perinteisiä herätysliikehurskauden tulkintoja vastaan kasvoi vielä entisestään, kun puolisen vuotta Nymanin väitöksen jälkeen Lundissa ilmestyi lestadiolaisuuden elinhermoa koskettava ruotsinmaalaisen Gustaf Dahlbäckin väitöskirja Den gamla och den nya människan i Lars Levi Laestadius teologi. Toisena vastaväittäjänä toiminut Lauri Haikola teki sen sisällöstä selkoa suomalaiselle lukijakunnalle TA:ssa. Hän totesi aiheen arkaluontoisuuden, sillä Laestadius ei ollut ainoastaan "dogmihistoriallinen erikoisuus", vaan hän eli jatkuvasti lestadiolaisen herätysliikeen eri haaroissa. Haikola teki lausunnossaan laajasti selkoa Dahlbäckin Laestadiuksen teologiaan sovittaman perusmotiivin, "taivaallisen himon" (himmelsk passion), ilmenemismuodoista ja sovellutuksista. Lestadiolaisuuden imagon kannalta arkaluontoisinta niin Dahlbäckin tutkimuksessa kuin Haikolan siitä antamassa lausunnossakin oli Laestadiuksen ja Lutherin kuuluminen "eri maailmoihin". Vaikka tekijä käsitteli koko kysymystä ainoastaan alaviitteissä, Haikola nosti sen arvionnissaan näkyvästi esille:. 540. On helppo todeta, mikä yhtäläisyys vallitsee esim. L:n teologisen pääkäsitteen "taivaallisen passion" ja spiritualistien "sisäisen Sanan" välillä... Edelleen hän (tekijä) alleviivaa L:lla esiintyvää voimakasta, Lutherille täysin vierasta eudaimonistista usko- ja Jumala-käsitystä, joka on johtanut L:n radikaalipietistien vanavedessä hyvin sekteristiseen seurakuntakäsitykseen.. . 6l. Kahdessa akateemisessa väitöskirjassa oli näin asetettu Suomen näkyvimpien herätysliikkeiden perushahmojen uskontulkinnat uuteen valoon. Siitä riippumatta, millaisen tulkinnan kirjat esittivät tutkimuskohteestaan, ne molemmat asettivat omalla tavallaan vastakkain luterilaisen ja pietistisen pelastuskäsityksen. Jälkimmäinen, Lundin teologialle ominaiseen tapaan, sai minäkeskisen oman autuuden tavoittelun leiman, jota puolestaan pidettiin tyystin vieraana Lutherille. Nymanin ja Dahlbäckin teokset panivat pohtimaan myös Suomessa luterilaisen teologian ja pietistisen tradition välistä suhdetta. Tämän totesi Erkki Kansanaho Vartija-lehdessä lähes tuoreeltaan molempien väitöskirjojen ilmestymisen jälkeen. Kansanaho viittasi Ruotsin tilanteeseen, jossa niin Lundin teologia kuin korkeakirkollinen suuntauskin olivat harjoittaneet tiukkaa pietismin kritiikkiä. Suomessa lundilaisuus oli toistaiseksi aiheuttanut vain pikkukiistoja. Mikäli kuitenkin Nymanin ja Dahlbäckin tutkimustulokset osoittautuisivat luotettaviksi, pietismi joutuisi myös Suomessa niin "ankaraan vastatuuleen", että Kansanaho oli valmis kutsumaan sitä suomalaisen teologian kriisiksi.62. Siiralan lisälöylyt Teologisen kriisin oireet näkyivät TA:n palstoilla selvimmin Seurakuntaopiston johtajan Aarne Siiralan artikkelissa Mitä on spiritualismi? Vaikka artikkelissa ei suoranaisesti käsiteltykään tuoreiden lundilaistutkimusten antia, se oli selvästi tarkoitettu tukemaan niiden tavoitteita asettaa herätysliikkeiden uskonnollinen perintö kriittisen tarkastelun alaiseksi. Siiralalta itseltään tämä kävi parhaiten päinsä panemalla vastakkain hänen spiritualistiseksi nimeämänsä, ensimmäisen uskonkappaleen syrjäyttävä teologia ja hänen realistiseksi kutsumansa uskonnäkemys, jonka hän katsoi löytävänsä Lutherin teologiasta. Kun edel-.

No results found